Karigasniemen vartion alkuvaiheet.

Jatkosodan loputtua olin ylimääräisesti palkattu aliupseeri. ja koska tällöin kotiutettiin kaikki ylimääräisesti palkatut, niin minäkin sain Kemijärven koululla sotilaspassini ja vapautuspaperit käteeni ja sitten muiden vapautettujen kanssa matka jatkui Rovanie­melle josta sitten aioin mennä junalla kotisuomeen Turkuun kuitenkin Rovaniemellä viellä menin rajavartioston ruokalaan syömään, siihen aikaan ruokalassa söivät niin upseerit, aliupseerit kuin myöskin miehet tällöinkin ruokalassa sattui olemaan syömässä myöskin evers­ti Pennanen kun hän nousi pöydästä huomasi hän myöskin minut siellä tunsi varmaan siitä kun minulla oli rajavartioston asepuku.hän viittasi minut luokseen tervehti minua ja sanoi että mitä Välimäki tekee täällä johon vastasin että herra eversti, nehän pukkasivat minut siviliin johon eversti vastasi että, tässä on tullut jokin erehdys ei teitä pitänyt vapauttaa vai tahdotteko itse lähteä si­viliin, johon vastasin että ei minulla joka jo viisi vuotta olen ollut rajavartiossa ole halua siviliin niin eversti sanoi, että antakaa sotilaspassinne minulle ja jos tahdotte mennä pohjoiseen jossa ennenkin olette ollut niin ilmoittaudutte kapteeni Kiiverille tai jos tahdotte muuttaa etelän vartioon niin lähdette kanssani Hankon vartioon saatte miettiä asiaa ja ilmoittaa minulle huomenna, johon vastasin että herra eversti olen ollut jo niin kauvan pohjoisessa. että haluan mennä Kiiverin porukkaan lappiin johon eversti vastasi että tehkää niin ja siitä sitten taas jatkui rajavartioston ura, niin sitten muutaman päivän kuluttua lähdettiinkin Kapteeni Kiiverin mukana Ivaloon ensin autolla Laanilan eteläpuolelle ja siitä sitten Laanilan yli ahkioilla tavarat vetäen yli Laanilan ja sitten taas Laanilan pohjoispuoella oli kuorma-autot odottamassa ja niillä sitten jatkettiin Ivaloon ja täällä muistaakseni majoi­tuttiin entisen apteekin kellarikerrokseen täällä en sitten ollut­kaan kuin pari päivää, kun minut määrättiin ottamaan ryhmä miehiä ja lähtemään Utsjoki-Karigasniemi tiehaaraan ottamaan vastaan Laa­kuksen miehiltä siellä olevan kankasteltassa olevan vartion niin sitten lastasimmekin varusteemme rajavartioston kuorma-autoon ja läksimme tänne otin vastaan Laakuksen miehiltä vartion ja niin he läksivät samalla kuorma-autolla kohti Ivaloa olin varottanut
miehil­leni että nyt kun mennään sinne ja otetaan vastaan se vartio reservi­läisiltä niin pitäkää aseistanne huolta etteivät nämä reserviläiset vaan ota niitä, kun sitten kuitenkin vaihdosta selvittiin ja Laakuksen miehet olivat poistuneet, niin huomattiin että kolmelta meidän mieheltä puuttuu kivääri.

Asetuimme sitten telttaan asumaan ja sitten kuitenkin muuta­ man päivän jälkeen aloimme rakentaa hirsistä majapaikkaa vartiolle. katsoimme sopivan paikan melkein tiehaaran välittömässä lähei­ syydessä olevan pienen lammen rannan en muista saimmeko rakennus­ määräyksen komppaniasta vai rakensimmeko vain omin päin tämän hir­sihuoneen en sitten kuitenkaan asunut tässä uudessa tuvassamme kuin muistaakseni päivän kun komppaniasta Ivalosta tuli taas kuorma­-auto ja siinä kymmenen asevelvollista ja yksi värvätty rajamies
ja minulle määräys että oli otettava porukka lastattava vähäiset varusteet ja ruokatavarat ahkioihin ja lähdettävä hiihtämään Ka­rigasniemeen ja perustettava sinne vartio koska Karigasniemessä oli kuulemma jokin vanha T.V.L:n parakki joka siis meidän on otettava majoituspaikaksi kuitenkin nukuttiin viellä yö Kaamasen tie­ haarassa olevassa vartiossa, jonka sitten aamulla luovutin Ivalosta tulleelle aliupseerille ja minun entisille miehilleni, en muista tämän aliupseerin nimeä ja niin sitten läksimme hiihtäen ja vetäen jotain kolmea ahkiota joissa oli varusteemme ja ruokatavarat. Kohti Karigasniemeä hiihdimme tietä myöden, mutta koska kaikki sillat oli räjäytetty, niin aina näiden kohdalla oli kierrettävä sillan vie­ritse niin jokainen tietää että eteneminen oli hyvin hidasta koska ensin oli kokeiltava reitti että kestääkö jää, ja pääseekö vasta­ rannalta hyvin ahkioita vetäen ylös myöskin vähän väliä oli pidettävä lepotauko koska nämä asevelvolliset olivat nuoria poikia eikä heillä ollut kokemusta tällaiseen mutta sitten kuitenkin, muistaak­seni seuraavan päivän iltana aika myöhään näimme Karigasniemen mäen päältä tämän parakin, joka oli tuleva meille majapaikaksi, matkalla olimme yöpyneet Kaamasmukassa tulilla.

