RAJAVARTIOPERINNE

Haastateltava: Heikki Suokas   Haastattelija: Pasi Purhonen  Aika:  24.4.2014   Paikka: Salla

Rajalle töihin

Joo, minä olen Heikki Suokas. Syntymäaika 10.8.1940. Paikkakuntia on eri poikkeavista oloista johtuen kaks, ensimmäisen evakkomatkan aikana synnyin Hämeessä Somerolla, mutta virallisissa papereissa on syntymäpaikka Valkjärvi, koska vanhempani olivat siellä silloin kirjoilla.  Miten päädyin alalle? Armeijan jälkeen, jonka suoritin Kouvolassa vuosina 1960-1961 olin eräännäkösissä sekatöissä, jos näin voi sanoa. Alalle päätymisen johdatteli paljolti, kun pari kaveria lähti Lapin rajavartiostoon töihin. Ja vuonna -63 kevättalvella pistin hakemukset ja tulin hyväksytyksi LRV:n palvelukseen. Ensimmäinen paikkani vartioasemilla oli Kelloselkä, jossa palvelin kaksi vuotta, jonka jälkeen siirryin Ainijärven rajavartiostoasemalle ollen siellä seitsemän vuotta. Ja tämän jälkeen Onkamon rajavartioasemalle, jossa vierähti 18 vuotta. Urakehitys oli kuin miehistölle käy yleensäkin, että ylirajajääkäriksi nimitettiin vuonna -69 ja toimin partio- ja vartiomiehenä oikeustapauksissa päällikön ollessa lomalla tai muulla. Ja kun vartiolla ei ollu esim. vartioaliupseeria, joutu ottamaan vartion johtamisen myös harteilleen. Lapin Rajavartioston Kiltaan olen liittynyt vasta eläkkeellä ollessani.

Venettä soutaen ja vetäen

Kesällä -69 Ainijärven rajavartioasemalla ruvettiin remontteeraamaan, niin tietysti miehistökämpät ja muut piti saada tyhjäks ja takapihalle pystytettiin sotilastelttoja, johon kesän majoitus tuli sen jälkeen. Tänä samasena kesänä oli heränny johtoportaassa semmonen päätelmä, että osa miehistä vois olla ns. tukikohtapartiossa jossain erämaakämpällä. Ja tämmöseks kämpäks valittiin sitten Nuorttijoen varressa oleva Kolsakosken kämppä, johon komennettiin kolme miestä Ainijärveltä ja yks Kemihaarasta. Keväällä oli jo varustettu tulevaa siinä mielessä, että eväitä oli kelkalla kuljetettu sinne kämpälle valmiiksi semmoset, jotka ei pilaannu ja osan miehet veivät sitten repuissaan mennessään. Ensimmäinen porukka oli kesäkuun ja sitten toista minä en muista, kuka oli heinäkuun, mutta itselleni lankesi elokuun, korjaan heinäkuun lopulta komennus kyseiseen paikkaan, joka laskettiin veneellä Tulppiosta Kolsalle ja vietiin eväitä siinä mukanamme, No, sehän vierähti kuukausi siellä, meillä oli määrättynä viikottain tietyt reissut ja mukana ollu viestimies otti sitä mukaan, jos tuli erikoismääräyksiä, niin tehtävien suhteen, niin nehän tietysti tehtiin, mitä tuli sen sanoman mukana.

Ainijärvi. Isot tulet. 

