Kahden rajamiehen Pekka Toivasen ja Martti Kaakisen muisteluita ennen sotaa 20- ja 30 luvulla

Rovaniemellä 30. tammikuuta 1981. Äänessä on Heikki Kaakinen (haastattelija kursiivilla), isä Martti Kaakinen (MK) istuu tässä paikalla myöskin ja varsinaisena haastateltavana Pekka Toivanen, vanha rajamies. Taikka miten sitä sanottas, rajavartiostolainenko pitää sanoa. Häneltä nyt kyselisimme niistä vanhoista asioista.

Ensinnäki, että mistä olet syntyisin ja lähtöisin ja miten rajavartiostoon joutunut?

Niin minähän olen syntynyt Kaavin pitäjässä, Kuopion läänissä 70 km koilliseen Kuopion kaupungista, Kuopion ja Joensuun välillä. Olin Kainuun rajavartiossa vuodesta -20 vuoteen -25. Menin kesäksi sitte kotia Kaaville vuonna -25,  mutta ei minulla siellä aika kulunu enää syksyllä. Tuli niinkö muuttolinnulle – johonki päin pitää lähteä mieli ja niin hain Lapin rajavartiostolle. Tänne Rovaniemelle pääsin sitten marraskuussa vuonna -25.  Minun piti päästä Petsamoon varusmestariksi, mutta täältä lähti varusmestari pois ja minut pysäytettiin Rovaniemelle.
Ja tänne jäin sitte komppanian varusmestariksi.

Kainuun rajavartiostossa

Se tuo isä muisteli, että alkutaipale ois ollu siellä jossaki rajan pinnassa. Oliko se sitte varusmiesaikaa
se vai?

Niin se oli Kuusamossa. Se oli varusmiesaikaa Kajaanissa, alkoi vuonna -20. Siinähän minä suoritin asevelvollisuuden vuonna -20,  lokakuun 25. päivä Kajaaniin. Siellä oli reservikasarmi, joka oli rajavartioston käytössä. Tämä reservikasarmihan oli viime vuosisadan puolelta. Niissä koulutettiin kesällä Suomen sotaväkeä ja Kajaanissa oli semmonen. Niitähän oli ympäri maan useampia niitä reservikasarmeja, mutta nythän vuosisadan vaihteen jälkeen ne ei enää ollu käytössä. Mutta sitte, kun oli vapaussota ollut, niin nämä otettiin käyttöön, kun kasarmeja tarvittiin. Ja Kajaanissa se oli rajavartioston käytössä. Rajavartiostohan oli perustettu 1919, että se oli ollut jo vuodet siellä. Siellä harjoiteltiin sitte. Kajaanissa, meillähän oli siellä Oulun apteekkarin poika luutnantti Heetmo oli komppanian päällikkönä. Sitten meillä oli siellä kolme jääkäripukuista Saksan jääkäriä vihreissä puvuissa joukkueenjohtajina. Ne olivat, yks oli Timonen, sitte oli Kanerva ja sitte oli.., enpä nyt yhtäkkiä muista sen nimeä sen kolmannen. 

Jäitkö sinä rajamieheksi sitte heti asevelvollisuuden jäläkeen? Vai kävitkö kotona ja oliko väliaikaa ja millon sinä alotit rajamiehenä?

No, sitte kävi sillä tavalla, että Petsamoa rupesivat vallottamaan. Ja Kuusamon komppania, Lapin alueella oleva Lapin rajavartioston komppania, meni Petsamoon. Ja Kajaaniin tuli määräys, että tämä komppania,  joka siellä oli asevelvollisena, se täytyy lähettää Kuusamoon ja toinen osa Kuhmonniemelle. Me lähettiin sieltä Kuusamoon sitte siinä joulukuun lopulla. No, sitä ennenhän meille pidettiin siellä sotilasvalatilaisuus ja joulujuhla. Muistan sitte, että meillä oli sotilasvalan jälkeen juhlatilaisuus kaupungintalolla, jossa oli kouluneuvos Vilho Reima puhumassa. Hänhän oli oikein tulisieluinen puhuja – sitä oli ihana kuunnella. Etenkin niin nuoreen mieheen se teki mahtavan vaikutuksen hänen puheensa. Ja sitten oli vielä Alakulju Pohjanmaalta, hän myös puhui. Hän oli oikeen kanssa hyvä puhuja. Tältä Vilho Reimaltahan on ilmestyny nuorisokirjallisuutta niihin aikoihin. Oli sellaisia kirjoja kuin Nuoruus ja ihanteet, Aviopuolison valinta, Äidin huolet. Ne oli sellaisia elämänohjeita antavia kirjoja ja niitä näki nuorten miestenkin kirjahyllyillä. Silloin oli hyvin vähän suomalaista kirjallisuutta. Muistan, niin sitä ei ollu paljon. Sen jälkeenhän sitä alko ilmestyä – semmosia pienempiä tietopuolisia kirjoja ja myös kaunokirjallisia teoksia vähitellen.

Sitte meillä tuli sieltä Kuusamosta sen jälkeen lähtö. Meitä kuutisenkymmentä miestä määrättiin Kuusamoon. Sitte suksethan ne oli kyllä, mutta sauvoja ei ollu. Sauvat mejän piti tehä itte. Koivukeppiä tuotiin mettästä ja kolottiin ne ja niihin tehtiin sommat. No, eihän se meille maalaispojille mitään haittaa, jokainen osas sommat tehä. Tämä ikäluokkahan oli, ne oli Iisalmen ympäristöstä ja Kuopiosta. Sitte Tuusniemeltä oli paljon, samoin Kaavilta oli minun kansakoulukavereitaki useita. Tunsin, että oli pääasiassa Miettisiä. Siellä Miettinen on pääasiassa melkein kaikilla nimenä Tuusniemellä. Minä muistan, että niitä ois seittemän Miettistä Kainuun rajavartiostossa. Silloin niissä oli selvä teko, mikä Miettinen millonki on kysymyksessä. 

No, sitte lähettiin sieltä Kajaanista, kun kaikki oli siinä järjestetty ne varusteet, mitä nyt oli. Siihen aikaanhan oli kaikki varusteet venäläisen sotaväen varusteita, entisiä. Ei suomalaisia varusteita sillon ollu mitään vielä, mutta jollakin tavalla niillä pärjättiin vaikka siinä oli nauhakenkää, kangassäärystimet, toppahousua kaikkea sellaista. Niin lähettiin sitte sieltä matkalle. Ensimmäisenä päivänä päästiin Hyrynsalmelle. Tauno Karanko oli meillä komppanian päällikkönä. Hänhän lähti komiasti porolla ajamaan siinä – totta kai komppanian päällikkö! No, se sen päivän ajo, mutta huomennapa seinä pystyssä. Ei se poro ennää jaksanu lähtiä liikkeelle, se piti jättää Hyrynsalamelle.

Kuusamon kasarmi

No, sitte toisena päivänä mentiin Suomussalmen pappilaan asti ja siinä yövyttiin. Sitte kolmantena mentiin Kiantajärveä pitkin pohjoiseen päin Juntusrannan kylään, jossa niin ikkään yövyttiin. Neljäntenä päivänä Juntusrannalta Hossaan ja viientenä päivänä Hossasta Murtovaaralle. Ja kuuentena päivänä sitte Murtovaarasta Kuusamon kirkonkylään iltahämärissä. Sattui erikoisen hyvät ilmat, ei sattunut kovat pakkaset. Että oli aika mukava se matka. Oli oikeen kivan tuntunen, ko iltahämärässä Toranginjärven yli siinä hiihdettiin – ruohikkorannassa kun näkyi siinä iso kylä. Näin pitkän matkan päästä, kun hiihettiin, niin tuli semmonen vauras kylä eteen. No, siellä oli sitte Lapin rajavartiosto oli lähteny pois. Komppanian vääpeli sinne oli jääny. Ja siellä ohjattiin meijät Paavo Ahon Valkola -nimiseen taloon, joka oli ollut Lapin rajavartiostolla. Ja komppanian keittiöksi saatiin niin ikään toinen Ahavan talo siellä Ahon talon takaa. Ja komppanian päällikkö majottu Haatajan piharakennukseen ja toimisto muutaman kahvilarakennuksen yläkertaan. Että näin ympäri hajalleen kylää kaikki sijoittui.

Sittehän siinä oltiin pari päivää. Siinä jaettiin sitte, mikä mihinki vartioon joutu, kun vartiothan oli tyhjät, kun Lappi oli lähteny sieltä. Minä jouvuin sitte Konttisen kenttävartioon Pistolaan sinne varteen Viheriäisen taloon. No, sinne mentiin sitte meitä kolme miestä. Siellä oli karjalaisia – ne oli sinä syksynä kahinoineet siellä Karjalassa. Ja nyt oli kymmenkunta miestä siinä Konttisessaki, kun siellähän Karjalassa oli sillon hyvin rauhatonta. Eikä se ollu järjestetty vielä rajavartiosto Venäjän puolelta kunnolla. Kun sinne oli luvattu itsenäisyyttä Tarton rauhassa, niin ne jollakin tavalla sitä vaativatki, mutta ne joutu sieltä perääntymään, kun ne ei pärjänneet siellä. No, nyt määrättiin ne miehet sieltä Konttisesta perääntymään tänne Multilan kylään, kuus kilometriä sisämaahan päin. Ja meille jäi sitte rajavartioston miehille se Viheriäisen pirtti, jossa me oltiin sitte. Ja talonväki asui samassa talossa, ja siinä sitä sitte talvi oltiin.

Sieltä Venäjän puoleltahan tuli aina mies ja kaks sillon tällön. Ne oli niitä sellaisia, jotka oli menneet punakapinan aikaan taikka vapaussodan aikaan Venäjälle, ja sieltä ne palaili vähitellen. Niitä oli ollu siellä niinkö rajavartiopatrullissaki, mutta ne palas sieltä Suomen puolelle. Ja nyt loppui sillä tavalla niillä rajavartiostossa Venäjän puolella, niitä ei uskottu enään. Ja sitte oli aivan venäläiset siellä partioivat rajalla. Rajahan oli siihen aikaa auki. Karjalassahan oli kova nälänhätä ja Suomesta vietiin sillon -21  kesällä viljaa. Monia venelasteja laskettiin Pistojokea alas viljaa ja suoloja pääasiassa ja teetä. Se oli kai Punasen ristin lähetyksiä ku meni sinne. 

No, sitte siinä kului se kevättalvi -21.  Sitte me siirryttiin siitä Konttisesta Multiperän kylään, Maikun taloon, joka on siitä Sänkelästä lahen yli. Sänkelään tuli siihen aikaan jo maantie. Se oli juuri äskettäin rakennettu. Se oli uuden näköinen, mutta tämä oli siitä kuus kilometriä tästä tien päästä sinne Konttiseen. Se oli aivan polku- ja talvitien varassa. Sinne ei kesällä päässy millään ajoneuvolla.

No, oliko tästä Konttisesta kuinka pitkä matka rajalle, kumminki raja oli tiedossa?

Se oli jotaki noin neljä kilometriä. Se oli niin lähellä rajaa. Niin, ja se oli oikeen hatara tunnistaaki se raja. Oli Iisalmen Kauppilanmäestä joku Koivula-niminen mies. Me oltiin siellä partiossa. Ja sitte me hiihettiin, etittiin sitä rajaa, mutta siinä joentörmässä oli niin, että siitä ei saanu selvää sillon -21 talavella. Me hiihettiin etemmä, alkaa kylä, se oli Kiimasvaaran kylä. Ja se oli Venäjän puolella. No, käyvään talossa, ko siitä oli käyneet Konttisen puolella. Mehän tunnettiin ne ihmiset. No, siellä tytöt oli niin ketteränä, keittivät tsajua. Sanovat, että eilen kävi venäläinen partio tuolta Suvannon kylästä, että ei me oltu, oisitte sammaan aikaan ollu. No, me sanottiin, että eihän se niin tärkiää ollu, mutta haluttiin nähä, että miten täällä asutaan. Niin siellä oli semmoset talot, että navetta oli toisessa päässä ja aivan erilainen kuin Suomen puolella. Ei Suomessa oo missään semmosia. Navetta toisessa päässä ja eteläpäässä sitte asuinhuone. No, siellä me tsajua juotiin ja sitte me lähettiin takasi. Siitähän on nyt jo 60 vuotta aikaa. Tällaistahan se oli avoin raja silloin. 

Eikö kahinoitu ollenkaan?

Ei sitä ei. Se oli semmosta, että rajalla käytiin mutta yhtä aikaa ei satuttu koskaan. Eikä minkäänlaista rajan yli kulkua eikä kirjeenvaihtoa eikä diplomaattista toimintaa ollu sillon. Raja oli tavallaan sillä tavalla kiinni, mutta ihmiset kulki. Ne tuli ja meni Konttiseenki, sitä Suomen puolen sinne Karjalaan, jopa kävivät Kuusamon kirkonkylällä ostoksilla ja menivät kotia. Niinkö meillä nykyään Ruottiin kuletaan, aivan samalla tavalla. Näinhän se oli sillon vapaata vielä. Sinä vuonnahan tuli Pistojoelta tuo pappi Musovskikin. Minä muistan, sen tytär sillon lauleli siellä – isänsä kun piti kirkonmenoja Kuusamon kirkonkylässä vuonna -21  kesällä. No, sitte on tuolla eläkekerhoissa ollu se mamma ja kerran tuli puheeksi. Minä sanoin: Minähän tunnen rouvan vuodelta -22 Kuusamosta. Muistatteko kun siellä lauloitte, kun isänne piti jumalanpalveluksia?  Niin se oli ihimeissään, että onko Suomi niin pieni. Minä sanoin, että on. No, siitä lähti sen tunteminen. Nyt minä sitte sanoin tässä viime viikolla sille.

Pekka Toivanen  (ylh 3 vas)

Oliko se nyt -22 vuonna, kun suomalaisia vapaaehtosia oli siellä?