Karigasniemen vartion rajamies istuu parakin oven edessä kaiteella vuonna 1946

Kaamasmukasta Karigasniemeen olikin jo parempi tulla koska melkein tässä tuli Karigasniemestä tulevat Laakuksen porukan yksi ryhmä vastaan ja he vetivät ahkioissa muutamaa heikossa kunnossa olevaa hyvin sairasta miestä ahkiossa niin meille jäi valmis latu mutta oli oikeastaan ihme ettei meistä mennyt matkalla yhtään miestä miinaan, koska sitten keväällä miinanraivaajat poistivat tältä satoja pienempiä hyppymiinoja mutta syy oli varmaan myöskin siinä että miinat oli laitettu sulanmaan aikana niin maan jäädyt­tyä miinojenkin kosketus piikit olivat jäätyneet maahan kiinni ja näinollen eivät pienestä kosketuksesta lauenneet saavuttuamme sit­ten tähän Karigasniemessä olevaan parakkiin,joka oli nykyisen tullivartion paikalla, olimme kaikki hyvin väsyneitä vähän raivasimme vaan yhden huoneen lattialta roskat pois ja teimme kaminaan tulet ja niin paneuduimme nukkumaan huoneen lattialle, kun sitten aamulla heräsin ja katselin ympärilleni huoneessa, huomasin huoneessa ole­ valla pöydällä kirjelapun otin ja katsoin mitä lapussa oli kirjoitettu siinä oli selvällä suomen kielellä kirjoitettu "ensimmäiset ihmiset, kun majoitutte tähän parakkiin,niin käykää viereisessä huo­neessa siellä on ruumiita, haudatkaa ne" kävin katsomassa huoneessa ja tosiaan siellä oli useampi ruumis siviilivaatteissa lattialla ei vaatteista saanut selvää näiden kansallisuudesta, mutta koska parakkia oli tietämäni mukaan käytetty saksalaisten sotavankilei­rinä niin päätimme että ne ovat venäläisten sotavankien ruumiita hautasimme ne ja sitten myöhemmin niiden luut kaivettiin ylös ja haudattiin kai venäläisten joukkohautaan suomalaisten viranomaisten toimesta. Näin sitten oli alkanut Karigasniemen vartion olemassa olo.

Saksalaiset olivat tällöin 18 km päässä Karasjoen kylässä tämän saimme tiedustelulla tietoomme mutta mitään rajan Suomen puolelle tuloa ei silloin enää sattunut vaan saksalaiset etääntyivät Karas­ joeltakin hiljalleen etelä-Norjaan hävittäen jälkeensä kaikki, valtavia jyrähdyksiä kuului vänän väliä.
Vartion elämä oli hyvin vaikeaa muona ja varushuolto tapahtui Angelin kylän kautta pororaidoilla näin saimme muonamme varusteemme ja postimme tämä reitti senvuoksi koska tästä väliltä Kaamasen tiehaara Karigasniemi tieosuudelta kaikki sillat oli räjäytetty ja tie muutenkin monesta kohtaa räjäyttämällä katkaistu ja mii­noitettu. Saksalaiset olivat tehneet niin perusteelista työtä kaikki oli poltettu sekä tienvarressa oleva heidän puhelinlinjansa kaikki pylväät oli sahaamalla katkaistu.