Ja niin koitti aika, että kuu meni loppuunsa ja me vetästiin vene takasin Tulppioon, kolmisenkymmentä kilometriä, mitä siitä nyt tulee sitten? Vartiolla vallitsi sama telttamajoitus ja kaikki oli niin kun remontissa yleensä sikin sokin. Meitä oli kaks ylirajajääkäriä siihen aikaan vartiolla ja se toinen kaveri oli pistetty paremminkin sinne niin kun huoltopuolen vartiolle ja vartiopäällikkö rupes ihmetteleen, että sinne pitäis saada taas porukka kämpälle, että joku pitäs saaha vanhimmaks. Hän vilkuili tietysti vähän minuun päin ja minä, että johan tässä näitä kyliä on nähtykin, kun vartio kerran kuukaudessa nähty, että saatan minä lähtee uuvelleen. No, hän katseli vähän ihmeissään ja sano, että ei e nyt ihan taija olla, mutta jos haluat niin mene. Ei muuta kun eväät taas autoon, ja siihen aikaan oli jo tie olemassa vartiolle ja Tulppioon ja taas veneellä alaspäin. Siellä oli, no, johan tää rupes yskittäänkin, kun muistan vanhoja asioita. Samansorttisesti jatkettiin myös syyskuun aika siellä. Erään kerran vartiopäällikkö tuli katsomaan, että mitenkähän, mitenkähän siellä hommat luistaa, mutta hänellä oli uutisia, että hän oli tullessaan ampunut kolme karhua ja sano meille, että hän tarviis nyt tavallaan virka-apua, koska yks paikalla olleista kavereista oli entinen teurastaja. Niinhän me kävimme nylkemässä karhut ja homma jatku edelleen normaalit toimenpide, mitä oli käsketty tekemään. Ja kuun lopussa me taas lähettiin vipuamaan sitä venettä ylävirtaan, menihän siinä se pari päivää, kun se vetämällä täyty pääasiallisesti viedä. Elikkä se remonttikesä meni oikeestaan aika nätisti siellä metsäkämpällä.

Siihen aikaan ei ollu mitään työaikalakia, todennäköisesti oltiin sujut, vaikka kuukauden reissusta tultiin pois, mutta armahdettiin sen verran, että saat sä kylissäkin käydä ja kävästiin kuitenkin Rovaniemellä siinä suitsait ja tultiin pika pikaa takasin metsään. Se oli kesä -69.

Moottorikelkka - huoltoa vaativa renki

Kulkuneuvoista vois mainita sen verran, että vartioasemalle oli saatu moottorikelkka.

Samaten Kemihaaran vartiolle toinen kelkka ja nämä kaks kelkkaa olivat meijän sen perän kulkuvälineitä, jotka nimenomaan talvisaikaan olivat. Vartiolle johtava polku ei ollut kaikin ajoin jeepillä ajettavissa. Kelkalle oli määrätty vakikuskit ja niitä oli yleensä kaks miestä sekä vartiopäällikkö. Meijän ainijärveläisten kakstelanen skiidu oli kokolailla ensimmäinen, melkein voi sanoo, ei nyt prototyyppi, mutta lähes ja se niin kun yleensä on, että ensimmäisissä saattaa olla joskus jopa vikoja niin kun tässäkin. Ja koska huolto, varaosahuolto oli Kemijärvellä asti, niin se tahto olla joskus hyvinkin suksilla haettava osat kymmenien  kilometrien päästä, kun ne tuli postiautossa lähetyksenä.

No, sitten erään kerran oli syksypakkanen ja joku oli tulossa Kemijärveltä ja toi taas näitä varaosia siihen kelkkaan. Ja me Nuutisen Ollin kanssa ruvettiin sitä samana iltana remontteeraamaan siellä rannassa olevassa kämpässä. Ja saatiinkin ajettavaan kuntoon. Aamulla, se oli muistaakseni lauantaipäivä ja se meni vielä jotenkin, mutta iltapäivällä kaveri rupes valittamaan vaivojaan, että hänellä ottaa mahasta kovasti. Valvottuaan seuraavan yön vissiin melkein kokonaan, niin kivut lisäänty. No, siinä vaiheessahan se tietysti tuli mieleen, että pääseehän tänne tiettömän taa lentämällä, mutta sää oli kuulemma ilma-aluksille niin ei suotuisa ja tässä meillä rupes olemaan jo vähän hätä käsissä, että mitä tässä tehään. Komppania sano, että he lähettää auton tulemaan, mutta nyt siinä oli se haittapuolena, että ainoastaan Sotajoelle asti oli aurattu tie ja sinne oli matkaa vartiolta noin 20 kilometriä. Edellispäivänä oli  firman jeeppi käynyt Tulppiossa, joten sinne oli raiteet ja ne arveli, että he pääsee senaikasella, mikä se auto oli? Sitä minä en tarkemmin muista, Tulppioon asti, että jos saatte kyseisen potilaan sinne tulemaan, niin siitä he jatkaa viemistään autolla.