Niin,  no tämähän oli vuonna -21 kun minä näitä kerroin. Sitte minä jouvuin, Multilassahan oltiin se kesä, tehtiin siinä partioita, kalasteltiin. No, sitten vääpeli Niskasaari tuli miesten kanssa sinne Multilan kenttävartioon syksyllä. Se oli kai siinä syyskuun loppua. Oli se aika kivan tuntuset ilmat. Ja sillon vaihettiin vartio. Ja minä sillon vartiomiesten kanssa jouvuin, minä olin jo vartiopäällikkönä Multilassa, minä jouvuin sitte kirkonkylään. Ja sillon vuonna -21 sitte tämä ikäluokkahan oli asevelvollisia tähän asti, niin -21 palkattiin rajavartiostoon. Minäki jäin sillon sitte rajavartiostoon ja ikäluokasta toiset lähti pois. Toisia jäi, mutta paljo niitä jäi sitte. Sitte määrättiin taas vartioihin sillon syksyllä, kun oli ne sitoumukset tehty. Minä jouvuin Kurvisen vartioon. Sinne siinä lumien aikaan vasta mentiin sinne. Kirkolla meni kaikkia niitä, niin rekikelissä mentiin sinne Kurviseen ja sinne jäin sitte -21 syksyllä. Erkkilän talossa oli vartio. Siellä meitä oli neljä miestä.

Sitte talven päälle alkoi kuulua, että Sallassa oli jotaki ihmeellistä tapahtumassa. Se oli läksikapina sillon kuulemma käynnissä. Sehän oli koko Kuusamon kirkonkylä varpaillaan. Kaks Pohjanmaan jääkäripataljoonan komppaniaa komennettiin Kuusamoon. Ja ne piti yövartiota, kun uskaltanu kukaan missään liikkua. Ja meille oli ilmotettu sitte vartioon, että ne on Sailasta menneet rajan taakse ja vieneet suomalaisia sotilaspukujaki. Jotta jos siellä sotilaspuvuissa rajalla joku hiihtelee, niin se ei ole suomalaisia, että ne on vieneet Venäjän puolelle sotilaspukuja. Partioitiin ja kulettiin siellä, eikä siellä mitään sen kummempaa. Siihen se kaikki rauhoittui, sehän loppu läskikapina. Siellä Kuusamosta ne Pohjanmaan jääkäripataljoonan komppaniatki palautettiin. Viikonpäivät ne siellä oli. Palautettiin Ouluun ja se läskikapina pysähtyi siihen.

Mutta sitten maaliskuulla, niin sieltä alkoi kuulua, että jotaki on siellä Karjalan puolessa tekeillä, kun sieltä tuli pakolaisia tavaroineen. No, niin se siinä sitte kyteyty, että siellä alako Tiiron kylästä kuulua ammuntaa. Siitä meijän Kurvisen vartion kohalta, siinä on Tiiron kylä.

Onko sieltä Kurvisen vartiosta, kuinka pitkä matka oli rajalle?

Kuus kilometriä rajalle ja siitä oli vain kolmisen kilometriä Tiiron kyllään. Niin se siinä kehitty, että viikon päivät sieltä kuulu konekiväärien ammuntaaki. Kivääriammuntaa, mutta konekivääriammuntaa kuulu pilvisellä ilimalla aivan vartiohuoneeseen – se niin kaikui sinne. Siellä kai oli sitte Suomesta vapaaehtosiakin. Kuulosti siltä ja niitä oliki siellä menny jostakin kautta sinne. Siinä ne viikonpäivät oli. Mutta sitte venäläinen sai tykin ja venäläinen oli asemissa Hämeenkylässä, joka on kolme kilometriä sisämaahan päin – Karjalaan päin Tiiron kylästä. Ja se rupes ampumaan sillä tykillä Tiiron kylään. Tiiron kylällä kuulu olevan sinnepäin loiva sinne Hämeenkylään, niin se hyvin osui sitte Tiironkylään niillä tykeillä sieltä Hämeenkylästä. Ja siinä se ampui sitte. Ja toisena päivänä alkoi tulla sieltä sakkia, ja ne olivat sitte nämä karjalaiset vapaaehtoset ja ketä niitä oli. Ne oli sitte nuotioilla tästä Kurvisesta rajalle päin sen tien varsissa. Ne oli pari yötä ja päivää siellä. No, lopulta sitte tuli nämä Karjalan miehet ja luovuttivat aseensa. Niiden johtajiensa kanssa sieltä luovuttanut aseensa. Ja nämä aseet oli määrä lähettää ja ammukset kirkonkylään kahdessa hevoskuormassa – ne meni, mitä niillä oli. Oli kai niitä siinä 80 miestä aseellisia miehiä.

Ne luovutti teille Suomen rajavartiostoon aseet?

Totta kai. Suomen rajavartiosto lähetettiin kirkonkyllään. Aivan niin.

No, sieltä oli tullu ennemmin Kurviseen pakolaisia tavaroineen. Kaikki ne semmoset pororaitokuormineen – naisia ja lapsia, mutta ne ajettiin pois sitte kirkonkylästä sisämaahan päin. Nyt miehet tulivat siihen. No, miehiä makasi ne pirtit täynnä ja hevoset oli sitte, seisoivat myös. Kaikki kuljettiin hevosilla, pihoissa ja tavarat oli aitoissa. Ja nyt ei ollu meillä kun neljä kivääriä. Tuntui jotenkin tollolta, että mitä tässä tehään, jos ryssä hyökkää rajan takaa ja sanoo että aitat tyhjäksi ja hevoset valjaisiin ja ukot ajetaan hankeen. No, sitä kattottiin siinä, että miten tässä käy. Kului pari päivää, niin sitte hiihettiin rajalle. Satoi hivenen lunta vielä, jotta näki hyvin, mitä oli liikuttu. Me ajettiin aivan rajalle asti. Siten jo suora, mentiin vähän sivusta rajaan. Ja sitte nähtiin se venäläinen – oli polkua pitkin aivan rajalle asti, mutta mitään liikettä sinne ei muuta näkynyt ja eikä se tullu rajan yli. Että siihen se pysähtyi sitten.

Rajamiesten hiihto-osasto käskynjaolla Kuusamossa 20-luvulla

Sen jälkeen sitten kaikki nämä miehet – ne oli vähän tyytymättömiä, kun ei heille ole mitään järjestettyä, eikä mitään sanottu mihin ne menee. Mutta lopulta niille tuli määräys: ne sai lähtiä sitte sisämaahan ja tänne ne jäivät kaikki. Siinähän meni vähän ennen tätä kahinaa semmoset suuret pororaidot Oulusta viljaa hakemaan, jotka vievät takasin Karjalaan. Oli ainaki 30 poroa niissä raidoissa, mutta sinne ne jäi Puolangalle syöttämään. Ei ne takasin kerenny. Siitä meijän vartion kauttahan tuli 380 henkeä kaikkineen näine karjalaisine vapaaehtosine sotilaine. Sen jälkeen meni raja kiinni. Sitte se oli joka paikassa vartioitu, että siellä ei kulettu eikä ketään menny eikä tullu.

Tämä oli vuonna..?

Vuonna -22 sillon kun läskikapina, samana talvena. No, sitten minä jouvuin kirkonkyllään kevättalvella siitä. No, vielä tuosta, että puhelimia ei ollu komppaniassa. Se oli aivan tämän komppanian vartiopäällikön varassa, että mitä tehhään ja mitä toimitaan. Ohjeitaki oli hyvin niukasti, mutta partioitahan tehtiin. Suomussalmellahan oli, Hossassa oli Suomussalmen komppanian partio. Siihen asti tehtiin partioita. Ja sitte pohjoseen päin Oravivaaraan ja sinne Näränkävaaraan niihin tehtiin partioita. Sitte keväällä minä jouvuin kirkonkylään ja Kuusamon komppaniaan muonittajaksi, jossa olin sitte vuoteen -25.

Sitte vuonna -22  tuli melkein niinkö uusi aika, kun rajavartiostolle joutu valtio myöntämään rahoja tämän läskikapinan säikähdyksen takia. Sillon jokaisella vartiopaikalla ruvettiin hankkimaan oma alue, niinkö Rovaniemelläki muun muassa, ja Kuusamossa ostettiin maatila. Se oli jollaki metsäyhtiö Smittillä siinä keskellä kirkonkyllää oikeen komia iso talo, joka oli rakennettu yhtiön varastoksi ja semmoseksi tukipisteeksi. Siinä oli suuri rakennus, jossa oli eteläpäässä johtajan asunto ja kirjureiden asuntoja. Nyt ostettiin tämä maatila ja siitä ruvettiin muodostamaan kasarmia siitä rakennuksesta. Ja siitähän saatiin komppanian päällikön asunto, komppanian vääpelille ja se poikamies aliupseerille kolme huonetta. Ja sitte se rakennus oli sellainen, että siellä pohjoispäässä oli tallit ja varastot. Ja yläkerta oli sitte päälle ajettava, jossa oli kaikkea kuormastovälineitä ja ne oli kylmät osat semmoset. Nyt se tyhjennettiin sitte vuonna -22 syksyllä ja talvella, ja muodostettiin sinne pohjoispäähän alakertaan kolme miehistötupaa, sairastupa ja yläkertaan neljä miehistötupaa. Ja sieltä saatiin vielä komppanian päällikölle lisää yks huone ja siitähän tuli oikein käytännöllinen rakennus. Sehän oli mahtavan iso rakennus. Sitte siinä oli vanha maatilan rakennus, jossa oli pirtti ja kolme kamaria. Sinne saatiin toimisto ja ruokailu ja keittiöpuoli. Sillä tavalla, kun oli -22 syksytalvi ja -23 kevättalvi rakennettu, niin se oli niin kun kartano, komia talo.

No, sittehän vielä, siinähän oli lisää rakennettava, kun rakennettiin muonavarasto, vaatevarasto ja asevarasto. Sitte tallirakennus ja heinävaja. No, nyt kun tämä oli maatila ja Kuusamossa ei ollut vielä ollut isojakoa, niin meillähän oli oikeus ottaa metsästä puut, kun nämä rakennukset tehtiin hirsistä. Miehethän sahas lautoja, semmosella lautasahalla kuin ennen sahattiin. Ja kylältä palkattiin kirvesmiehiä lisää ja rajajääkäreitä oli siinä töissä. Ja vänrikki Luomahan oli siellä kai Kajaanissa, sehän meinattiin sieltä tähän komppanian päällikön apulaiseksi. Se oli siellä sen talven. Majoitusmestari Laine, joka oli rakennusmestari, se oli myös Kajaanissa, niin se oli sen talven Kuusamossa.

Tämä Kuusamon komppaniahan kuului Kainuun rajavartiostoon silloin, Kajaaniin. Niin sillon, kun me tultiin Kajaanista, niin ens kerran Kuusamo tuli Kainuulle sillon. Se oli sitä ennen kuulunut Lapille, ja sitä ennenhän oli kaikki asevelvollisia rajoilla. Vasta vuonna -21 syksyllä palkattiin sitte palkkaväki. Joo, näinhän sillon tapahtui. Ja silloinhan jäi niin vähän niitä – asevelvollisten vahvuus oli niin pieni, niinku Sallassaki sitte kävi, jotta läskikapinalliset yllätti siellä komppanian päällikön. Näin se oli. Niinku sanoinki, niin sitte vahvistettiin rajavartiosto, että ne joutuivat vuokralta pois. Saivat omat alueet.

Sinä olit muuten vuoteen -25 sillon Kuusamon rajavartiostossa?

Niin olin.

Sinä läksit sen jälkeenkö siviiliin?

No, niin jos jollakin tavalla tuli niin, että parasta lähteä vähän siviiliin kattoon minkälaista sielläki on. Ja niin minä menin Kaaville sitte -25 keväällä. Ostin uuden polkupyörän ja polkupyörällä ajoin siitä Puolangan ja Taivalkosken kautta Kajaaniin.

Hiihto-osasto siltaa ylittämässä 20-luvulla Kuusamossa

Saanhan mie kysästä vielä siitä, että mistä kautta tuotiin esimerkiksi muona ja tarvikkeet Kuusamoon, minkälaiset yhteydet sinne oli?

Niin, sillonhan oli sillä tavalla, että autokuljetuksia oli hyvin vähän. Muun muassa -23 kesällä meillä oli siellä kylälle päin peltoon laitettu perunat, kun meillähän tuli lantaa sieltä tallista. Ja oikeen kaunis peruna kasvo. Se kukki, se kylymi sillon, ko se oli kukalla ja siitä ei saanu pikkurillinpään kokosta perunaakaan – se just meni hukkaan. No, sitte nyt hätäilin, että mites perunoiden kans. Laskin, että 16000 kiloa tarvitaan perunaa, kun meillä oli kellari. Oli varaston alla, jotta pannaan sinne. Ja nyt rajavartiosto lähettää meille 16000 kiloa perunaa. Ne tuli Oulusta hevoskyyissä 240 km. Viholaissäkit – ne oli loukkaantuneet niin, että joka perunan kohalta oli säkki rikki. Tiiäthän miten perunoille käy sillon, kun tällä tavalla pitkän matkaa loukkaantuvat kyyissä. Niitä sitte yritettiin riihessä kuivata siellä ja panna kellariin, mutta nehän rupes mätänemään. Onneks meillä oli sikala. Siinä oli 4-5 sikaa meillä siellä sikalassa. Ne syötettiin syystalavesta. No, siinä oli semmonen opetus sitte, jotta kun ne perunat loppu, ilimotettiin, sieltä pitäjältä ostetaan perunaa. Nehän loppu ennen joulua ne perunat ja loput nostettiin jäätymään ulos. Ne meni kokonaan pilalle. Sieltä mäkikylistähän saatiin, jokirantakylistä ja järvenrantakylistä perunaa. Ei se ollu siellä niin halla.... no, Kuusamon kirkonkylä on hyvin hallanarkaa. Niinhän se oli. Ja siitä oli semmonen opetus, että ympäristö pitää katsoa, mitä tapahtuu muualla ympäristössä. Ei niin suin päin vain kannata tilata suuri määriä. Se on vahinko siinä.