Hiihtelimme sitten täällä ympäristössä katsellen haimme että olisko jäänyt yhtään saunaa jälelle, koska sitä niin välttämättä olisimme tarvinneet mutta kaikki näytti vaan palaneelta, enkä usko että saunoja juuri oli sentään ollutkaan täällä mutta kuitenkin sentään löysimme vartiosta seitsemän kilometrin päässä Iisakki Vallen talossa (entinen poliisikonstaapeli) olevan maahan kaivetun maakuoppa saunan ja tätä sitten käytimme vartion tarpeisiin oli kuin juhlaa kun ensimmäisen kerran pitkän ajan kuluttua pääsi saunaan vaikka se olikin niin vaatimaton, ulkona piti riisua ja vaatettaa, vesi tuotiin lähellä olevasta Tenojoesta ja lämmitettiin tynnyrinpuolikkaasta tehdyssä padassa ulkona paikkakunnalla ei tällöin ollut kuin yksi poromies, joka oli jäänyt tänne tunturiin porojen kanssa kun toiset läksivät evakkoon, mutta tämäkin mies tarkkaili monta päivää vartiota ennenkuin rohkeni tulla vartioon ei tietysti tiennyt minkämaalaisia asukkaita täällä asuu, ensim­mäiset talot Tenon varressa jotka olivat jääneet polttamatta olivat vartiosta kolmenkymmenen kilometrin päässä täältä pohjoiseen, näihin taloihin sitten hiljalleen tuli norjalaisia perheitä, koska nämä olivat olleet sotaa paossa vaan läheisissä tuntureissa ja Saksalaiset olivat Norjan puolella varressakin polttaneet kaikki talot, Karasjoen kylässäkin kun kävin siellä ensikertaa oli jälellä vain kirkko, johon sitten tuli asumaan pappi ja nimismies.
Kevemmällä sitten Tenojoen varteen Valjoelle tuli Norjalainen komppania reserviläisiä, otimme heihin yhteyttä, ja vaihdoimme kuulumisia sotatapahtumista, myöskin sitten aina silloin tällöin Valjoen yllä kävi tietääkseni Englantilainen kuljetuskone ja pudotti Tenon jäälle lapioituun lentokenttään ruokatavaraa. sekä
eläimille heiniä ym. mutta kuitenkin nämä tulevat määrät olivat hyvin pieniä, siispä ruasta heilläkin oli pula.

Ottaessani yhteyttä Valjoella oleviin Norjalaisiin, minulle kiintyi huomio heidän huonoon sotilaskuriinsa, ymmärsin kyllä että miehet olivat näitä lapinmiehiä reserviläisiä, mutta sittenkin tälläinen ei ainakaan meillä olisi tullut kuuloon koska paikalla myöskin oli naapurimaan sotilaita, kun me aina tietysti tarvittiin tulkkia kun heidän upseeriensa kanssa keskusteltiin, niin he aina noutivat jonkun suomea puhuvan reserviläisensä, kun tämä tuli sisälle, niin hän pani kiväärinsä ovensuuhun seinänviereen ja sitten meni istumaan ovensuuhun tuolille, ei minkäänlaista tervehdystä upseerille, ja kun hän sitten tulkkasi meille niin hän alotti
"tää äijä sannoo'', tämä sivilimäisyys ihan raivostutti koska me sentään koitimme olla sotilaallisia naapurimaan sotilaiden edessä.

Näin sitten elämämme jatkui vartiossa, kunnostaen paikkoja ja hommatessa polttopuita, kuvaavaa tälle että vartioidenoli elet­ tävä itsenäisesti ol isekin että eräänä päivänä tuli komppaniasta käsky että laittakaa vartioon puhelinyhteys, samalla tuli puhelin­ kone, mutta ei mitään muita tarvikkeita, ja lähin puhelinyhteys muuhun mailmaan oli Tenon varressa Rovasuvannon kylässä, jonne vartiosta oli kahdeksan kilometriä, mietin poikien kanssa pitkään että miten saadaan yhteys. Rovasuvantoon tuleva yhteys oli sellai­ nen yksijohtoyhteys jossa maa oli toisena johtona, mutta ei siinä mitään, havaitsimme että johtoa oli Karigasniemi-Kaamanen tie­ haaran välillä josta pylväät oli katkottu, osa eristimistä säretty, mutta johto oli hyvää kuparilankaa, oli ollut kai joku kuuma linja Saksalaisilla, sitten sitä vaan katkottiin aina noin viidensadan metrin matka, ei pitempää osaa jaksanut vetää, ja näin vedettiin aina tämä johdonpätkä Rovasuvannon tien varteen, yhdisteltiin ja kiinnitettiin kasvaviin puihin, eristimistä vaan tahtoi olla puutetta, mutta kuitenkin jonkun ajan kuluttua meillä oli yhteys muuhun linjaan, täytyy sanoa että silloin tehtiin töitä, ei katsottu kellosta eikä myöskään ollut mitään vapaapäiviä, oli tosiaan erinomainen yhteishenki, ei koskaan tarvinnut määrätä ketään sinne ja sinne töihin vaan jokainen teki minkä ehti ja iltaisin keskusteltiin mitä meidän viellä oli saatava vartioon tehdyksi ja vaikka melkein kaikki viellä tällöin oli asevelvollisia oli mahtava yhteishenki, me kaikki yhdessä tehtiin kaikki työt, meistä myöskin Norjalaiset antoivat hyvän numeron, kuulin että he olivat puhuneet että kyllä nyt on hyvä ja turvallista olla koska Karigasniemessä on Suomalainen vartio, niin paljon he luottivat suomalaiseen sotilaaseen.