No, eihän meillä ollu vaihtoehtoja. Me pantiin patja rekeen, vai ahkio, kumpiko lie ollu? Potilas kahteen makuupussiin. Ilta oli pimeä, pakkasta yli 30 astetta ja Tulppioon matkaa toistakymmentä kilometriä. No, siinä Pekka meinas, että hän lähtee menemään, niin minä sanoin, että äläpäs lähe yksistäs, että jospa se sattuukin, että se aparaatti sulla hajoo välille, niin mihinkäs sinä tuolla selekosessa jouvun sen potilaan kanssa yksinäs, että minä lähes mukaan, niin on meitä ees kaks vetäjää sen jälkeen, että saahaan me sinne Tulppioon kuitenkin. Mehän lähettiin polokasemaan sinne sitten kelekalla ja potilas oli hiljaa ahkiossa ja siellä olikin auto vastassa, ne oli päässy niitä raiteita myöten tulemaan sinne ja sen jälkeen me luovutettiin, siinä oli lääkintäupseeri ja kuljettaja, ne otti huostaansa sen ja muistaakseni suoraan Rovaniemelle ja sitä tietä sitten. Näähän oli nää sairaustapaukset, niitä oli kyllä kiitettävän vähäsen siihen aikaan sattu tämmösiä.

Kelloselän vartio. Ensimmäinen partio rj Jouni Helamon kanssa

Mutta vartion emäntä rupes kerran, hän oli nuori rouva, yhen rajamiehen vaimo meillä emäntänä ja niin kun nuorella parilla on yleistä, että niille syntyy lapsia ja sitten tuli lähtö. Tämä hänen miehensä itse oli siinä vaiheessa partiossa. Ja vartiopäällikkö sano, että kuule, siihen aikaan oli jo tie meille perille, että tuota ota se heijän auto ja kiikuta mahdollisimman nopeesti tätä rouvaa nyt sinne Martinkylälle päin, että. Sinne oli matkaa 70 kilometriä ja me ei voitu ilmeisesti taksia saaha sinne, koska mulla on semmonen muistikuva, että lossi ei ollu vielä paikallaan. Minä sanoin, että tuota soittakaa sinne taksi valmiiksi, että täältä ollaan tulossa, mutta mä sanoin vartiopäällikölle, että yksin minä en lähe, että minä en ymmärrä yhtään mitään, jos jotain rupee välillä tapahtuun, että jos niin kun hänen rouvansa lähtis mukaan naisihminen, niin oishan siitä jotakin lohtua, hän jotain asiastakin tietää, minä en tiedä mitään muuta kun ajan. Ja hän lähti mulle sitten niin kun tueks ja turvaks, onneksi lähti mukaan. Välillä ei kyllä tapahtunu mitään, mä pääsin ihan hyvin sinne, kelirikko oli justiin niin kun siinä kinthaalla, että ollako vai ei olla, mutta ei se haitannu mitään, me päästiin sinne Martinrantaan jokivarteen, niin siellä oli jo toisella puolella taksi oottamassa. Ja sitä minä en nyt enää muista, että veikö ne veneellä vai mitenkä? Todennäköisesti sillä veivät sinne ja asia oli meijän osalta ok. Ja potra poika kuulemma tuli maailmaan.

Potut talteen

Huoltohommat oli toisinaan niin vähäsen kovassa. Suorastaa nälkää ei sen takia nähty, jonkun verran  tietysti saatiin evästä läheisestä järvestä ja sehän jo piisas, mutta muu oli kyllä monestikin hakusessa. Esim. perunat, ne pääsi kerran lopahtamaan ja makaroonikuuri oli ollu jo useamman päivän ja pojat arveli, että olis mukava saada vaikka pottuja. No, niin sitten tuli ilmotus, että huoltoauto tulee Tulppioon asti ja siinä saatto jopa näitä kaivattuja perunoita, mutta se oli reilun kymmenen kilometrin päässä ja auto ei päässy sitä niitä aikoina olevaa tienpohjaa, mikä oli olemassa jo, paitsi maastoajoneuvo olis, mutta semmosta ei todennäkösesti ollu käytössä. Mutta jos ne niinkin likellä perunat oli, niin minä lupauduin mopon kanssa asialle. Joo, siellähän ne oli, paperisäkissä oli ja muuta tavaraa myös samalla huoltokuormalla. Minä panin joitain tavaroita reppuuni siitä ja sitten iskin sen pottusäkin poikittain sinne tarakalle ja köytin kiinni, että kyllä se siinä kulkee. Ja kulki, useemman kilometrin kunnes katkes poikki ja perunat pyöri perässä polkua myöten. Suuri porolauma oli justiinsa samalla kohdalla ja minä arvelin, että jospa ne vaikka hyökkää noitten kimppuun ja syövät suihinsa potut, Mätin ne reppuun osan niistä ja ei ne sopineet. Sotilasreppu oli aika suuri kun se oli tavaraa täynnä ja siihen mahtuu paljon. Mutta siellä oli sitten kuitenkin siellä repun taskussa mulla sadepuvun housut. Ei muuta kun puntit solmuun pohjasta ja loppuperunat polulta siihen ja sitten vaan nostin sen kaulaan niin kun pelastusrenkaan ja jatkoin mopolla ajoo vartiolle. No, annahan kun minä pyyhkäsin vartion pihalle niin yks mies seisoo kattila käjessä, että tuliko niitä pottuja ja tulihan niitä kun vehkeet kaivettiin sitten repusta ja housusta pois niitä. Vähästä se varmasti oli kiinni, mutta niitäkin kaivattiin. Se oli tuoretavaraa, niin mikäpäs ei. Säilykkeitä oli kyllä kaiken sorttisia, mutta et niihin oli vähän jo leipäännytty samoten kun makarooniin.