No, Oulustahan meille, Antti Ensio oli semmonen liike Oulussa. Se toimitti kaikki semmosen ryynitavaran ja kevyen tavaran, mitä siellä oli. Paikkakunnaltahan ostettiin liha, heinät, perunat, kalat, kalatkin suuri osa. Oli kiva muutamanakin kesänä, olikohan se -23 kesä, Kitkalta tulee kaks isäntää. Niillä on tuommosia 1.20 metriä pitkiä soikeita saavia kaks täynnä lohta. Siinä olis lohta, että eikö rajavartiosto osta. Ja minä jouvuin laskemaan. Sitte kun kala on semmonen, että sitä jää ylimäärästä varastoon. No, sitä oli jotaki 60 kg ylimääräistä kalaa meillä varastossa. Ja se oli lohta kaikki. Ei, entistä varastoa oli. Passas laskuttaa, että tämä laskutettiin sitte silakkana tämä kala taikka suolakalana vain. Vaikka se muistaakseni 11 mk kilo oli se lohi. Ja silakka, olikohan siinä 2,5 mk kilo. Niin kun tämä lohi tuli varastoon, niin meillä oli täys varasto ja se oli maksettu. Eikä se maksanu sen enempää mitä silakatkin. Talvella oli sitte koko talven sunnuntaisin aina lohta pöyässä.

Ja meillähän oli muonitus järjestetty sillä tavalla, kun siellä ei ollut sotilaskotia eikä mitään, että meillä oli ruokala, jossa sai kahvia ja pullaa ja ruokaa. No, se oli sillä tavalla järjestetty, että oli komppanian leimalla varustettuja lappuja. Ne oli 1 mk:n, 1.50 mk:n ja 2 mk:n – niitä sai ostaa ja niitä sai ottaa laskuun pitkin kuukautta kun tartti. Ja niillä sai ostaa kahvia ja kaiken. Kahvilan tulot meni ruokalan hyväksi. Sitte, kun oli määrätty annos miestä kohden kauraryyniä, ruisjauhoja ja muita, niin ne punnittiin ulos ja myytiin. Ja niillä saadut rahat käytettiin ruokalan hyväksi. No nyt ruoka tuli ilmaseksi tällä tavalla, kun kahvilan tulot käytettiin ruokalan hyväksi. Sitte tämä oma raha oli semmonen, että nyt ei ollu siitä, että kukaan pimittää sitä, kun oli lappuja. Iltasella otettiin aina ne laput pois. Ja niitä sai sitte joka mies niinkö halus ja maksoi kuun vaihteessa paljonko eestä oli ottanu. Kun kahvi on semmonen, toinen käyttää vähemmän ja toinen ei. Ja toinen syö pullaa enempi, toinen ei syö laisinkaan. Niin se oli niin puolueeton. Ruokaa sitte sai syödä vapaasti. Ruoka ei tullu maksamaan mitään – se oli ilmanen. Se oli omatoimisuutta. Ne oli hyvin tyytyväisiä siihen.

Joko siellä oli sotilaskotisisaria siihen aikaan?

Ei ollu Kuusamossa laisinkaan. Vasta sen jälkeen vuonna -25 keväällähän sinne tuli asevelvollisia. Sen jälkeen on Iaittanu sotilaskodin.

Lapin rajavartiostoon

Niin, sillon -25 sittehän minä lähin sieltä Kaaville kotipitäjään ja olin siellä kesän. No, sitte tuli syksy ja jää kylymi järviin. Kävin luistelemalla kirkonkylässä, kun meillä on sinne viis kilometriä kirkolle – sinne pääsee järvenrantaa tai saloja pitkin siitä. Ei mulla oikeen aika kulunu enää siellä. Tuli niinku oravalle syksyllä johonki lähtö. Minä sinne Lapin rajavartiostoon, jos on, sanoin. Ja täältä tuli heti ilmotus ja litterat. Ja niin minä tulin sitte Rovaniemelle Lapin rajavartiostoon. Ja sitte minunhan piti päästä Petsamoon sillon, mutta minähän jäi Rovaniemelle sitten.

Kasarmi Rovaniemellä

MK: Sinä olit täällä varusmestarina komppaniassa.

No niin 12 vuotta minä puin alokkaita ja rajamiehiä.

MK: Joo, ja aliupseereitakin puit.

Niin, no siellä oli aliupseereilla valtion varustus. Ja meijän varastostahan löytyi kaikille aliupseereille hyvin sopivat varusteet.

MK: Tämän olen omakohtaisesti kokenut, että olen ensimmäiset varusteet sinulta saanut. Muistan, kun sinä levitit telttakankaan varaston lattialle siellä komppanian yläkerrassa. Ja sieltä aloit heittelemään sinne, vain katoit luettelosta mitä kuuluu sille. Tuli paulakenkiä, sinne tuli saappaita ja kaikki mitkä kuuluu asevelvollisille ja myöskin aliupseereille.

Niin, sattui olemaan oikein kauniit saappaat. Ne ei muille sopinut kuin sulle. Sulla on niin pieni jalka, niin sulle ne sopi. Sinä sait ihanat litravartiset saappaat.

MK: Minä muistan, kuinka sinua harmitti kovasti, kun varusmestareillahan on tapa ja tyyli, että se aina paras tavara jätetään varastoon. Ja tämä viskasi sieltä sellaiset jotain 43 numeron tai 44 numeron isot vanhat sotilassaappaat. Ja kattelin, että ei nämä oikeen, en minä näijen kans pysty liikkumaan. Ja minä kattelin, että siellä orressa roikkuu ihan tuliterät uudet saappaat – semmoset jatsisaappaat, niinkö sanottiin siihen aikaan. Ja kattelin niitä, ja tämä varusmestari sano, että no, siinä ne on kaikki, että tuohon kuittaus vain. Minä kattelin ja aloin sitte esittelemään, että eikö oo pienempiä kenkiä. Että nämähän on niin isot nämä kengät, että jos minä täyskäännöksen teen, niin kengäthän ei liikaha ollenkaan, että ne on niin väljät. Niin tämä sano, että ne on niin pienet nuo, että ei ne sovi, ei ne sovi sulle. Mutta minä sain houkuteltua, että saanko minä kokeilla niitä. Ja näin tapahtu, että kun minä vejin viilasukan päälle, niin ne oli aivan niinkun tehty justiin. Ja tätä harmitti, kun sen täyty antaa ne saappaat, kun ei muita ollut semmosia.

Kaveri ei liiottele. Yleensä minä kasvoista näen, mikä kenkänumero millekki mahtuu. Kävi usein sillä tavalla, kun minä miehen kasvoihin katoin, että teille mahtuu sellainen ja sellainen numero, se väitti itte toista. Mutta sehän sopi, minkä minä heitin. Ainaki asevelvollisten kanssa ja rajamiesten kanssa usein tapahtui sillä tavalla.

MK: Näinhän se oli tottunu kyllä ammattimiehen silmä.

No, se aina joskus heittää kuitenki. No, sattuu jossaki. Kun sulla tavallista pienempi jalkaki on noin miehen jalaksi, siinä sattu pikkunen laskuvirhe. Se oli sinun onni. Sinun vuotes kuitenki myöhempi.

MK: Minun tulovuosi oli myöhempi. Tämähän oli ollu täällä jo kolome vuotta, kun minä tulin vuonna -28. 

No, palataanko vielä siihen Rovaniemelle tuloon, että joko täällä oli eversti Villamo silloin komentajana?

Niin sehän oli sillä tavalla, että täällähän oli Villamo komentajana. Muitahan ei voinu ajatellakaan ennen sotia Rovaniemellä. Kuka sen olis Villamon paikan täyttäny? Mutta päällystöähän oli hyvin vähän siihen aikaan – ne on sormin luettavissa. Komentajana oli Villamo. Huoltopäällikkönä oli Montell. Ja sitte adjutanttina oli Seppälä. Lehti oli sitte aseupseeri. Komppanian päällikkönä oli joku  kapteeni – siihen aikaan oli Nikula, kun minä tulin. Ja siinähän sitte minun aikana kävi komppanian päälliköitä: Nikula siinä oli, sitte oli Vihma kadettikoulun priimus. Oli hieno nähä, kun se kentällä esiinty. Me kattottiin innolla sitä.

MK: Oli sinä vuonna komppanian päällikkönä, kun minä tulin -28. Oli Vihma komppanian päällikkönä.

No niin, se oli vähän aikaa. Sittehän tuli Pajakka. Se oli monta, monta vuotta. Ja sitte oli Sarta sodan ennen ja sillä tavalla. No sitte kaikkihan siinä meni oikein hyvin. Sotilaskoti rakennettiin sillä aikana. Herranpelko oli sillon yllä koko varuskunnassa.

Lapin rajavartioston esikunnan alue

Niin istutettiin koivut siihen tien varteen, jotka nytki on nuo koivut siinä. Nykyisen Karhunkaatajantien koivut on sillon istutettu. Ensimmäisenä keväänä istutettiin isoja ne koivut. Ja lieneekö ollut rautainen kevät, jotta niistä katkeili juuri niin. Niistä ei kun pari koivua lähti kasvamaan. Ne on vieläki siinä ne pari suurta koivua, jotka minä muistan. Ne on sillon istutettu. Sitte niitä joka kevät istutettiin aina niiden tilalle, joihin ei lehtiä tullu. Ja vähitellen ne saatiin kokonaan siihen. Tätä välipeltoa raivattiin. Kerranki minä muutamana kevään kylvin kauraa siihen, joka oli tallin ja kasarmin välillä. Ja sitte siinä oli toimenhaltijaperheellä kasvimaata siinä pellolla.

Oliko siinä alun perin ollu ollenkaan peltoa?

Ei, se oli aivan, tämä kasarmialuehan oli vanhaa roskankaatopaikkaa. Ja se rajavartiosto sen raivas sitten ja puhdisti. Sitten tuo torikin, joka siinä on, se on rajavartioston kaivama. Se oli semmonen vietto sinne torin alalaitaan päin ja suopintainen. Muistan, kun siellä oli varasto siellä kentän alalaijassa, kun kahlas siinä suossa sinne. Sitte rajavartiosto kaivo sen puhtaaksi tuommoseksi tasaseksi kentäksi, joka on nyt torina. Se on aivan rajavartioston työtä koko kenttä.

MK: Sitähän raivattiin ja tasotettiin sitä kenttää sillon alkuvuosina, kun minä tulin. Sillon -29 ja -30 vuosina.

Eikä ollu puskutraktoreita vielä?

Ei, ei ollu puskutraktoreita, kun rakennettiin ensimmäisiä rakennuksia sodan jälkeen. Nehän kaivettiin käsin tämänkin talon perusta 30 vuotta sitten. Sanottiin, että Ruottissa kaivetaan jo konneilla talojen perustat sillon, kun tätäki taloa rakennettiin sodan jälkeen. Nykyäänhän se on mennyt siihen, että mies ei tee mitään. Yks mies ajaa traktoria ja kuus, seittemän seisoo ympärillä siinä, kun kaupunkiki tekee töitä.

 Rajamiehiä kasarmirakennuksen edessä Rovaniemellä

Oliko rajavartioston kaikki ne rakennukset jo valmiina sillon kun tulit?

Oli kaikki, paitsi sitte sotilaskoti rakennettiin siinä -31 ja -32 ja kentän taakse rakennettiin sitte varusvarasto ja asevarasto komppanialle ja kalustovarasto. Sitte rakennettiin sinne kentän taakse halkokatos ja puusepänverstas johon tuli palokaluvaja ja S-varasto patruunoille, ammuksille. Muuhan oli kaikki valmiina.

Miten se esikuntarakennus, se kivitalo, oliko sekin jo?

Niin, kivitalohan rakennettiin joskus -36. Eihän se ollu, ko pari vuotta ennen sotaa käytössäkään.

Vähän ennen talvisotaa? Vähän ennen talvisotaa.

LR:n sotilaskoti ja esikuntarakennus 30-luvulla

Sitten minä muistan yhen, ko siellä varastossa työskentelin joku ilta. Se alako olla ilta – kello oli likellä viittä. Ja niin minä lähin sitte asunnolleni sinne aliupseerirakennukselle päin kävelemään. Siinä oli sitte se iso rajavartioston varasto, johon tuli raide. Siinä oli muonavarasto, kalustovarasto ja vaatevarasto. Semmonen kaksinkertanen rakennus, hyvin jyrkkäkattonen, jotaki 30 metriä pitkä ainaki oli se varasto. No, se oli näin kevätpuoli – maaliskuuta se vissiin oli. No, minä kattoin siitä sen rakennuksen yli sen muonavaraston kohalla, kun kävelin sinne asunnolleni pääsin. Minä, että siellä on pikkusen jotaki, mikä tuosta nousee tuosta katosta, kun se oli pohjoispuoli. Eihän siinä pitäs aurigon nyt tehä tuota sumua siihen. No niin, nousin räystäälle. Siinä meni tikapuut juuri, kun siinä oli juuri savupiiput ylhäällä. Nousin räystäälle ja näin räystään alta, että kyllä siitä varmaan savua tullee. No, nythän minä en muuta voinu, ko juoksin komppaniaan. Ja siellä oli Lindvall. Se oli muonittaja Väisäsen apulaisena. Ja se oli, jotta missä Lindvall on – nyt äkkiä varastolle, siellä taitaa olla tulipalo. No, ruokailua järjestämässä. No niin sain Lindvallin ja pari kolme rajamiestä tuli äkkiä. Avattiin ja mentiin ylös, niin siellä oli seinää vasten kytemässä säkkipinkka. Toiset oli jo poikki kyteneet. Se viskattiin ulos ja siihen saatiin se tulipalo sammumaan.

