Rajan Perinnepäivät Pohjois-Karjalassa

Tänä vuonna retkeen liittyy erityistä juhlavuutta, kun Rajavartiolaitos täyttää 100 vuotta. Itsenäisyyden alkuvuosien vaikeudet, sotavuodet, kylmän sodan aika, Euroopan yhdentyminen ja globalisaatio ovat vuosikymmenten vaihtuessa muuttaneet myös Rajavartiolaitoksen toimintaympäristöä ja toimintatapoja. Satavuotiaalle Rajavartiolaitokselle on kertynyt mittava määrä värikästä historiaa ja perinteitä. On hienoa nähdä, että näitä perinteitä halutaan edelleen vaalia. Perinteet ovat tärkeä osa kulttuuriamme: yhtäältä katoavan tiedon keräämistä ja taltioimista, toisaalta henkisen perinnön välittämistä uusille sukupolville

Rajavartiolaitos on aina ollut merkittävä toimija rajaseuduilla ja meren rannikolla. Raja on historiansa aikana vakiinnuttanut asemansa organisaationa, johon kansalaiset luottavat. Erityinen merkitys Rajavartiolaitoksella on ollut rajaseudulla asuvien ihmisten arkeen. Viranomaisista Rajavartiolaitos näkyy edelleen päivittäin niillä alueilla, joilta monet muut yhteiskunnan toimijat ovat siirtyneet pois. Vapaa-aikanaan Rajavartiolaitoksen aktiivinen henkilöstö puolestaan tuo oman panoksensa rajaseudun kylien elämään, kunnalliselämään ja urheiluseuroihin.

Rajan Perinneyhdistys ja nimenomaan te kaikki raja- ja merivartiokiltojen jäsenet teette mittaamattoman arvokasta työtä vaaliessanne ja tallentaessanne rajaperinteitä. Sodanajan rajajoukkojen veteraanien rivit harvenevat vuosi vuodelta. Toivon, että Rajan Perinneyhdistyksen ja sen jäsenkiltojen rivit sen sijaan vahvistuvat ja nuoremmat sukupolvet ottavat paikkansa perinnetyön tekijöinä

Heikki Pirinen

Eteläpohjalaisten hautamuistomerkki

Kesällä 1941 elämä sykki väkevästi näillä mailla. Vaikka touot tehtiin ja heinäntekoon valmistauduttiin, mikään ei ollut niin kuin ennen. Raja oli tullut puolentoista sadan kilometrin päästä pelottavan lähelle, pirstonut pitäjän. Siirtoväelle haettiin elintilaa. Juhannuksen tienoilla evakuoitiin pitäjän itäosat. Sotilaita ja raskasta kalustoa vyöryi rajaa kohti, 15 000 miestä, enemmän kuin Kiteellä oli asukkaita. Elettiin kuin ukonilman alla.

Pian ihmiset saivat lotta ym. tovereiltaan kuulla, että satamäärin oli kaatuneita tuotu rajalta Kiteenjärven rantaan meijerin ja apteekin välille pestäviksi ja arkutettaviksi.

Kesähelteellä heitä ei voitu hitailla kulkuyhteyksillä kotiseudulle lähettää, vaan heidät peitettiin väliaikaiseen hautaan kirkkomäelle, talvisodan kiteeläisten sankarivainajien leposijan viereen.

Me jälkipolvet tiedämme noiden traagisten taistelujen vaiheet ja seuraukset. Niiden takiahan te pohjalaiset vieraamme olette nytkin tänne tulleet. Tämän kiven laatan mukaan tänne kätkettiin kaikkiaan 511 sankarivainajaa. Toisen, ehkä oikeamman tiedon mukaan heitä olisi ollut 513. Paljon joka tapauksessa, enemmän kuin tuonne viereen on kätketty kiteeläisiä viime sodissa kaatuneita. Tämä nurmikenttä oli valkoisia puuristejä täynnä.

Tragiikkansa oli näissä hautajaisissakin taistelujen kestäessä. Kun komentajalta, eversti Laurilalta hänen esimiehensä tiukkasi, että miksi eversti oli kesken kaiken poistunut taistelualueelta, tämä vastasi: ”Minä olen siellä missä minun mieheni ovat.” Hän halusi näin kunnioittaa poikiensa muistoa.

Samaa kunnioitusta ovat pohjalaiset käyneet täällä osoittamassa kymmeniä kertoja sotien jälkeen, joskus ryhminä, usein yksittäin. Tämä muistokivi on tällaisten kunnioituskäyntien tuloksena hankittu yli 50 vuotta sitten. Silloin oli elossa vielä runsaasti täällä taistelleita veteraaneja, haavoittuneita, invalideja ja ehjin nahoin selvinneitä. He muistivat hyvin nämä hautapaikat, ja heidän keskuudessaan heräsi ajatus muistomerkin hankkimisesta tälle paikalle. Keväällä 1969 E-P:n res.upseeripiiri tiedusteli Kiteen seurakunnalta mahdollisuutta kivipaaden pystyttämiseen. Mielihyvin seurakunta lähti hankkeeseen, ja mukaan tulivat täkäläiset res. upseerit, aliupseerit, sotainvalidit ja partiolaiset sekä Kiteen kunta. Homma hoidettiin ripeästi. Kiteeläiset etsivät ja pystyttivät kiven, pohjalaiset toivat laatan. Elokuun 8. päivänä klo 18 muistomerkki paljastettiin juhlallisesti.