Oikeastaan huolet alkoivat vasta sitten kun miehet hiljalleen vaihtuivat vartioon, asevelvolliset poistuivat ja tilalle tuli värvättyä miehistöä, ja koska tällöin oli rajavartiostossa miehis­ tä pula otettiin rajavartiostoon kaikki jotka hakivat, ei paljon­kaan katsottu miehen papereita, meillä oli kaikenlaisia linnan asukkaita. ja kaikenlaisista rötöksistä rankaistuja, oli tietysti joukossa hyviäkin miehiä, mutta ennenkuin sitten taas sai nämä huonoimmat pois karsittua, oli siinä työmaa, muistan että minullekin tuli komppaniasta määräys että jos vaan mies vartiossa niskottelee niin ei muuta kuin kävelemään Ivalon komppaniaan varusteet mukana ja niin sitten meni tämäkin aika, muutamia piti pistää kävelemään, olivat niin huono esimerkki toisillekin.

Terveyden tila vartiossa oli oikein hyvä, ainoastaan yksi värvätty mies, kolttapoika, joka oli ensimmäinen värvättyyn miehis­töön kuuluva tässä vartiossa ja joka jo oli ollut kanssani Kaamasen tiehaarassa olevassa vartiossa, sairastui lentävään keuhkotautiin puhelinlinjatyön aikana, hän alkoi kovasti oksentaa verta, kuletin hänet potkukelkalla hevosajotietä myöten 35 km:n päässä olevalle Autakosken koululle, jossa silloin oli norjalainen sairas­ tupa, mutta nyt kävi niin huono tuuri että koska tällä miehelläni oli keuhkotauti ja viellä kovin tarttuvaa, piti tyhjentää muut muut sairaat, jotka olivat norjalaisia, sairastuvalta pois, emmekä saaneet millään kuljetusta tälle potilaalle suomen sairaalaan, tällöin oli kevättalvi ja hyvä hankikeli, niin pyysin erästä poromiestä että eikö hän veisi potilasta porolla ahkiolla tunturin yli Kaarnasen tiehaaraan jonne silloin jo pääsi Ivalosta autolla, hän lupautuikin että seuraavana aamuna hän lähtee, mutta kuinka ollakaan kun aamu tuli niin tuli kova suoja, ei hanki pitä­ nyt yhtään, ja niin matka jäi, sitten keskustelin komppanian kanssa että kuinkahan olisi armeijan kuljetuskone jos se hakisi tämän potilaan koska apua tämä tarvitsisi, niin sovimmekin, että komppania anoo valvontakomissionilta luvan, että kone saa lentää ja hakea potilaan, mutta kaikkihan tällöin vei aikansa, mutta kuitenkin sitten tuli valvontakomisioonilta lupa lentoon sinä ja sinä aikana, minä toimitin paikalle miehet jotka tekevät tulet pariin kolmeen kohtaan mihin kone voi laskeutua, koneen piti laskeutua Tenon jäälle mutta kuinka ollakaan sen päivän aamuna kun koneen piti laskeutua Tenon jäät alkoi liikkua, ja niin taas oli ilmoitettava että laskeutumisesta ei näin ollen tule mitään, ja potilas vaan makasi yksinään Outakosken sairasmajalla, sitten myöhemmin kun jäät olivat menneet anottiin taas lupa vesitasolle ja lupa saatiin ja niin potilas saatiin lähtemään sairastuvalta, tällöin sitten oli jo toinenkin potilas joka meni samalla, sillä yksi rajamies vartiossa meni myöskin miinaan ja loukkasi jalkansa, kuulin että keuhkotautipotilas sitten myöhemmin eteläsuomen sairaalassa kuoli, mutta muuta sairautta ei vartiossa onneksi sattunut.