Jos minä oisin ruokailuun mennyt, en ois ollut nuin utelias, niin se ois koko revohka palanu. Kuule, ko pärekattonen semmonen kaheksan metriä korkea rakennus, siellä ois ollu roihu. Se oli tietenki niitä säkkiä piukannu tupakka hampaissa ja sinne oli kytö jääny. Onneksi nämä säkit ei äkkiä lähteny palamaan. Ne kyti siinä. No, kun tulee huomisaamu, niin on sitte puhuttelu. Luutnantti Reinikainen oli palopäällikkö. Se oli itse rauhallisuus. Vaikka minkälainen asia olis ollut, niin sillä ei ollu pojalla kiirettä. Se sanoo mulle, nuhtelee, että näin ei saa tapahtua. Jos on tulipalo, se täytyy hälytys suorittaa, että se mennee oikeassa järjestyksessä. No, minä sanoin, että minä haluin vain nuin, että se ei pääsis leviämään, että äkkiä saatas pois siitä. Se ei oo mikään ihana se tulipalo. Ei minua uskottu. Minä olin syntipukki – minä olin tehny väärin.

MK: Tämähän oli tämä palopäällikkö luutnantti Reinikainen tosiaankin niin rauhallinen. Ja kun ei hälytyksiä juuri ollu eikä tuommosia tositilanteita. Kerranki se jossaki istuskeli siellä ja mietti palokunnan asioita ja ääneen ajatteli, että kun ei tuu edes tulipaloa, että sais harjotella palokuntahommia.

LR:n rajamiehet käskynjaossa 30-luvulla

No, olikos kauppalassa palokunta jo siihen aikaan?

Olihan se VPK. Oli tietenki.

Ei päässy harjottelemaan sinne?

Ei ollu niin paljon yhteistoimintaa.

Toivanen kysyy Kaakiselta: Olitko sinä siellä kun Veitsiluodossa saha palo? Olitko sinä mukana siellä, kun komppania joku vuosi, en muista sitä vuotta, kun Veitsiluodon saha paloi, lautavarasto? Ja sitte lähettiin junalla komppania sinne mukaan. Ja sitä ajettiin niin paljon kuin pääsi sillä junalla. Sai odottaa, koska se putoaa kiskoilta. Sinne mentiin Veitsiluotoon, mutta se oli jo sammunu. Ei meistä ois ollu mitään hyötyä. Siellä kahvit juotiin siellä Veitsiluodon ruokalassa.

MK: Minä muistan. Kyllä minä olin täällä ja en muista mikä vuosi se oli. Mutta että kuitenki täältä lähti palokunta, koska oli pelättävissä, että siellä Veitsiluodon alueella valtavat puutavaramäärät.

No, siellä palo. Ne kerkes palaa iso määrä.

Siinä oli puusepänverstas vieressä, missä oli se iso varasto, josta oli juuri puhetta?

Se oli eri rakennuksessa puusepänverstas ja patruunavarasto, aivan eri rakennuksessa. Tämä oli vain varsinainen muonavarasto ja kalustovarasto ja varusvarasto, kaksinkertanen. Siellä oli muonaa vaan ja varusteita.

Mulla kun on jonkunlaisia muistikuvia lapsuudesta, että se ois ollu aika lähellä sitä puusepänverstasta kuitenki?

Niin, sehän oli aliupseerirakennuksen likellä se korkea varasto. Ja minä uskon, että sitä ei pikkupoikana paljo huomioitu semmosta. Tultiin puusepänverstaalle, jossa oli Hautamäki, joka oli lasten hyvä ystävä. Ja teki niille jotakin ja puhutteli niitä kuitenki, että lapset uskalsi sinne mennä.

Siinä oli minun aikana auto nostettuna pukeille siihen puusepänvertaan seinustalle. Oliko se Villamon vanha auto, vai mikä? Semmonen hieno nahkaistuin ja siinä me poikaset kävimmä aina ajelemassa.

Minä en muista oliko se se. Komentajalla oli avo-Buik-auto. Olikohan se se auto sitte, kun se tuli käyttökelvottomaksi, niin se taisi sitte olla semmosena romutavarana siellä sen puusepänverstaan vieressä. Minä oon hyvin vähän autoista kiinnostunut, niin minä en yhtään tuota muista tuota autohommaa. Ainoastaan muistan Pelekosen auton, ko se kävi Norvajärvellä. Se Fordi semmonen kaikkein vanhanaikasin, pieni. Se oli siinä saman rakennuksen pihassa usein, jossa me asuttiin. Niin sen minä muistan ja vanhan Taivalantin, joka kävi semmosella hevosvaunulla aina Pelkosella usein kylässä.

Minulla on jääny semmonen mielikuva vain, että se ois Villamo ollu jonku verran lapsirakas. Sinnehän oli kelkkamäkiki laitettu sinne kentälle lapsille. Jäädytettiin talvella aina?

Niin, hänhän kohteli oikeen lapsia, niinku ihminen kohtelee. Ei se koskaan niille ärhennelly. Eikä mistään. Jos se tapas jonku, se neuvo. Jos oli jotaki, että meni hänen mielestään väärin, niin se neuvo hyvin kauniisti ja kohteliaasti. Oli hyvin lapsirakas.

MK: Hyvin tykkäsi lapsista kylläkin. Ja jos ne sattu siellä silloisella alueella olemaan siellä, missä ei saisi liikkua, niin se Villamohan neuvo niin kun isä Iapsiaan. Ja kerranhan sattu kuitenkin, että se kutsu esikuntaan sinne virkahuoneeseensa puhutteluun näitä lapsia. Siellä oli teijän Väinö ja meijän vanhin veli Veikko, Vuoremaan lapsia ja Salakarin ja ketähän oli. Iso lauma, niin piti tulla sinne esikuntaan komentajan virkahuoneeseen puhutteluun.

LR:n rajamiehet sulkeisissa 30-luvulla

Mitäs ne olivat tehneet?

MK: Ne olivat siellä, missä ei saanut liikkua. Missä ei polkuja kulukenu, niin ne siellä sattuvat liikkumaan. Ja ehkä jonku oksan taittovat puusta, joka oli kaikki tällainen kiellettyä. Ja Villamo piti puhuttelun siellä ja aivan niin kun isä lapsiaan neuvoi. Ja sitte lopuksi anto jokaiselle markan rahaa ja toimitti, että menkää sotilaskotiin ostamaan jotaki hyvää nyt tällä. Siellä oli tosiaan meijän vanhin veli Veikko oli ja teijän Väinö oli mukana. Niitä oli iso sakki niitä lapsia, että Villamon asenne lapsia kohtaan oli tällainen.

Esikunta-alueen henkilöitä ja sattumuksia

Kyllä näin minäki muistelen. No, ketä sieltä ois jääny mieleen? Siellä tallilla oli semmonen vanhan näkönen mies, Aukustiksiko ne sano vai miksi ne sano?

Talli-Aukustihan se oli. Minä en muista, mikä sen sukunimikään oli. Se oli kyllä niin hilijanen mies. Se tais olla sama mies vielä sodan jälkeen.

MK: Olihan se. Sodan jälkeen se oli vielä kauan aikaa. Sehän oli, mikä vuosi se oli. kun oli muun muassa se rahan leikkaus meillä Suomessa. Talli-Aukusti, joka asui siellä tallin rakennuksen päässä, oli semmonen valjashuone, jossa Aukustilla oli peti ja kaapit. Ja sehän asui siellä. Ja kun tämä rahan leikkaus tuli, niin Aukusti ei ollu osannukaan huolehtia niistä sitten, että ne ois pitäny viijä pankkiin ja määräaika oli mihin mennessä ne pitää viijä. Aukusti ei tätä osannut hoitaa. Ja kävi niin, kertovat, että sillä oli monen vuojen tilipussit siellä kaapissaan avaamattomina ja ne meni arvottomaksi, kun ei niitä aikanaan leikattu. Että tämä kuvaa sen Aukustin tuommosta, että se eli omaa elämäänsä ja tavattoman nuuka ja säästäväinen. Sotilaskodissa kävi aina silloin tällöin markan kahvit juomassa.

Muistaako kumpikaan teistä hänen sukunimeänsä?

En minä muista.

MK: En minäkään muista. Se oli jostaki Etelä-Pohjanmaalta kotoisin.

Mutta Pelkosesta, miten sillä oli oma talo tuolla Norvajärvellä?

No, Pelkonenhan sieltä osti maata pikkusen Norvajärven rannalta sitte ja sinne teki semmosen kesämökin. Oli se siellä talvellaki. Ja sitte se sano, että se on aivan, että se tuluva nousee hänen kivijalkaan ja hänen rakennukseen joka kevät. No, mikset tehny edemmä? Mutta ko Pelkonen oli aina semmonen: se teki päinvastoin, kuin mitä ihmiset tahtoi. Niin se teki sen mökinki niin, jotta tuluva nousi. No, sitte oli muun muassa tuommonen asia, niin kun hautausapurengas, johon maksettiin joku markka vuodessa. Se ei ruvennu siihenkään millään, ei millään. Se oli niin itsenäinen ja aina poikkiteloin joka asiassa. No, se oli sitte, kun hän kuoli, niin perheelle ei jääny mitään niinku sieltä hautausapurenkaasta. Niin millon sieltä oli 2000 mk, millon 3000 mk aina perheelle. Ja nythän se on vissiin 5000 mk. Näin on nyt tämä nykyinen, mikä aina kuoleman tapauksen sattuessa omaisille maksetaan avustussumma.

Muutenkin hän oli niin erikoinen joka paikassa. Sitte hänellä oli sanavarasto semmonen, että suurin osa sanoista oli kirosanoja. Tosin ne on nyky Suomen sivistyssanoja. Mutta sillon niitä ei käsitetty oikeessa paikassa.

MK: Se oli vähän outoa sillon se Aapeli Pelkosen puhetyyli.

Oliko hän kouluttajana sitten vai?

Se oli tallivääpelinä. Töitä järjesti siellä ja katso niijen hevosten hoijon. Se oli yleisvahtimestari, ei se ollu kouluttajana. Mutta sehän oli komppanian vääpelinä jonku aikaa tilapäisesti. Tilapäisesti joutu hoitamaan komppanian vääpelin tehtäviä, koska vääpelin vakansseja ei ollut täällä.

Minulla on semmonen mielikuva, että minä oisin ollu joskus porkkanoita syömässä siellä kasvimaalla ja sieltä tuli joku varusmies siihen. Käymälä oli siellä tallin päässä. Se oli sinne menossa. Ja Pelkonen tuli sitä vastaan sieltä tallillta päin ja alako äkseeraamaan, että tehän ette tervehtinyt ja juoksutti sitä tallia ympäri sitä miestä. Ja minä aattelin vain, että kuinkahan hätä sillä oli sinne käymälään?

Sellaista sitä sattu niin ihmeellistä. No, hän oli niin kunniantuntonen. Tunsi esimiesasemansa ja arvonsa.

Vasemmalla kersantti Pekka Toivanen perheensä kanssa 30-luvulla

Ketäs muita siellä asu sitten? Niitä voitas niitä henkilöitä muistella.

MK: No, Nupponenkihan asui. Nupponen on asunut siinä, missä mekin aikasemmin asuimme. Siinä hän asui siinä talossa, kun minä tulin vuonna -28 tänne ja menin sitte naimisiin vuonna -30 ja luvattiin perheasunto täällä. Ja näinhän tapahtui, että minä sain sen. Ensimmäinen aliupseerirakennus, sen yläkerrasta pieni keittiö ja pieni huone. Siinä rakennuksessa asui, siinä oli kaikkiaan kahdeksan perheen asunto: neljä perhettä yläkerrassa ja neljä perhettä alakerrassa. Ja siinähän asui alakerrassa, jos muistellaan, niin siellä eteläpäässä asui vääpeli Salakari.

Ei pohjoispäässä Salakari. Niin no, en muista nyt yhtäkkiä sitä rakennuksen sijaintia. Vuorenmaa eteläpäässä. No melkein eteläpäässä, mutta ei ihan. No niin siellä asui Vuorenmaa eteläpäässä ja sitten asui Pelkonen siinä alakerrassa, yläkertaan menevän rapun vasemmalla puolen se huoneusto siinä alhaalla. Ja toisella puolen oikealla puolen asui teijän perhe, Pekka Toivasen perhe ja päässä asui... nämä kaikki oli keittiö ja huone. Päässä asu Salakari, vääpeli Salakari, joka oli asevääpeli asepajalla. Yläkerrassa asui sillon, kun minä tulin. Sain eteläpäästä sieltä radan puolelta, sain huoneuston: pieni keittiö ja vielä pienempi olohuone. Pihan puolella asui kersantti Vuorenmaan perhe ja pohjoispuolella asui radanpuoleisessa huoneustossa, samanlainen huoneisto kuin meillä, asui Rintalan perhe. Ja pihan puolella yläkerrassa asui Kulmakko, kersantti Kulmakon perhe.

MK: Mites, se Vuorenmaahan asui eteläpäässä alakerrassa?

Niin asui sitte myöhemmin. Mutta silloin, kun minä muutin siihen ja sain sen huoneuston ja aloitimme siinä.

MK: Mutta sehän samoihin aikoihin vuonna -28, minäkinhän menin naimisiin ja sain sen huoneuston, alkuvuodesta. Minä tulin -28 syksyllä, mutta tulin yksinään tänne ja vuonna -30 kesällä menin naimisiin ja sain perheasunnon. Että siinä asui kahdeksan perhettä siinä yläkerrassa sillon. Sillon se oli täyttä kyllä. Se vaihtui myöhemmin siellä. En muista, miten se tuli tyhjäksi siellä alakerrassa, johonka Vuorenmaa muutti sieltä yläkerrasta, koska se oli isompi keittiö.

Olikos se Junttila sitte? Kun Junttilahan asui siinä eteläpäässä.

MK: Junttila asui aliupseerirakennus kakkosessa.

Ei, kun siinä samalla rakennuksella asui, samassa rakennuksessa. Minä niin hyvin muistan, samassa rakennuksessa.

MK: Ainaki sillon, kun sinä oot asunut. Mutta enää sitten, kun minä tulin.

Katos kun Junttilahan meni siinä vahingonlaukauksessa. Junttilahan kuoli. Olitko sinä sillon Rovaniemellä?