Rajankäyntiä

Niin Onkamon rajavartioasemalla kuulu aikonaan puutavaran kuljetus silloisen Neuvostoliiton puolelta. Ja yhtenä päivänä meillä oli sitten huki vahtimaan siihen paikalle ja passeja jakeleen ja valvomaan sitä ns. ajoo. Päivä kulu ihan normaalisti. Veitsiluodon metsäherroja meni useempia autolla myöskin Venäjän puolelle. Kuorma-autot lopetti, mutta herroja ei kuulunu takasin, niin mehän tietysti ootimme, koska muistaakseni se oli iltaseitsemään asti aina oltava joka tapauksessa. No, joo ilta hämärtää ja hämärtää. No, viimein tuli useempia autoja tähän venäläisten tarkastuspaikalle, mutta muuta ei sitten tapahtunukaan. No, me ootimme aikamme ja sitten kun tuli kaksi miestä rupes sieltä päin tulemaan rajapuomille, me käveltiin vastaan. Minä tiesin sen kyllä, että mulla ei oo mitään oikeuksia heijän kanssa jutella, mutta upseeri astu sieltä rajaviivalle, niin minä aattelin, että kyllä se on minunkin mentävä siitä nokat vastakkain, että hänellä on jotain asiaa sen suhteen , koska ei nämä Veitsiluodon henkilöt oo vielä palanneet. Kapteeni leimannu virallisen ilmotuksen selvällä suomenkielellä ja minäkin värkkäsin siihen ilmotuksen sen mitä osasin. Hän esitti asiansa, että heidän pitäis tavata rajavartiomestari Reunamäki, joka toimi sillon Onkamon vartiolla. No, minä sanoin, että no, minä ilmotan. Hän sano, että tuota he odottaa 30 minuuttia. Minä sanoin, että se asia selvä. Ja minähän menin meijän puomikopille ja soitin Ollille, että no, siellä on venäläisillä sulle asiaa, niin hän, ett mistä sinä siitä tiijät? Niin, minä, että ne justiin sano mulle, että sulla on 30 minuuttia aikaa tulla niitten kanssa jutteleen. Minä epäilen, että Olli luuli, että mitähän se on nyt selekannu siellä. No, hän oli kysyny luvan sitten omalta esimieheltä, että mikä tämä homma on, että kun siellä venäläiset kaipaa häntä ja rajavaltuutettu on Rovaniemellä ja lähin apulainen on Kemijärvellä. Sieltä oli tullu, että mene ihmeessä kysymään mitä asiaa niillä on.