Myöhemmin kesällä sitten tuli miinanraivaajat, raivasivat miinat tieltä ja tien sivuista pois, niitä olikin paljon, sitten myöskin alettiin tietä korjata, tehtiin puisia siltoja jokien ylityksiin ja niin sitten alkoi postin kuorma-autokin kulkea muis­ taakseni kerran viikossa, tämä oli jo aika parannus, kuorma-autossa oli lavalla sellainen fanerista tehty koppi ja täällä sitten ku­ letettiin vaikka matkustajia, sitten myöskin alkoi sivilejäkin palata synnyinsioilleen, tullessaan kaikkien oli käytävä vartios­ sa, ja minä pidin heistä kirjaa että ketkä ovat palanneet, he te­ kivät ensin pihapiiriinsä turvekammin ja muivat siinä, kunnes saivat jonkun väliaikaisen asunnon, tämä juuri että kaikkien jotka palasivat kotiseurulleen oli ilmoittauduttava vartiossa jossa heiltä otettiin ylös kaikki henkilötiedot, teki vartion ja pa­ laavien asukkaiden välit luottamuksellisiksi, asukkaat tulivat aina kaikkine huolineen vartioon, ja vartio sitten koetti kaiken ymmärryksensä mukaan auttaa, esimerkiksi poromiehet ovat kovia tupakkamiehiä ja silloin ei mistään saanut tupakkaa, me joskus sivilipaketeissa saatiin suomesta kessuja, minäkin sain kerran, ja sitten tuli vartioon yksi hyvin vanha poromies väsyneenä, koska tuli juuri Valjoelta muonanhakumatkalta, pyysi että eikö vartiossa olisi yhtään tupakkaa tai sitä korvike teetä koska sekin kävi tupakasta, ja annoimme sitä aina silloin tällöin poro­miehille poltettavaksi, annoin tälle miehelle kessuja, mies täytti piippunsa sytytti sen ja veti oikein muutaman kerran henkisavuja, ja sitten aivan vaipui nurkkaan istumaan, niin silloin näin että hän aivan kaikella sydämmellään nautti siitä kun pitkästä aikaa sai polttaa.
Sitten tuli aika jolloin rahat leikattiin ja norjan kruunut oli vaihdettava uusiin kruunuihin, hallussa olevat norjan kruunut oli lähetettävä suomen pankkiin. Ihmiset toivat minulle kruunujaan ja pyysivät lähettämään, eivät he laskeneet paljonko he toivat kukin, vaan minä vaan laitoin ylös miten paljon kukin toi, niin hyvä luottamus oli siviilin ja vartion välillä.

Sitten tuli tie jonkunlaiseen kuntoon, että autoja pääsi jo tulemaan, meillä oli tällöin puomi tässä aivan tämän parakki­ vartion dessä joten miehistötuvan ikkunasta voimme pitää puomia silmällä, sitten myöskin meille tuli tuollainen levyistä kootta- va parakki, johon väliseinät voimme laittaa komppaniasta tulleen piirustusten mukaan, ja komppanian päällikkö tuli näyttämään pai­ kan mihin tämä parakki pystytetään, paikka oli nykyisen oy jää­kalotti - Iskalotten ab jäähdyttämön paikalla, tämän työn vartion miehet tekivät ilolla, saatiinhan paljon paremmat asunto-olot, rakennukseen tuli aika iso miehistötupa, keittiö jossa myöskin ruokailtiin, emännän huone sekä toimisto eli vartiopäällikön huone, tällöin jo oltiin herroja, saatiinhan vielä vartioon emäntäkin, joka olikin mestari ruoanlaittaja, pitkän kokemuksen tällä alalla kokenut Selina Kaarret, oli meillä jo tuolla TVL:n parakissa ollessammekin aina jokin lapin tyttö tilapäisesti emäntänä, mutta Selina Kaarret oli oikea emäntä, paljon edellä toisista, oli tosiaan helppo kun vartioon tuli jotain herrojakin jotka söivät vartiolla, ei tarvinnut mitään sanoa mitä laitetaan, Selina kyllä tiesi mitä laittaa kun vain tiesi montako tulee.