MK: Olin ja näin sen aivan sen. Se Vuorenmaa tuli varmaan sen jälkeen, kun Junttilalta tyhjeni se huone. Ilmeisesti siinä tuli, en muista tuota. No, näin sitte tapahtui ja sen jälkeen tuli siihen yläkertaan, mistä Vuoremnaa muutti alas, siihen tuli ylikersantti Hiekkanen siihen meijän seinänaapuriksi.

Minä muistan, että mie oisin ollu jonkun rajavartiostolaisen hautajaisissa siellä kirkon lähellä, nykyisen sankarihauta-alueella, ois ollu hautaus menossa ja rajavartioston väkeä. Että oisko se ollu sitte se Junttila vai kenenkähän hautajaiset?

Junttila hauattiin Mynämäelle.

MK: Joo, Junttila vietiin kotipaikkakunnalle.

Oisko tämä talvisodassa sitten tämä minun muistikuvani?

Se voi olla talvisodasta. Niin siihenhän on tuohon vanahalle hautausmaalle kirkon luo hauattu huoltopäällikkö Montell ja Sarta nyt sodan jälkeen. Oisko se jommankumman? Ilmeisesti talouspäällikkö Montellin hautaus, joka sulla ehkä on ollu muistissa. On -32.

Eikä, minä oon -36 syntynyt, että ei se sitte se ole. Mutta talvisodasta se saattaa olla?

MK: Montell kuoli vuonna -36.

Oliko se niin?

MK: Näin oli. Minä oon tämän tarkistanut, joutunut tarkistamaan Montellin tyttären kautta.

Jaa, no se on sitten, se on näin. Että ei se ollu Montell, mutta en nyt kyllä tuota jaksa muistaa, että mikä ois sovan jälkeen... 

Majuri Sartan hautajaissaatto Lapin rajavartioston esikunnan alueella vuonna 1940. Saattoväki kulkee nykyistä Karhunkaatajantietä Rovaniemen keskustan suuntaan.

 

Miten se Junttilan vahingonlaukaus tapahtu?

MK: Sehän tapahtui sillä tavalla siellä komppanian käytävällä. Täällä oli asevelvollisia siihen aikaan, juuri tämä komppania. Siellä oli eräs Kemijärveltä oleva asevelvollinen – Perttunen nimeltään, jolla oli jo ylipalvelusta. Oikeen kuriton. Sellainen, joka ei alistunut paljo mihinkään kuriin, vaan lähti millon mieleen tuli. Niin lähti kauppalaan tuonne ja oli kauan aikaa poissa ja sitä etsittiin. Ja komppanian vääpeli oli saanut sitten tietoja jotakin, että tuolla Sahanperällä on nähty tämä Perttunen jossakin mökissä. Ja hän lähetti silloisen alikersantti Paakin, Janne Pakki, lähetti etsimään sieltä. Ja jos se löytää, niin tuomaan sen sitte päävartioon. Paakki lähti sinne ja tapasi jossaki mökissä sen Perttusen. Kun Paakki lähti sinne matkalleen, niin hän oli varannut taskuunsa kaiken varalta Parabellum-pistoolin mukaansa. Sano, että hän tuli hakemaan, että nyt lähetään. Niin se ei aikonutkaan lähteä ja meinas tulla hänen päälleen, ryökäle. Niin hän ojenti Parabellumin manttelin taskusta ja hän sillä sai sen pysähtymään ja pakottamaan mukaansa. Ja niin hän toi sen. Vei päävartioon ja tuli sieltä sitte ilmottamaan komppanian vääpelille, että hän löysi ja toi sen päävartioon. Satuin näkemään tämän tilanteen, asetoimiston ikkuna oli justiin sinne komppanian pihalle päin.

MK: Vääpeli Junttila oli järjestämässä komppaniaa johonki palvelukseen. Ja Paakki siinä ilmotti vääpelille, että Perttunen löytyi ja hän vei sen päävartioon.

LR:n päävartio ja vartiomies kovat piipussa

Junttila ilostu siitä, että kun se nyt löydettiin, kun se oli monta päivää hukassa. Niin hän, kun sai komppanian järjestettyä, otti Paakin mukaan, että Iähepäs tuonne ja kerro, miten se tapahtu, miten sinä sait sen tulemaan. Menivät peräkkäin komppanian käytävällä, jossa oli komppanian päivystäjän pöytä ja paikka siinä käytävällä heti, kun mentiin siihen komppanian sisään. Paakki rupesi kertomaan siinä, miten tämä tapahtui. Että se yritti hyökätä hänen päälleen, mutta hän ojenti pistoolin näin. Ja samalla hän veti manttelin taskusta sen pistoolin tai rupesi ottamaan sitä pistoolia, eikä ehtinyt sitä ojentaa ihan, vaan se oli niinkö nostamassa taskusta sitä pistoolia ja se laukesi siihen. Ja laukesi kaks kertaa peräkkäin se syötti. Siinä pistoolissa oli semmonen vika. Siinä oli se liipasinkynnys niin kulunut, että syötti kaks panosta peräkkäin. Ensimmäinen luoti meni Junttilan vatsan läpi – tästä läpäisi virtsarakon. Ja sen verran paine löi piippua ylöspäin, että toinen luoti, kun se syötti automaattisesti, tuohon keskelle otsaa, ihan keskelle otsaa – tuosta meni läpi pään ja vääpeli Junttila lysähti siihen paikkaan. Näin ikkunasta kyllä, kun siihen hälytettiin auto ja autoon tämä kannettiin ja lääkäriin, mutta se oli myöhäistä kaikki. Vääpeli Junttila oli hyvin pidetty komppanian vääpeli sekä asevelvollisten että kaikkien rajamiesten ja kanta-aliupseereiden keskuudessa. Harvinaisen miellyttävä mies. Kotoisin Mynämäeltä ja tosiaan sinne haudattiin sitten.

Joo, siellä missä aseita käsitellään, siellä on aina vaara.

MK: Tämä tutkittiin tämä ase sitten hyvin tarkkaan. Ja siinä oli tosiaanki sellainen häiriö siinä pistoolissa, että kun panos oli piipussa ja laukasi, niin se automaattisesti syötti usiamman panoksen menemään. Se ei pitänyt.

Me kerkesimme niistä henkilöistä muistella sen ensimmäisen talon. Muistatteko ketä asu siinä toisessa? Siinä oli vieressä samanlainen.

MK: Niin oli, siellä oli aivan vierekkäin aivan samanlainen rakennus kun tämä. Mutta sellainen, jotta yläkerrassa oli vain kaks huoneustoa siinä toisessa talossa.

Niin sehän oli sen verran eroa, että siellä yläkerrassa ei ollu ku kaksi. Turunen muutti muun muassa siitä huoneustosta, jonka minä sain sinne tilavampaan. Ja minä sain sillon siitä alakerrasta, kun menin naimisiin, sen huone ja keittiön.

MK: Minäpä en muista... siinä vääpeli Väisänen asui, joka oli esikunnassa muonittajana. Asui siinä eteläpäässä alakerrassa ja toisessa päässä asui, ellen nyt väärin muista, asui komentajan­ autonkuljettaja vääpeli Aromaa.

Niin  varmaan asui. Ja majoitusmestari siellä asui. Mikä sen nyt oli, Pahikkala, se majoitusmestari niihin aikoihin.

MK: Niin, se on ollu ennen kun minä tulin vuonna -28. Niin oli Uuno Maatela, oli silloin majoitusmestari, että se oli sitä ennen ollu. Minä en muista, ketä siinä sitten muita asui siinä rakennuksessa.

Turunen asui yläkerrassa toisessa huoneustossa, mutta minultaki on häipyny.

Joko Komonen asu siihen aikaan siellä? Minun aikana nimittäin siellä oli semmonen iso lapsiperhe, Komonenhan se oli se sukunimi. Komonenhan se asu siinä toisella aliupseerirakennuksella. Siinä oli samanikäsiä lapsia, Esko ja Erno.

MK: Siellä se varmaan asu.

Niin asu. Mutta ketäänhän siellä ei niin näkyvää ja huomattavaa ollu, ko rouva Väisänen ja Yrjö. Väisäsen perhehän oli näkyvä ja kuuluva perhe. 

Kuinka ja miten?

No, heillähän oli jopa piano. Ainoa tyttö oli, yritettiin siitä saaha, että se ossaa soittaa pianoa. Se oli harvinaista aliupseeriperheessä siihen aikaan. Rouva Väisänen oli sitte, koska hän oli vääpelin rouva ja vähän sen luontonen, että hän mielestään oli vähän yläpuolella kun muijen aliupseerien rouvat. Ja hakeutu aina upseerien rouvien seuraan ja kulki niiden kanssa. Ja on jääny se kuva mieleen, kun siihen aikaan oli sitte nuin hienommat rouvat – käytti kaulurina sellaista punaista ketunnahkaa ja sehän tuuhea häntä sitten. Niin sen näki aina, missä se ketunhäntä roikkuu, kun rouva Väisänen mennä heilutteli ja oli tosiaan sellainen hyvin...

Oliko se muhvi siihen aikaan myös sitten?

Ei ollu enää käytössä, ei hällä ainakaan. Se oli vanhempi asia.

Kun oli niitä upseerien rouvia, niin oli sitte upseereitaki. Ketä upseerien rakennuksissa asui?

MK: Kunpa ne muistais. Siis Villamon, komentajan asunto oli siellä taaempana. Siinä ei koskaan muita asunu ko Villamo. Se oli semmonen rakennus. Se oli vain komentajille. Sittenhän oli seuraava rakennus komentajasta aliupseerirakennuksiin päin, jossa asui huoltopäällikkö ja aseupseeri ja komppanian päällikkö.

Komppanian päällikkö asu vasta seuraavassa.

MK: Ai, se oli seuraavassa.

Se oli semmonen, jotta siinä oli kaks kerrosta kummallekki. Kaks perhettä asui siinä isossa rakennuksessa. Siinä pohjoispäässä Villamon puolen kanssa asui aina huoltopäällikkö. Siihen kuoliki Montell. I. G. Montell oli huoltopäällikkö. Sitte samassa rakennuksessa tässä kasarminpuolipäässä asui Lehti, joka oli aseupseeri. Sehän oli koko ajan.

Ja sitte seuraavassa rakennuksessa kasarmille päin asui komppanian päällikkö tuossa päässä, pohjoispäässä yleensä aina. Niin, ja siinä oli komppanian päällikkönä, pitkän aikaa oli kapteeni Pajakka, entinen. Sen jälkeen silloinen kapteeni Sarta, joka myöhemmin ylennettiin majuriksi sillon talvisodan aikana. Ne asu siinä toisena.

Sitten Heinikainen asui, kun se oli esikunnassa.
Se asui sitten eteläpäässä upseerirakennuksessa. Siinä asui aina joku nuorempi upseeri. Kun oli vain neljä näitä upseeriasuntoa. Sitten oli, joka nyt oli sellainen välimuoto, ei oikeen upseereihin joka suhteessa luettu asemestari, joka oli niin kun sotilasvirkamiehen vakanssi ja asemestarit vaihtui.

MK: Se asui tuonpuoleisessa aliupseerirakennuksessa varmaan siellä yläkerrassa.

Ei kun alakerrassa asui.

MK: Niin alakerrassa, vaikka ne ei ollu kun huoneen ja keittiön asuntoja. Siinä asui asemestarit. Niitä oli minun aikana. Koska minä, kun tulin, niin tulin asevaraston hoitajaksi ja siellä lähin esimies oli asemestari. Kun tulin -28, oli asemestarina luutnantti Kataja, reserviluutnantti, joka tuli tänne vuonna -28 toukokuun ensimmäisestä päivästä alkaen asemestariksi. Oli Haapavedellä suojeluskunnan aluepäällikkönä. Ja sieltä sitten haki asemestarin paikkaa tänne, koska hän oli aikasemmin ollu suojeluskuntain yliesikunnassa – aseupseerin tehtäviä hoiti. Hällä oli vähän kokemusta aseista. Hän tuli ja oli asemestarina, kun minä tulin sinne.

Kuka siihen sen jälkeen tuli?

MK: Siihen tuli, hetkinen, siinä oli väliaikasesti, oli majoitusmestari Heino. Hoiti asemestarin tehtäviä oman toimensa ohella. Sen jälkeen, kuka näistä nyt tuli sen jälkeen? Hetkinen, kunhan minä tässä muistelen.

Salakarihan ei koskaan ollu?

MK: Ei, hän oli asevääpeli. Asemestari oli Viemerö.

Viemeröhän se tuli, ihmeellinen nimi.

MK: Joo, hän oli jostaki Etelä-Pohjanmaalta, semmonen isäntämiestyyppi oikeen. Housut aina vähän isonlaiset, muutamaa numeroa isot. Ja kun oli se pukumalli -27 pitkät housut, niin ne oli aina vähän polvet pussilla. Ja se aina kohotteli niitä housujaan. Puhu eteläpohjalaista murretta. Siitä olis monta juttua siitäkin.

MK: Sen jäläkeen, tulikohan siinä sitten asemestari Heimo. Heimo oli sen jäläkeen. Hän oli muutamia vuosia, mutta hän ei sopinut oikeen Villamon kanssa. Hänellä oli vähän niitä omia otteita ja omat tapansa ja menonsa, josta Villamo ei tykännyt. Että se Villamon piti aina vähän niinku jyvällä olla, ja niin se Heimo sitte rupes hakemaan paikkaa muualta. En tiedä sitä, että kehottiko Villamo hakemaan, mutta kuitenkin hän sitte pyysi Villamoita palvelustodistuksen, että hakee paikkaa. Sillon oli asetoimisto siellä vanahan esikuntarakennuksen yläkerrassa keskimmäisessä huoneessa. Muistan, kun kahen siinä huoneessa työskenneltiin, niin Heimo oli pyytänyt palvelustodistusta Villamolta hakeakseen paikkaa muualta.