Olli tuli sitten kovalla rähinällä sinne puomille, että mikä on? Minä sanon, että en minä tiijä mikä on, mutta sinua kaipasivat. No, sano, että lähe mukaan mennään. Me mentiin, niin sieltä tuli kaks miestä ja se mitä asiaa oli, se jäi mulle kyllä ihan, ei se tietysti minulle mitään kuulunukaan, mutta en muista enää, että mitä oli. Ja tuota vähän ajan päästä nämä kuitenkin sitten, ne siellä rajan takana olevat henkilöt tulivat normaalisti pois sieltä. Ja sitten alko olla jo kello niitä aikoja, että pantiin puomit kiinni, että se jäi siihen. En minäkään ruvennu uteleen, että mitä heillä oli asiaa, mitä se mulle kuuluu. Mutta ankarasti meitä yleensä kiellettiin siitä, että niitten kanssa ei puhuta, mutta minä pidin sitä tilannetta, että tämä on joku vänkäsauma, että koska tiesihän se venäläinen upseerikin, että ei siinä meitä upseereita ole tällä puolen, kun se solttu sieltä tulee jos tulee, mutta suomee kun osas puhua, niin sehän oli sillä selvä. Ja minä olin tavannu sen rajankäynnissä kerran sen, muistaakseni sama kapteeni, että hän on suomenkielentaitonen, että sen verran piti olla oma-aloitteisuutta. Muutenhan virallinen yhteydenotto olis vieny vaan tyhjää aikaa ja mistä se mistä se olis käyny sillon? Sitä minä en muista enää, mutta siinähän ei varsinaisesti sitä ollu, hätä ei lukenu lakia.

Vieraita

Keväällä -66 saatiin ennakkoon ilmotus, että vartioasemalle tulee arvovaltasia vieraita ja tämän johdosta tietysti alko valmistelut sitä varten. Kysymyksessä ei ollut sen isompi eikä pienempi kun Tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Eeltä käsin oli reitit valmisteltu valmiiks sekä tehty havuista ja lumesta istumapaikkoja, rakotulia ja muita valmisteltiin eeltäkäsin, kunnes koitti päivä, että herra saapui paikalle lentokoneella laskeutu vartion vieressä olevalle järvelle. Satuin olemaan vartion päivystäjä kyseisenä päivänä. Herrat saapuivat partion pihaan ja partiopäälliköt ja muut suorittivat tavanomaiset ilmotukset ja minäkin tietysti hännän huippuna viimeisenä päivystäjän ollessani. Presidentti meni sisälle, ryyppäsi kahvit, meni vilauksessa ulos ja näytti vaan sormella, että käyvään tuolla tunturin päällä. Nuorttitunturi oli vartiolta itään noin pyöreesti kymmenen kilometriä. Siinäpä alkokin suksien räpinä heti, kun presidentti sai sukset jalkaan, niin toisienhan piti myöskin keritä joukkoon mukaan. Ja niin he menivät, moottorikelkka tietysti lähti perässä, vai oliko niitä heti useampiakin ja ei kun tunturin päälle vaan. No, seuraavina päivinä kun he lähtivät sitten tuntsalle päin. Ensimmäinen yö tietääkseni oli Murhahaaran kämppä, joka ei mikään loistohotelli ollu kylläkään, mutta yön vanhaks herra pääsi muun sakin ollessa jossain ulkona yötä. Josta jatku  taas tuntsalle ja palasivat vasta muutaman päivän jälkeen Ainijärven vartioon. Tällöin kovana kalamiehenä tunnettu presidentti innoissaan lähtemään Ainijärvelle pilkkimään. No, siihen täyty tietysti olla reijän vääntäjiä ja allekirjoittanutkin joutu mukaan pilkkihommiin. Tosin sillä edellytyksellä vaan, että minä tein reikiä ja presidentti onki. Ahvensaalis oli sangen vaatimaton. Meillä oli yks verkko järvessä samanaikasesti ja siihen oli pamahtanut noin 1 ½ - 2 kilonen taimen. Mutta kuitenkin nämä muutamat ahvenet hän hyvin mielellään, hän kehotti, että hän ottas ne mukaan ja nehän puhdistettiin ja lyötiin kovasti jäitä pussiin kalojen sekaan, taimen mukaan luettuna ja niin hän otti hakemaan tulleeseen lentokoneeseen myöskin kalapussinsa. Ja ilmeisesti hän tykkäs paikalliskalasta, koska ne mukanaan vei Helsinkiin asti. Sitten?