Pohjanmaalta oli tullut väkeä kymmenkunta bussilastillista. lisäksi suuri joukko täkäläistä väkeä, kaikkiaan yli 500 henkeä Pohjalaissyntyinen kirkkoherramme Pentti Kortekangas piti kenttähartauden, ja paljastuspuheen piti eversti Matti Laurila. Hänelle Kiteen taistelut olivat aikanaan olleet pitkän uran raskaimpia tapahtumia. Nyt muistomerkin paljastaminen oli hänelle syvän henkilökohtainen ja läheinen asia.

Siitä pitäen tämä paasi on ollut tässä kertomassa jälkipolville siitä suuresta uhrista, jonka kaukaa tulleet nuoret miehet aikanaan antoivat tämän seudun ja koko isänmaan vapauden puolesta.

Kiteeläisillä lions-veljillä on tapana sytyttää jouluaattoiltana ja jouluaamuna kynttilät sankarihaudoille ja rajan pinnan muistomerkeille, joilla osalla eilen kävimme.  Säännöllisesti ne sytytetään myös tämän paaden eteen.

Olen itse tehnyt tämän kymmeniä kertoja ja pidän kunnia-asiana huolehtia tästä edelleenkin aina kun olen jouluna paikalla.

Jatkosodan aikaisen 19. Divisioonan eteläpohjalaisilla veteraaneilla on ollut tapana käydä lähes vuosittain Kiteellä verestämässä muistoja niistä päivistä, heinäkuussa 1941, jolloin heidän divisioonansa n. 15 500 miestä aloitti taistelut ensimmäisenä tehtävänä lyödä rajan läheisyydessä olevat vihollisjoukot ja jatkaa edelleen etenemistä tavoitteena Rautalahti Laatokan rannalla.

Näissä n. viikon kestäneissä läpimurtotaisteluissa Kiteellä kärsi divisioona hyvin raskaat menetykset. Eteläpohjalaisia sankarivainajia jouduttiin silloin hautaamaan tilapäiseen kesähautaan tälle paikalle Kiteen kirkkotarhaan 511 ja lisäksi Ruskealaan nykyisen Venäjän puolelle 112 miestä. Nämä kaatuneet siirrettiin sitten myöhemmin syksyllä kotiseurakuntiensa multiin.

19. divisioonan aseveljet pystyttivät Kiteelle, tälle tilapäiselle hauta-alueelle muistomerkin v. 1969.

Palvelin rajavartiolaitoksessa vuoden 1982 alusta – vuoden 2010 loppuun. Vuonna 1991 olin Välivaaran rajavartioasemalla vartioupseerina, yhtenä kesäkuisena päivänä vartion pihaan ajoi henkilöauto, josta nousi kaksi vanhempaa herrasmiestä. Toinen oli Kosti Kettunen Joensuusta ja toinen Tauno Huhtilainen Kiteeltä. Mennessäni nuorena vartioupseerina tervehtimään heitä vartioaseman pihalle, he kertoivat olevansa isänmaan asialla ja muistomerkkiasioissa liikkeellä. Olivat kuulemma pystyttämässä muistomerkkiä 19. divisioonan aseveljilleen Mustalammen tienristeyksen alueelle. Miehet kysyivät voisiko rajamiehet avustaa heitä siistimällä muistomerkkialueen ja järjestämällä muistomerkin paljastustilaisuuteen kunniavartion. Tietenkin lupasin hoitaa asian järjestelyt.

Myöhemmin minulle selvisi, että toinen miehistä, Tauno Huhtilainen oli Kiteeltä. Kun sitten muistomerkin paljastus tilaisuus tuli, entinen varusmies kouluttajani, Tauno Oksanen Lieksasta soitti ja esitti toivomuksen, että lähtisitkö oppaaksi hänen isälleen ja hänelle Mustalammelle Lirkinpuron maastoon, jossa hänen isänsä oli haavoittunut jatkosodan ensimmäisinä päivinä. Totta kait lähdin. Kävimme rajan pinnassa Suomen puolella ja kuulin Taunon isän haavoittumisen kertomuksen.

Sitten myöhemmin kuulin myös, että tämä samainen sotaveteraani Tauno Huhtilainen oli appiukkoni Oskari Karhisen taistelijapari jatkosodassa. Sodan aikaisia tapahtumia käytiin läpi useampaankin kertaan niin Taunon kuin appiukkoni Oskarin kanssa.

Olen joskus miettinyt, että liekkö nuo asiat, mitä kohdalleni Välivaaran aikoina sattui ja se, että isäni Veikko oli sotaveteraani ja äitini Martta oli joutunut evakkoon Karjalasta, johtaneet siihen, että olen suhtautunut veteraaneihin, heidän tekemäänsä työhön ja isänmaan asioihin aina positiivisesti ja sitä tukien. Tärkeässä asemassa ovat olleet veteraanien lesket ja puolisot sekä jälkipolvet Suomea rakennettaessa sivistys- ja hyvinvointi valtioksi.

Olen ollut mm. tukemassa ja pystyttämässä pohjalaisten maanpuolustusjärjestöjen kanssa neljää muuta muistomerkkiä Kiteelle. V. 1992 19 divvisoonan muistomerkki , v. 2011 JR 37 muistomerkki, v. 2015 JR 16  ja v. 2017 JR 58 muistomerkkejä.

Haluan todeta puheeni lopuksi niin kuin eversti Sampo Ahto juhlapuheensa lopuksi v. 1969 sanoi: ” Tällä muistomerkillä on tärkeä tehtävä. Se on osa sitä sidettä, joka yhdistää tulevat sukupolvet siihen sukupolveen, joka säilytti maamme vapauden.”