MK: Ja Villamohan kirjotti palvelustodistuksen, mutta se ei oikeen miellyttänyt eikä tyydyttänyt asemestaria. Minä yhen päivän ihmettelin, että mikähän esimiestä vaivaa. Se on niin hermona. Se kävelee vain tuossa ja on niin kuin kissa pistoksissa, että mikähän sitä nyt vaivaa ja ootin, että jospa se siitä ilmenee. Sitte alko kertomaan ja kiroili oikein, että tuo ukko kehtas antaa semmosen todistuksen, että ei hän sillä voi hakea paikkaa. Minä muistan, kun hän luki sen todistuksen. Siinä oli jotenki sanamuoto – oli sellainen, että asemestari Heimo on palvellut Lapin rajavartiostossa sen ja sen ajan siitä ja siitä päivästä alkaen tähän päivään. Ja arvostelu oli sellainen, että on yrittänyt hoitaa tehtävänsä tunnolla siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämä oli sen todistuksen sanamuoto. Se on lain vastanen. Näinhän oli. No, minä sitte sanoin esimiehelle, että eihän tällaista oo pakko eikä saa antaa tämmöstä todistusta. Että sulla on täysi oikeus mennä pyytämään semmonen todistus, jossa ei mitään arvostelua. Koska komentajan arvostelu on tällainen, niin pyydä, että antaa sellaisen todistuksen, jossa on vain tämä palvelusaika eikä mitään arvosteluja. Niinhän se sitte rohkas mielensä ja meni ukon puheille ja sai semmosen todistuksen, jossa ei ollu mitään arvosteluja. Ja niin hän haki sitte. En muista, minnekkä hän täältä sitte häipy.  

Entäs Laurikainen, millon hän on tullu ja hänen vaimonsa, joka oli siellä sairasasemalla?

MK: Laurikainen oli viestivääpeli. Minä en tiennyt, koska Laurikainen oli tullut.

Se oli jo alussa. Se on sillon, kun minä tulin – se oli jo siellä. Niin, se on aivan niitä ensimmäisiä kantahenkilökuntaa tullut. Hän meni naimisiin vanhana poikana sitten, että hänhän oli aika ikämies, kun hän meni naimisiin silloisen Liisa Uotisen kanssa.

MK: Niin Kuopiosta, joka oli täällä sairaanhoitajana.

Niin, oli sairaanhoitajakoulutuksen saanu ja oli täällä. Niin, sehän oli täällä jopa tuossa lyseossa. Niin kävi koulua täällä, koska hänen sisarensa oli täällä silloisen luutnantti Olli Akseli Väänäsen rouva. Tämä Liisa Laurikainen oli Olli Akseli Väänäsen rouvan sisko ja suoritti täällä keskikoulun ja asui täällä sisarensa perheessä. Sehän kirjotti kaks kertaa ylioppilaskirjoituksissa, mutta se ei menny läpi.

MK: Minä en muista.

Mutta minä muistan sen. Se ei saanu läpi niitä tenttejä. Haki sairaanhoitajakouluun ja valmistu sairaanhoitajaksi ja tuli tänne sitten. Palveli täällä.

Sitten semmonen kuin Turpeenniemi, mulla on jääny mieleen. Mikä hän on?

Sehän oli täältä Muurolasta kotosin jostaki se Turpeenniemi.

MK: Joo, se oli täältä Rautiosaaresta.

Niin joo sieltä. Hän meni sitte naimisiin silloisen sotilaskodin johtajattaren kanssa Elin Grosten - Ruosteinen, joka oli tämä. Elin Grosten oli eversti Villamon ensimmäisen rouvan Helli Villamon kans sisarpuoli.

Oliko se rouva, puhuko se jotenki ruotsinvoittosesti tai miten, oliko se jotenki vähän hienompi ihminen?

Hänellä oli se puhetyyli, oli sellainen. Ei hän mitenkään erikoisen hienosteleva, eikä sellainen ollut. Sehän oli sotilaskodin johtajattarena täällä pitkän aikaa. Meni sitten naimisiin Turpeenniemen kanssa.

 Vanhaa Rovaniemeä, taustalla Ounasvaara

Siellä asu meillä naapurissa joku Kanto. Mikäs mies oli Kanto?

MK: Hän oli kenttäpuolen aliupseereita. Pohjanmaalta kotosin. Peräseinäjoelta.

Oliko siellä Toivasen yläkerrassa vuokralaisena, oliko se Lumatjärvi, vai mikä se oli?

Niin siinä Palkisentiellä, Lumatjärvi, se oli sota-aikaa se.

Hän ei ollu rajavartiostolaisia?

Ei ollu, se oli sotilaspiirin palveluksessa.

MK: Eikö se ollu kapteenin arvo?

Kapteeni se oli. Niin minä muistan, että kapteeni.

Sillä taisi olla minun ikänen poika?

Niin  kai oli. Se ei kauon, se oli sota-aikana.

Entä sitten Huurre, oliko hän rajan palveluksessa?

Hän tuli rajavartiostoon joskus, millon se nyt oli, joskus vuonna -35 jotakin. Ennen talvisotaa. Oli rajakorpraali. Ja oli muonittajan, esikunnassa vääpeli Väisäsen apuna. Varastolla jakoi muonaa. Perheelliset aliupseeriperheetkinhän sieltä sai sillon muonaa. Tämä on jäänyt mieleen, että Mikko Huurre oli ennen talviosotaa.

Nupposen nimi on vilahtanu jossakin vaiheessa?

MK: Nupponen oli autonkuljettaja kersantin vakanssilla. Tuli seuraavana vuonna – minä tulin -28, Nupponen tuli vuonna -30 alusta jostaki Hämeenlinnasta panssaripataljoonasta. Jostakin tuli tänne autonkuljettajaksi. Oli autoaliupseerina, autonkuljettajana sitten talvisotaan asti. Talvisodan jälkeen, kun perustettiin Hanhikoskelle prikaati, niin Nupponen muutti sinne.

Minä muistan, että me kävimme siellä sillon, kun saksalaisilla oli lentokenttä?

MK: Joo, käytiin siellä. Hän asui siellä, kun se prikaati oli rakentanut jo sinne. Ja sitte myöhemmin Nupponen oli jatkosodan aikana kuuennen divisioonan autokatsastaja ja kuljetti yksin matkoilla kaikki. 

Entäs Arovaara?

MK: Oli talvisotaan asti, oli Villamon autonkuljettajana, autovääpeli. Ja talvisodan jäläkeen myöskin muutti Hanhikosken prikaatiin, ja jatkosodan aikana oli kuuennen divisioonan esikunnassa kuljetusvälinetoimiston päällikkö.

Mikä mies oli Mankinen? Taisi olla vuokralaisena siinä joskus Toivasellaki?

Niin, se siinä asui sota-aikana.

Ja asui meilläki sodan jälkeen. Oliko hän rajavartioston palveluksessa?

MK: Oli esikunnassa alikersantin vakanssilla kirjoilla.

Hänellä oli valokuvauskone, jossa oli lasilevy?

Joo, hän kuvasi. Hänellä oli siihen aikaan tarkemmat kuvat, kaikki otettiin levyille.

MK: Hänhän kuvas tosiaan ja siihen aikaan niinkun sinäkin Pekka kuvasit. Sulla on vieläkin se kamera tallessa – käyttökeleponen, jossa lasilevyille otetaan.

Kummankohan kuvia ne oli siinä portaijen alla, kun me poikaset komusimma tietenkin. Niinkö meilläki on portaijen alle semmonen komero tehty, niin siellä Toivasella oli portaijen alla ihan röykkiöittäin semmosia otettuja levyjä?

Sielläkö asuinrakennuksen portaiden?

Niin.

Ehkä ne on Mankisen. No, en ossaa sanoa, voi olla minunki. Mulla on niitä paljo. Niitä jonku verran säilyi sodan yli sisällä aitassa. Ja niitä on rajavartioston hallussaki kymmenkunta levyä –  rajavartioston alueelta otettuja kuvia ja kaupungilta joitaki. Tuo Seppälä niitä täältä kuletti rajavartioston esikuntaan. Enhän minä niitä tartte, mitäs minä niillä.

MK: Sinulla on tämä vanha kamera vielä?

Se on täysin kunnossa. Kun vain levyjä sais. Mutta minä en tiiä, saako niitä levyjä laisinkaan. Että se on kymmenen, viistoista levyille ja sillä saa postikortin kokosia kuvia. Minä oon paljo sillä ennen kuvannu ryhmäkuvia asevelvollisista. Ja sitte oli eri paikoista kaupungista kuvia.

MK: Sullahan on niitä vanhoja kuvia aika paljon täältäki, vanhaa Rovaniemeä ja Kuusamoa. Ne vaatis oikeastaan yhen illan katella ne kuvat ja tutkia ja muistella niitä.

Onhan niitä. Ja sitte sotilaista otin ja iltasella valamistin 60-70 kuvaa illassa. Minä kyllästyin siihen ja jätin koko kuvaamisen pois.

MK: Joo, kyllästyyhän siihen yhteen asiaan.

Tuossa on pyöriny mulla semmonen mielessä, että missä vaiheessa se rajakarhu-tunnus on tullu? Että eihän sitä tainnu siellä Kuusamossa palvellessa vielä olla käytössä?

Niin, tosiaan niistä. No, alunperinhän oli rajavartiosto vain kirjaimet olkalapussa. Kainuulla oli K, Lapilla oli L-kirjain ja sillä tavalla. Muusta ei tuntenu tavallisen armeijan... Niin muusta ei tuntenu. Sitte tämä karhunpäähän tuli. Oliko se, kun sinä tulit?

MK: Ei ollut vielä. Se on tullut jälkeen, kun minä oon tullu.

Sitte, kun jossaki rajavartiostossa alko kulkea joku ihmeellinen... ai, koirakomppaniasta se on. Siviilit ei tunteneet, multa kyselivät, että ootko sinä koirakomppaniasta. Nythän on sodan jälkeen tullut niitä koristeita vaikka minkä näkösiä. Nehän puolittain jäljenti niitä saksalaisilta. Muun muassa päivystäjän laatta, joka riippuu päivystäjän kaulassa. Se kirkas laatta, se on saksalaisilta jääny. Saksalaisilla oli semmonen. Ennen ei mitään ollu.

MK: Ennen oli keltanen käsivarsinauha, jossa luki päivystäjä. Ennen sotia.

Näin oli, joo. Mutta sen jälkeen tosin, kun saksalaiset tuli, niin niitä jäljiteltiin – semmonen metallinen laatta päivystäjällä. Niin se on nuilla tuolla rajavartiostossa. Siellähän on tallessa kyllä –  siinä, missä luki päivystäjä.

Antti Pennanen

Millonkas se Antti Pennanen on tullu sitte tänne Rovaniemelle? Oliko hän ennen sotia vielä ollenkaan?

Oli. Hän oli nuorempana upseerina, kun siinä oli aina joku nuorempi upseeri. Hän oli Iuutnanttina täällä. Tuli nuorena luutnanttina.

MK: Niin kadettikoulusta.

Ei suoraan kadettikoulusta. Hän oli jossakin armeijan joukko-osastossa, jonkun aikaa hän oli. Muistan, on selvä muistikuva. Niinku näin elävästi, kun Antti Pennanen nuorena Iuutnanttina tuli ilmottautumaan komentajalle paraatipuvussa. Niinkö sen aikanen paraatipuku malli -22- puku ja miekka vyöllä ja kannukset. Tuli esikuntaan sieltä komppanian editse siinä komppanian pihan läpi. Kun se asteli, oli niin hyväryhtinen. Niin kuulu hovitapoihin, että sen nuoren, joka tuli upseeri, niin sen piti käydä komentajalle ilmottautumassa esikunnassa. En muista, se oli joskus 30-luvun alku, aivan alakuvuosia.

MK: Oli sitten täällä. Oliko hän tässä ensimmäisessä komppaniassa?

Oli, oli se jonkun aikaa. Mutta kuitenkin enimmäkseen tuolla komppanioissa.

MK: Niin tähänhän ne tuli ja siitä komennettiin aina sitte. Oliko se Sallassa, vai missä se nyt oli?

Ennen talvisotaa hän oli just siirretty Kuusamoon komppanian päälliköksi ja ylennettiin aivan niihin aikoihin kapteeniksi. Sai kapteenin ylennyksen.

MK: Kun talvisota alko ja Petsamossa sitten vähän meni tilanne sekasin, niin silloinen kapteeni Pennanen määrättiin Petsamon suunnan taistelujoukkojen päälliköksi. Ja talvisodan johti Petsamon suunnan rintamavastuuta ja ylennettiinkin, koska siellä hän onnistu hyvin hoitamaan sen suunnan rintamahommat. Ylennettiinkin silloin majuriksi talvisodan aikana. Ja kun tosiaan Petsamon, niin hyvin siellä hän selvitti. Niinkun ylennys meni, oli tehty – tämän olen kuullut vain tuolla esikuntaportaassa ylemmiltä esimiehiltä – hänen ylennysehdotus meni päämajaan Marskille, niin Marski oli merkinnyt siihen, että kapteenista suoraan everstiluutnantti. Mutta muut pääesikunnan upseerit kuitenkin muisti nouvattaa vähän ohjesääntöjä ja saivat Marskille selitettyä, että ei oo mahollista, että voijaan suoraan sivuuttaa. Että pitää mennä aina yks aste kerrallaan. Ja näin Marski hyväksyi ylennyksen, mutta en muista kuinka kauan – se ei ollu pitkä aika, kun hänet ylennettiin everstiluutnantiksi.

Jatkosodassa kunnostautui sitte Luttojoen suunnalla?

MK: Jatkosodassa johti Luton suunnan taisteluita. Ja kun jatkosota päättyi, niin määrättiin Lapin rajavartioston komentajaksi. Tämähän muuttui jatkosodan jäläkeen, Lapin rajavartiostohan tuli rykmentin vahvuiseksi.