Lipunnosto

 Niin, tähän samaan tarinaan liittyy vielä semmonen. Toisena aamuna, kun tuo herrat olivat aamukahvilla, vartiopäällikkö sano mulle, että menkää nostamaan lippu salkoon. No, joo se oli rutiinia hommaa olevinaan. Ja minulla oli kaverina siinä yks rajamies ja mehän solmittiin narut kiinni ja ruvettiin vetämään sitä lippua salkoon. Ja ne narut oli jotenkin sotkeentuneet ja minä vilkasin, niin presidentti seisoo pihassa asennossa ja everstiä pienempää herraa ei ollu, kaikki olivat siinä valmiudessa. Ja minä nostan  lippua ja narut nousee ylös ja minä, että mihin minä saan tämän kiinni. Mutta onneks se lippu kerkes sinne huippuunsa ja herrat purkamaan asentonsa. Ja minä yritin puukola sitten, että saan sen sieltä takaa lukittua narun kiinni. Ja niin se tarttu kuitenkin se lippu sinne ylös sen verran, että ne kerkis häipymään siitä pihamaalta herrasväki ja se meni onnellisesti. Kyllä sieltä kuulu yks kerta, että koettakaa nyt saaha se lippu, että ei tässä koko päivää kerkiä tönkössä seisomaan.

Kelloselän vartio 21.3.1963. Ensimmäinen päivystys ja lipputangon naru poikki

Kenraali Koppinen 

60-luvun lopulla laitoksen päällikkönä oli kenraali Koppinen. Ja eräänä syksypuolena tuli sitten ilmotus, että herra tulee seurueensa kanssa Kuttusvaaraan metsästämään. Ja Ainijärveltä voitas vartiopäällikkö ja allekirjoittanut tulla sinne mukaan. Kenraali oli siinä mielessä, minä olin hänet noin vuosi, kaks aikasemmin saatellu Ainijärveltä Kousakosken kämpälle toimien tavallaan oppaana sille välille, jossa matka jatku Kemihaaraan ja sieltä tuli uudet saattajat ja hän tiesi siinä vaiheessa, että minä olin aika innokas metsästäjä, niin se oli tämä perustelu ilmeisesti tulla mukaan, että semmonen. Ne oli, teollisuusneuvos oli yks kaveri ja yks oli lääkäri niistä hänen väärteistään. No, kuten arvata saattaa, meikäläisellehän seuras siitä saunan lämmitystä ja sapuskan laittoo iltasin, elikkä toisin sanoen palvelua, mutta päivät kuitenkin juljettiin metsissä. Kämpän pihalla oli hyvä savusauna ja herrat ihastu siihen kovasti, että sitä piti lämmittää joka ilta. Valaistus oli heikko, koska sauna sisältä oli musta ja lokakuun ilta oli kanssa melkosen musta, niin kynttilä ei oikein kunnolla palanu ikkunan ulkopuolella, vaan tuuli tahto sitä sammuttaa. Ja minä sitten aattelin, että siihen on tehtävä varjostin. No, nyt oltiin kyllä kenttäoloissa siinä mielessä, että tyhjä säilykepurkki oli ja kirves ja minä hakkasin sillä sen purkin levälleen, naulasin sen kynttilän taas ja jopa vähän heijasti. Ja kyllä se kyseisiä herroja huvitti ja ne ilmeisesti otti siitä valokuviakin, että miten kenttäoloissa tehdään lampunvarjostin heijastin paremminkin sanottuna.

No, läheisessä saunassa oli myös, siinä vieressä oli oja, jossa oli sellanen syvänne ja täälläkin kävivät aina uimassa. Ja kovan rähinän kanssa, minä en menny ennen kuin lääkintäneuvos Sotamaa sai houkuteltua, että tuota ei se niin vaarallista oo miltä se näyttää. No, eräänä syksynä Koppinen lähetti meijän vartiolle pystykorvan penikan ja mehän tietysti jouduttiin vanhat metsämiehet sen opettajaksi ja käytiin sen kans metällä ihan normaalisti. Ja tämä koira piti sitten tietysti aina olla mukana siellä Kuttusvaarassa. Ja kun ne lähti herrat pois, niin se koira vietiin taas Ainijärvelle. Kunnes sille sattu sitten onnettomuus, että se oli noin 5-vuotiaana söi vahingossa erään rajamiehen, siellä järven takana olevat ketunmyrkyt ja kuoli. Mutta ei tämä kenraali, he kävivät myös monena vuonna sen jälkeen, kun minä olin jo Onkamon vartiolla. Ja komppaniasta kyseltiin, että olisko sitä halua lähtee vielä Kuttusvaaraan metästään, että herrat olis kovasti vailla myöskin jonkinnäköstä palvelijaa ja metsästäjää mukaansa. No, mikäs siinä, minä menin Onkamolta Kuttusvaaraan ja taas meni viikko mukavasti.