Tähän aikaan myöskin vartiolla usein kävi valvontakomi­sion Venäläisiä upseeria kysellen kaikkia ja tarkastellen var­tionkin varastoja, onko niissä mitään saksalaista sotasaalis tavaraa, koska se oli ankarasti kielletty vartion varastoihin ottamasta, mutta hyvin tulimme heidänkin kanssaan toimeen. kun vähän varpaisillamme olimme, he monasti ottivat mukaansa vartion ja rajankin läheisyydessä olevaa arvotontakin omaisuutta, erehtyi­vät kai laadussa.

Vartiolle myöskin tällöin teimme oikein kunnon kellarin kaivoimme rinteeseen ja se olikin hyvä kylmä kesällä, hyvä säi­ lyttää perunoita ja muita ruokatarvikkeita, puomi meillä oli nykyisen Tenohallin luona tiellä, jossa myöskin oli pieni vartio­ koppi, koska se oli näinkin kaukana vartiosta, mutta edelleen
oli pulmana se että vartiolla ei ollut saunaa, ja koska täällä puutkin olivat niin pieniä emme hirsistäkään saatu saunaa. Olin tosin sopinut entisen rajajääkäri Heikki Koistisen kanssa, että saadaan käydä hänen saunassaan, kun vartion miehet hommaavat heille polttopuut. mutta tämäkin oli hyvin vaikeaa, koska Koisti­ set asuivat itse saunassa, ja tämäkin oli vain tällainen turpeil­la päällystetty kammi, ja kun viellä tunsimme Koistisen luonteen, niin hyvin harvoin meillä oli tilaisuus käydä saunassa, Koistisen talo siaitsi silloin Inarinjoen rannalla noin 100 metriä Inarin­ joen sillan kohdalta etelään.

Partioita silloin suoritimme Tenonvartta pohjoiseen Nili­joelle saakka, ja etelään Inarinjoen rantaa Angeliin saakka, partiot kaikki suoritimme kesällä jalan ja talvella suksilla, molem­ piin suuntiin oli vain jonkunlainen kävelypolku, Angelissa ei ensialkuun ollut viellä vartiotakaan vaan oli se meidän toiminta­ aluettamme, sitten kuitenkin kun sain käskyn tiedustelin Angelin kylässä olisiko huonetta jonne voisi perustaa pienen, muutaman miehen vartion, ja niin sitten sainkin lupauksen kylässä Inarin­ joen rannassa siaitsevan Lanton talon yläkertaan, talo oli sel­lainen puolitoista kerroksinen, ja siis hyvinkin hankala ylä­ kerran asuttava, mutta siellä vaan vartio alotti muutaman miehen voimin vartioinnin ja olikin siinä useamman vuoden, ennenkuin sitten rakennettiin oikea vartio.

Näin sitten mentiin vartioissa eteenpäin, kaikki vartion miehet olivat tällöin poikamiehiä, sitten tällekin paikkakunnalle tulivat vakiintuneet olot, siviliväestö sai rakennettua itselleen kunnolliset rakennukset, ja niin sai vartiokin komean nykyaikaisen rakennuksen, perheasuntoineen, paikkakunnan tytöt saivat rajamie­histä aviomiehiä, jotka sitten joko jäivät vartioon ja muuttivat vartion perheasuntoihin asumaan, tai sitten luopuivat vartiosta ja jäivät kuitenkin paikkakunnalle asumaan.

Minäkin olin päättänyt että elämäntyöni on sotilasura tai rajavartiosto, olin hyvin kiintynyt tähän alaan, ja olin hyvin innostunut partioihin ja yleensä eräelämään, joka ainakin petsamon vartiossa oli aivan täydellistä, koska partiotkin aina kestivät vähintäin viikon, sitten kuitenkin jatkosodan loputtua rajavartiostoon tuli sellainen tapa että ainakin aliupseeria siirrettiin aina vartiosta toiseen, ja koska minäkin olin naimi­siin menossa niin pelkäsin tätä että jos kovasti siirrellään, niin yhdyselämä mene sekaisin, ja kun sitten tuli Utsjoelle konstaapelin paikka vapaaksi niin hain sitä ja pääsin, mutta en koskaan kadu enkä unohda sitä rajavartiossa oloaikaani, kyllä se on nuorelle miehelle niin hyvä ala, paras ala, erosin rajavartiostosta puhtain paperein, rajaylikersanttina.

Karigasniemessä 7 päivänä joulukuuta 1982

Toivo Välimäki ylikonst. evp. Karigasniemi

© Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistys ry