MK: Pennasen ansiosta vielä, että siellä Kemissä hän johti kans. Saksalaisten, niin kun saksalaisten takaa-ajo. Niin kun alettiin niitä häätään pois, niin Pennasen joukko-osasto sillä hetkellä joutu jäämään Veitsiluotoon.
Oli menossa etelään, mutta Tuiran asemalta Oulun pohjoispuolelta palautettiin takaisin Kemiin. Satuin siinä samassa junassa matkustamaan. Olin täällä evakkolomalla, kun ei täältä muuta kulkuneuvoa, junia kulkenut. Mikkelin pataljoona – sanottiin sillon Mikkelin pataljoonaksi – oli tuossa asemalla pataljoona lastattava junaan. Ja erikoisjuna oli heitä kuljettamassa eikä täältä muita junia lähtenyt. Perhettä evakuoimaan pääsi sillon ja muuta kyytiä ei ollu. Ja sattumalta jouvuin, että pääsin siihen junaan sitte menemään. Oli ajatus mennä Ouluun. Oli tuttuja upseereita siinä junassa. Ja Tuiran asemalle juna tuli. Siellä juna viipy kauan aikaa eikä tienneet, että mitä tässä ootetaan. En muista, mutta se oli pitkä aika, kun kuitenki juna pysähtyi ja ootettiin.

MK: Tämän kuljetuksen johtajanahan oli majuri Hautala, joka oli ennestään jonku verran tuttu sotilaspiiriesikunnasta. Niin Tuiran asemalla sitten lähettiin ilmottamaan upseerivaunuun, että kaikki upseerit kuljetuksen päällikön puhutteluun. Ja minä jäin sinne vaunuun yksinään, koska minä olin vieras ylimääränen matkustaja, etten kuulunut siihen porukkaan. Kesti jonku aikaa, kun sieltä sitten tuli – oli yks tuttu vänrikki Allan Korpela, entisiä rajan aliupseereita – juoksi sinne vaunuun, kun tiesi, että minä siellä oon ja mihinkä minä oon matkalla. Juoksi sinne vaunuun ja sano, että ota äkkiä reppusi ja häivy nopiaan, että juna lähtee takasin Kemiin. Ja on käsky, että kaikki reserviläiset ja lomalaiset ketä tavotetaan, niin kaikki pidätetään tähän junaan ja juna palaa Kemiin. Minähän otin reppuni, koska kuuennen divisioonan esikunta oli Kajaanissa ja minä olin sieltä saanut loman ja olin palaamassa sinne. Niin kyllä minä otin reppuni ja tuonne asemalla, siinä aseman toiselle puolelle vaunusta, painuin menemään hämärään, että ei minua saatu siihen enää. Muuten oisin voinut joutua sinne palaamaan. Kävelin Ouluun ja Oulusta sitten jatkoin matkaa. Se on taas eri juttu siitä.

MK: Pennasella oli niitä monenlaisia ansioita sieltä. Hän yleni aikanaan rajavartioston komentajaksi. Pennanen kunnostautu hyvin molempien, sekä talvisodan että jatkosodan aikana. Ja oli sitten myöhemmin Lapin rajavartioston komentajana. Mutta sitten oli myöskin rajavartiostojen päällikkönä kenraaliksi ylennettynä. Hän on nyt eläkkeellä Helsingissä. Jäi eläkkeelle rajavartiostojen päällikön virasta.

Oiva Willamo ja Annikki Kariniemi

Minkälaiset ne Villamon loppuvaiheet oli, kun niistä minä en ole kuulin mitään? Mitenhän sodan jälkeen, missähän hän oli ja milloin jäi palveluksesta? Onko teillä tietoa?

MK: Muistaako Pekka kuinka hyvin tätä vaihetta? Sehän jäi eläkkeelle sodan jälkeen.

Ei se jäänyt aivan heti. Se oli Porkkalassa. Villamohan määrättiin Porkkalan rajavartiostoon, koska sinne perustettiin rajavartiosto. Oli jonkun aikaa. Määrättiin Porkkalan rajavartioston komentajaksi, mutta en muista. Ei hän pitkään siinä virassa ollut. Sitten hänet määrättiin rajavartiostojen esikuntaan. Ei se kauan sielläkään. Ei, koska hänellä nyt ikää alkoi siinä vaiheessa, että hän sitten jäi eläkkeelle. Niin oli, hän oli 12 vuotta minua vanhempi.

Sitte hän rakenti oman talon tuonne Pöykkölään. Onko se se hirsitalo siellä? Se, joka on siinä, kun mennään Ranualle päin.

MK: Salmijärven niemessä, tuolla Pöykkölän maatilalla, hyvin kaunis paikka. Hän rakensi sinne semmosen ison hirsihuvilan, jossa  asui sitten. Hän sai Kemi-yhtiöltä, sai sieltä tontin. Ja oli aika iso tontti siinä. Muistelen, että se tontin pinta-ala oli 5000 neliötä.

Niin varmaan oli. Hän rakensi sitten tuollaisen hirsitalon tai­ huvilan.

No, kerkeskö hän eläkepäiviä viettää kauan siellä?

Hänhän oli, monta vuotta hän oli. Eikö lie kymmenkunta vuotta ollu nuoren rouvansa kanssa. Hänhän meni naimisiin evakkoaikana. Niin hän meni sillon, kun Rovaniemi evakuoitiin.

Siis kirjailija Annikki Kariniemi?

Annikki Kariniemen kanssa. Annikki Kariniemi sai hätäytettyä ukon kuulutuksille. Oli viimeinen, joka kuulutettiin Rovaniemen silloisessa vanhassa kirkossa, kun sitä evakuoitiin. Minä olen sen kertonu, sen muistaakseni tuolla. Ja kun täällä olivat viimisiä lähtijöitä, koska Villamo oli täällä niinkun, niin se oli tämän jatkosodan aikana, ko saksalaiset oli tällä rintamaosuudella. Niin semmonen, niin kuin yhdysesikunta, yhteysesikunta, jonka päällikkönä oli. Menomatkalla, kun menivät evakkoon, Kemin maaseurakunnan pappilassa poikkesivat. Siellä vihkastiin sitten. Niin kun Laitinen oli täällä kuuluttanu lähtiissä.

Oiva Willamo ja Annikki Kariniemi

Se on ollu sitte pika-avioliitto?

MK: No, eihän se mikään pika-avioliitto... Seurustelleet ja tunteneet toisensa jo. Sehän asui siellä, kun Villamon rouva kuoli. Sitte siinä sota-aikana oli niitä kirjureita siellä esikunnassa, niin Annikki ilimesty sinne Villamon asunnolle eikä se sieltä lähteny. Se oli ku kotonaan siellä ja se oli kyllä sitkeä – kun se mihin pääsi, se ei lähteny.

Se oli sen ajan avoliitto sitten ?

MK: No, avoliitto sitä ennen, sen sota-ajan.  Siitä ois paljo tarinaa siitä. Tuollahan niillä oli se huvila sitte eläkkeellä ollessa, mutta se kuului olevan hyvin tuskallista se yhteiselämä siellä Pöykkölässä, siellä huvilassa. Ja sittehän ne myivät sen Kemijoki osakeyhtiölle, kun se Kemijoki osakeyhtiö, kun näitä tammettiin näitä jokia, laitettiin voimalaitoksia. Sehän maksoi siitä kuulemma 80000 mk sen aikaista rahaa, ja ne pani puoliksi rahat.

Näinhän tapahtui sitten, kun tosiaan Valajaskosken voimalaitos rakennettiin. Padottiin, niin veisi nousi täällä niin paljon, että tämä Villamon tontille ei noussut vesi, mutta ne kun sanoivat sillon – määritelmä oli, että semmosta veden vaivaamaan maata. Kellari oli sen rakennuksen alla, niin sen kellarin pohja oli vähän kostea, ei sen ylemmäksi. Mutta tällä perusteella ne sitten, koska tämä Villamon avioliitto alko rakoilemaan, niin he sitte sai myytyä tuon, Kemijoki Oy osti. Se on Kemijoki Oy:n käytössä. Näkyvät kesäisin käyttävän sitä. No, silläkin on monta vaihetta. No, Villamo sitten asui loppuaikojaan ja ikänsä – kun se avioliitto sitten hajosi, että avioero tuli – vanhuudenpäiviä Villamo vietti Helsingissä hänen veljenpojan luona.

MK: Toiset sano, että se on Villamon oma poika.

Ei se ole sen oma poika. Villamolla on yks poika ollut. Se selvis sitte testamenttia avatessa, mutta ei ollut tämä. Tämä oli veljen poika, jonka luona Villamo asui ja sinne rakennettiin. Siellä Helsingin liepeillä oli aika iso tontti, johonka Villamolle rakennettiin erillinen rakennus, jossa hän asui niin kauan, kun hän joutui sairaalaan sitten. Kuoli sitten sairaalaan. 80-vuotiaana hän kuoli, 80 oli täyttäny. Niin juuri onnitteluja lähetettiin ja se oli juuri kuollu sitte.

Hän oli niitä jääkäriupseereita. Mutta entäs Pennanen, oliko hän?

Ei. Ei ollu jääkäreitä. Pennanen on Joensuusta kotosin. Joensuun lyseossa se on käyny koulunsa.

MK: Niin sinähän tunnet.

Minä tiiän.

Talvisota

Nyt saatte kertoa ihan, mitä vielä muistatte rajasta. Mukavia aikoja tai tapauksia tai sellaisia.

Eihän siinä oo mitään kerrottu sotaan lähöstäkään tässä jutussa.

Ei, muistallaanpas se. Jatkosotaanko vai?

Ei, ihan talvisotaan. No, sotatilanne kun tulee, niin rajavartiostothan sulautuu armeijaan.

MK: Joo, ne pantiin rajoille heti suoraan.

Joo, minä olen isän muistelukset, minä oon kysellykki ihan tarkkaan tästä, mutta kertokaas Toivanen, mitä vielä te muistatte?

Sehän oli semmonen, ne kaikki ryhmänjohtajat, ketkä oli mitäki yksikköä kouluttaneet konekivääriä ja kaikkia nuita partioryhmiä, ne joutu heti rintamalle ilman muuta. No, minä olin varusmestari. Mulle majuri Roininen sano, että te jäätte tänne Rovaniemelle pitämään huolta, kattomaan asioita. No, siinä tuli Oulusta sitten suurempi varikko-osasto Rovaniemelle. Ja sillon, kun talvisota alko, niin sitähän tuli kaikkia tavaraa. Se tuli niin täyteen se vaatevarasto, muun muassa kankaitaki tuli sillä tavalla, että ne oli ristiin pakattu nuin laatikot. Kangaspakkoja niitä oli se varasto täynnä. Ja ne laitettiin varuskorjaamot ja jalkarättien repimet kaikki nuo ja huopatöppösten teko ja kaikkia. Ja sitte työväentalo, tuossa tuo Moskova, niin se oli meijän käytössä. Ja sitte oli tuo niin sanottu S-varasto, siellä oli korjaamo. Ja kaikkia uutta tehtiin niissä. Se oli semmosta hälinää sillon, ko talvisota alkoi.

No, minähän hoidin S-varastoa sitte, jossa oli ammuksia pääasiassa. Siellä rajallahan tuolla oli konekiväärit ja kranaatinheittimet mitä niillä oli, mutta täällä oli ammuksia Rovaniemellä. Siinä oli yks varasto täynnä. Oli kiväärin patruunoja. Ja sitte oli nuita kranaatinheittimen patruunoja. Niitä oli kolme rekkakuormaa. No, nyt sitte minä kirjotin varastomääräykset niistä, ja niitä oli sitte vain pieni erä Kuusamoon. Ei, kun suurempi erä oli Kuusamoon, koska suunnitelmissa oli, että venäläinen hyökkää Kuusamon kautta. Mutta nyt se hyökkäsiki Sallan kautta. No, nyt minä sitten lastatin autolle ammukset, mutta mulla tuli sellainen virhe, että tämä suurempi erä meni Sailaan ja pienempi erä meni Kuusamoon. Ja minä huomasin, että nyt on menny se suurempi, joka piti mennä Kuusamoon, se meni Sailaan. No, Karanko oli täällä, joka johti näitä, oli esikuntapäällikkö. Enhän minä mitään uskaltanu – se hyppää päänsä puhki esikunnassa, jos tietää, että nuin on menny. No, sitte kuitenki kuului, että niitä ei Kuusamossa tarvittu niitä kranaatinheittimen ammuksia laisinkaan. Ne Sallaan piti viijä Kuusamostaki, mitä Kuusamoon meni se pienempi annos. Minä sanoin, että olipa hyvä, että varmaan jonku miehen pää säästy, että saivat enempi nuita ammuksia sinne. Enkä puhunu kenellekään mitään. Joskus semmosia asioita ei kannata puhua esimiehellekään, jos sattuu tulemaan virhettä.

LR:n upseerien harjoituspäivät 1946. Ltn Martti Kaakinen istumassa edessä keskellä

MK: Niin, tännehän jäi entisiä rajavartioston miehiä everstiluutnantti Karanko. Tai se oli vielä majuri silloin, kun talvisota alko, joka jäi tänne esikuntapäälliköksi.

No, sittehän tuli ruotsalaisetki. Siihen tulivat vähitellen. Ja niin minähän olin aina vuoroon täällä, kun se Oulun varikko tuli niiden mukana, tuli sitten alipäällystö.

Sitten minä olin joulun maissa – juuri sinä päivänä, kun oli Mäntyvaaran taistelu ollut eilen – niin sinä seuraavana iltana oli siellä Särkikankaan koululla Kemijärvellä, kun oli tuttuja ne asevelvolliset, ne oli ollu taistelussa eilen. Ne kertoi kaikki siitä, kun ne hyökkäsi sinne, kun tuli iltasella se hälytys ja se oli onni, että se hälytys tuli niin äkkiä. Jos oli aamuun ryssä päässyt, niin se ois ollu Kemijärvellä kyllä. Siinä oli meitä kaikki, että he lapioiden kanssa siellä iski siellä vaarassa, kun hyökkäsivät siinä. Kaikki meni, kun tuli hälytys. Ei jääny kuormaston miehet eikä kukaan jääny telttoihin. Iltasella kuulivat sieltä kalinaa, että siellä jotaki varusteita. Nyt se oli siellä kaivautunut maahan ja se oli vartiossa siellä.

No, ne oli hirveän kovat pakkaset sillon joulukuussa ja niillä oli niin ohkaset sukat ja jalkineet. Sieltä Kemijärven varikoita jaettiin niille ja koitettiin pukea niitä, että tarkenevat siellä. Ja siinä oli sitten menossa, se venäläinen pommitteli Kemijärveäki sillon tällön aina. Mutta sitten se oli niin ihmeellistä – ei siihen asemaan osunu, ko se yleensä pommitti, kun se täältä Rovaniemeltä päin tuli, niin se yritti sitä asemaa pommittaa. Mutta kun se asema on semmosessa syvänteessä täältäpäin, semmosessa leikkauksessa, niin ne aina meni parikymmentä metriä yli sen aseman ne pommit. Yhtenäki aamuna yöllä oli pommittanu, niin siinä oli heinäsarkoja. Niin voi kun ne oli korkeissa röykkiöissä, kun se oli noussut se mutamaat niissä heinäsaroissa.

MK: Kemijärven asema on siinä Särkikankaan puolella, joka on tosiaan korkean vaaran alla.

Joo, ja kun se täältä, niin totta se tähystäjä teki sen virheen, että se meni pikkusen yli aseman. Se ei koskaan saanu asemaan osumaa.

No, sitten joku päivä on hälytys, kun ruotsalaiset siinä menossa sinne rintamalle, että venäläinen tullee taas Rovaniemeltä. Niin juostiin metsään siinä taas kaikista niistä varastopaikoista. Ja kolome konetta siinä tullee meleko alhaalla ja ruotsalaiset sai siellä lahen rannalla tykin asemiin, ilmatorjuntatykin. Niin ne tähtää ja laukasee ja keskimmäinen kone tipahtaa. Kansa huusi metsässä. Mutta siitä oli se apu, että ei sen koommin tullu Kemijärvelle pommittamaan. Joo, uskoi sen.

MK: Nämä ruotsalaiset oli vapaaehtoisia.

Niin, sehän oli vapaaehtoinen joukko Ruotsista. Ne osallistu Pohjois-Suomen taisteluun. Ne oli kaikki vapaaehtosia.

Sitte minä olin taas täällä Rovaniemellä. Sieltä Kemijärveltä valitetaan, että nyt ryssä tulee Kemijärvelle, että ei auta mikään, että koittakaa saada joku panssaritorjunta asemiin. Meidän huoltopäällikkö Järvinen sitte soitti Tornioon. Siellä oli tämän kaljatehtaan johtaja Starborn, oli kaiken sen kuljetuksen ylipäällikkö, mitä rajan yli tulee Ruotsista Suomeen. Ja sillä oli semmonen käsky, että mitään ei saa ottaa aseita eikä avata vaunuja. Ne pitää Kannakselle mennä, kun Kannaksella oli kova paine. Mutta Järvinen sano, että avaa yks vaunu, että pitää saada pari panssarintorjuntatykkiä, että muuten se on Kemijärvellä pian venäläinen. Se soitti sinne ja niin saatiin pari panssarintorjuntatykkiä. Ne tuli tuonne varastolle. Sitte ammuksia tuli ja niin ne pantiin Kemijärvelle. Ja siellä ne oli sitte rannalla siinä harjotelleet ammuntaa niillä. Ja miehet luuli siellä, että nyt on ryssä selän takana. Mutta sitte saivat selville, että ne on saanu panssarintorjuntatykit. Ja niin kaks panssarintorjuntatykkiä saatiin ja sillon se pysähty venäläisen hyökkäys. Ne otettiin vaunuista kylymästi Torniossa vaan ja pantiin tänne tulemaan. Se oli meijän huoltopäällikkö Järvisen ja kaljatehtaanjohtaja Starbornin keskeinen sopimus. Saatto olla ratkaseva asia.

Erinäisiä muisteluksia

Sodassahan on kaikki luvallista ja rakkaudessa.

MK: Kyllä kai niitä on tapahtumia. Semmosia hauskojaki juttuja, mutta niitä ei näin yhtäkkiä muista. No, Pennanenki sitte, kun se oli täällä sodan jälkeen komentajana – no, se oli tullu iltasella kylältä asunnolle ja vartiomies nukkui siinä. Oliko se istunu autossa vai missä ajoneuvossa ja nukku. Asepajan luonahan oli kuorma-auto. No, siinä se oli. Pennanen, että helekkari, herää pois, tulee joku kiho ja polttaa vielä, tarkastava upseeri sattuu näkemään ja se polttaa, lähepä kierrokselle.

Eikö hän polttanu?

MK: Ei hän ei polttanu. Eihän se kuulu niin korkean herran enää polttaa. Se on liian lapsellista. Osoittaa sen Pennasen joustavuutta, kuinka hän oli joustava esimies.

Ei näitä nyt muista näitä juttuja.

No, onpa tässä nyt jotaki. Eipä meillä tätä nauhaa paljo ole, että koitetaan nyt täyttää vielä tuon, kun se lopsahtaa.

Pekka Toivanen ja Martti Kaakinen Rovaniemen vanhojen rajamiesten tapaamisessa 1979

No, sittehän on vielä ollu kysymys sodan jälkeen nuista rajavartioston portin pylyväistä. Kun Seppälä tuolla Pohjanhovissa jossaki niissä rintamamiesjuhlissa sanoi, taikka joka kerta kuukauden olleen kuukauden alussa maanantaisin, ne on tuotu Petsamosta. Taivalantti on ne tehnyt. No, sitte kun oli nämä juhlat ohi, minä sanoin Seppälälle, että mistä sinä oot semmosen kuullut. Että heitä hiiteen, eihän sillon oo autoliikettäkään ollu Petsamoon 30- luvulla. No, Taivalantti on ollu Petsamossa, siellä tehty Petsamon vapaudenpatsas, se on kivimies. Minä sanoin, että olokoon vain. Ja siitä on koitettu ottaa selvää, että mistä ne on tullu.

Maatela-vainaalta minä kysyin, jotta muistaako hän. Hänhän oli niihin aikoihin siellä majoitusmestarina, kun nämä portin pylyväät laitettiin. Sano, ei hän osaa sanoa. Mutta sitte joku sano, että menkää geologiseen tutkimuslaitokseen. Kyllä ne tietää, mistäpäin on se graniitti kotosin. No, sinne mentiin, eipä tienneet. Mutta ne on varmaan tuotu junalla rajavartioston raiteelle sinne ison varaston luo. Ne on jostaki etelästä ostettu. Tietenki vuoden -30-32 rajavartioston tilityksistä arkistosta vois nähdä, mistä ne on. Mutta se ei ole selvinny laisinkaan, mistä nämä kivet on. Se on niin hankala juttu, kun haluttais tietää mistä ne on tullu. Niin, kun nämä oli portinpylväänä silloisen päävartion luona, josta oli tänne alueelle pääportti ja siinä oli tällaiset oikeen mahtavat. Ja nyt niistä pylyväistä on kaks rajavartioston portin pylyväänä tuolla uudella rajavartiostoalueella. Ja kaks on rajavartioston entisen vanhan esikunnan paikalla rajavartioston muistomerkkinä.

MK: Näinhän on, ja tämän muistomerkin on pystyttänyt ja saanut aikaan Rovaniemen vanhat rajamiehet ja Rovaniemen rajan kilta ja Lapin raja. Näiden toimesta on nämä pystytetty nämä aikanaan portinpylväänä olleet graniittipatsaat, kivet. Ne on nyt muistomerkkinä tuolla.  30- luvun alussa ne on tehty.

Niin mulla on tuossa vanha kuva, jossa ei ole silloin vielä portin pylyväitä. Mutta mulla on toinen kuva, joka on myös rajavartiostosta: on täysin aita ja on ne portin pylyväät paikoillaan. Nyt silloinen aseseppä oli rajan asepajalla, rajakorpraali Eemil Korkeamäki. Hän muistaa, että hän silloisen asepajan kersantti Vuorenmaan kanssa laittoivat kasarmin päävartioon, näihin pylyväisiin tekivät saranat ja laittoivat portit siihen. Ja nämä saranat on tehty vuonna -32 keväällä. Mutta sitä, minä vuonna ne pystytettiin ne pylyväät. Ne oli pylyväät paikallaan jonku aikaa, ennen kuin siihen laitettiin sitten sillonen kaksiosanen portti. Joo, jossa oli semmonen aurinkokuva.

MK: Joo, niin on, että se on nyt selvittämättä, niin kun Pekka tuossa kertoi, että mistä on lähtöisin nämä kivet oikeen. Ei varmasti ei Petsamosta. Nupposeltakin minä kysyin, kun se sillon ajoi Petsamoon. Sanoi, että ei sieltä oo tuotu. Siellä kuulemma on sellainen korkea paasi. En osaa nyt sanoa monta metriä korkea Petsamon muistopatsas siellä on. Ja on Taivalantti ollu tekemässä. Niin on tapahtunut. Siellä on siihen aikaan ollut Petsamossa, oli kapteeni Ilmari Vanhanen, oli aliupseerina sillon siellä, kun se on pystytetty. Hän muistaa sen Petsamon muistomerkin pystyttämisen.

Teistä ei kumpikaan oo käyny siellä Petsamossa?

MK: Minä kyllä yhen kerran kerkesin käymään.

Minä en ole käyny. Minua on niin harmittanu aina.

MK: - 38 kesällä oli kesäloma ja Nupponen ajoi rahtia tai tavaraa Petsamon komppaniaan. Ja hän oli lähössä Petsamoon viemään kuormaa.

Ai, sinä oot käynyt.

MK: Minä olin lomalla. Me oltiin hyviä kavereita, Nupponen tahto, että lähe matkaan käymään Petsamossa. Ja niin lähin käymään ja ainoa kerta minkä ehin käymään Petsamossa. Vietiin sillä isolla brokilla – niinkö sanottiin sitä kuorma-autoa – iso, vankka kuorma tavaraa Petsamoon. Palatessa poikettiin siellä Petsamon Nikkelin kaivoksilla. Siellä sillon jo alako olla -38, se oli aivan loppuvaiheessa rakentaminen. Se oli kai tanskalaisilla sillon alussa – ei, englantilaisilla. Me siellä yövyttiinki. Siellä oli sillon, aikanaan täällä rajassa palveli alikersanttina, Allan Korpela.

Oliko hän sillon Nikkelissä?

MK: Hän oli sillon siellä -38 vuonna. Hän oli työnjohtaja jonkunlainen siellä. Hänen luona yövyttiin siellä ja hän esitteli meille sitä aluetta. Siinä oli sillon jo avattu kuilua jonkun verran, mutta että se nyt oli vasta ihan alkuvaiheessa. Niinkö se jäikin sitten, ettei sitä keretty rakentaa.

Minkäslainen oli maantie? 

MK: Maantiehän oli sellainen, että kun tuommosella pitkällä kuorma­-autolla ajoi, niin oli mutkanen, että jossaki siellä saatto kuljettaja nähä oman auton perävalot. Siellä oli niin tiukkoja mutkia, jatkuvasti oli sieltä Ivalosta.

Niin ja sillonhan ei ollu missään tien päällystystä. Nykyihmiset ei käsitä sitä, että voi olla joka paikassa hiekkatietä. Nämä asfalttitiet on niin vähän aikaa ollut, mutta nykyihmiset ei käsitä, että hiekkatietä voi olla olemassa.

MK: Siihen aikaan kesällä nuin kuiva-aikana kohtalaisen hyvä oli se tie sentään. Mutta se oli vain sorapäällysteistä tietä ja tehty vähän kiireellä ja tilapäisesti. Mutta hyvin autoliikenne pysty.

Oliko siellä tuommosia Rinteenmäen verosia vastamäkiä? 

MK: En nyt muista. Pitkiä mäkiä sanoi silloin nämä autonkuljettajat, jotka ajoi kuormia ja rahtia Petsamoon. Että kuorma pitää laittaa sille mallille, että jos pääsee Rinteenmäen päälle, niin sitte se menee Petsamoon asti. Jos vähänkin liukkaita keliä tai tuommoinen huono keli, niin Rinteenmäki oli pahin mäki tässä siihen aikaan. Mutta myöhemminhän sitä sitte muutettiin ja mataloitettiin.

MK:  "Muistan vielä tapauksen, kun jouduin ministerin salkkua hoitamaan. Eversti Willamo oli antanut Sartalle käskyn, että sisäministeri tulee maanantaina iltajunalla Rovaniemelle ja kunnialähetti aliupseerin tulee olla paikalla. Sarta oli saanut tehtävän hoidettavaksi, mutta hän oli mennyt työn päätyttyä kotiin ja unohtanut asian. Kotona hän yhtäkkiä muisti asian ja lähti juoksemaan esikuntaan pitkillä koivillaan. Olin tulossa kasvimaalta vaimoni kanssa. Sarta huutaa : Hei Kaakinen, aikaa on 10 minuuttia ja juna tulee asemalle. Ilmoittaudutte ensin komentajalle, jolta saatte lähemmät ohjeet. Minä menin kiireesti kotiin ja vaihdoin sotilaspuvun päälle. Ajoin pyörällä asemalle. Willamo ajoi samanaikaisesti paikalle, katsoi minua tutkien ja sanoi : Olisittehan voineet ajaa partanne. Minä yritin sanoa, että olin kasvimaalla enkä kerennyt.

Rovaniemen rautatieasema

Asemalla oli vastassa maaherra Hillilä ja kauppalanjohtaja Kaijalainen. Sisäministeri Kekkonen tuli alas junasta pieni salkku kädessään, jätti salkun asemalaiturille ja meni tervehtimään herroja. Minä otin salkun, pyörähdin ministerin eteen ja ilmoittauduin hänelle kunnialähettiläänä. Ojensin Kekkoselle salkun, hän hämmästellen otti sen vastaan, mutta antoi sen minulle takaisin ja sanoi: pitäkäähän tuota.

Herrat keskustelivat ja nousivat maaherran isoon mustaan autoon. Minä käsitin, että minun on mentävä komentajan autoon. Kannoin salkkua ylpeänä. Kuljettaja Arovaara viittasi peukalolla vaan, joten minä aukaisin auton oven ja istuin takapenkille salkku kädessäni.

 

© Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistys ry