Onkimassa

Syyspuolta kesää, olisko ollu elokuun  loppua Kolsakosken kämpällä valmisteltiin Karpekin Teuvon kanssa reissua lähtee Korvatunturille, koska näin oli määrätty. Käveltiin kämpältä jokivarteen, jossa oli luontainen ilmasin, vähän laajempi hiekka-alue, josta älyttiin heti, että alueella on yön aikana ilmestyny vieraita jälkiä, jotka menivät rajalle päin. Lähimme katsomaan sinne päin. Ylitettiin Nuorttijoki riippusiltaa pitkin, joka oli vähän ennen rajaa ja siinä läheisyydessä poromiesten kämppä. Kämpässä oli kaks siviilireppua eikä yhtään  henkilöä. Mä sanoin kaverille, että jää sinä tälle puolen jokee minä menen toiselle puolelle ja kävelin rajalle. Meillä oli siellä ns. lankoja ja lanka poikki. Samalla huomasin Venäjän puolella noin 200 metrin päässä siviilihenkilön onkimassa. Asia rupes vaivaamaan entistä enemmän. Onnekseni en ruvennu huuteleen, jota vähän aikaa jopa ajattelin, että tulis ehjin nahoin Suomeen sieltä. Kyseinen herra onki ja onki vaan siellä ja minä pohdin pitkään, että mitä minä nyt tässä teen. Huutaakaan ei uskalla toisaalta. Minä huusin kaverille siinä, hän oli hyvin kuulolla, että ampuu rynnäkkökiväärillä yhen kerran ilmaan laukauksen. Teuvo mäjähytti, mä seurasin kyseistä henkilöö siellä, että olis kiinnittäny mitään huomiota. Samalla hetkellä sen henkilön takapuolelta sieltä koivikkopuskasta tuli venäläinen upseeri, näin kiikarilla, että se on upseerismies ja minä ajattelin, että yhä kiivaammaks taitaa mennä. Ja hän tähysteli tietysti innokkaasti Suomeen päin, mutta sille onkimiehelle tarttu kala onkeen ja tämä upseeri oli haavimassa sitä ensimmäisenä sieltä ja päästämään pois, kun minä hyvin näin sen. Mä aattelin, että nyt ei passaa tuokaan. Se lähti se sotilas käveleen rajalle päin ja tuli raja-aukon reunaan, tähysteli siinä aikansa. Me oltiin piilossa kumpikin semmosessa puskassa. Tähysteli siinä ja käänty pois ja minä, että jos tuo onkija on suomalainen, niin kovimpa on lepposaa tuo homma. Ja ei, mikään ei valjennu sen enempää, minä, että venäläiset on nähny sen ja eikä toimineet mitenkään niin kun asiaan kuuluis. Mä annoin kaverille merkin, että lähetäämpäs vielä sinne kämpälle, mistä äsken lähettiin tuosta jokivarresta. Mentiin sinne, niin siellä istu kaks miestä. Minä tunsinkin niistä toisen, ne oli ihan luvallisella kalareissulla, vaikka vyöhykettä olikin. Minä, että missä te ootte olleet? He oli tuolla ylävirrassa onkimassa, että eivät uskaltaneet tuonne alaspäin mennä, että kuinka lähellä se raja on. Elikkä se oli siis tilanne, jossa ei ollu tapahtunu mitään muuta, kun venäläiset onki omalla puolella ja suomalaiset omallaan. Mutta kaikki viittas ensin siihen, että nyt on, ne on menneet vahingossa sinne. Ja asia oli sillä selvä, ei siinä tapahtunu yhtään mitään  mitä ensimmäisenä ajattelin.

Erämaassa rakennetaan

60-luvun loppupuolella alkoi tutkimusaseman teko Helsingin Yliopiston johtamana Värriötunturin pohjoispäähän Kuusjärven rantaan. Järvi on liian suuri sana siitä, koska kyseessä oli vain muutaman aarin kokoinen pieni lampi. Rajavartiosto oli lupautunut puun hankintaan Kuttusvaaran alueelta ja niin meistä osa komennettiin Lattunaan majoittuen rajavartiomestari Valtosen alaiseksi. Ja työt alkoivat, Rovaniemeltä oli saapunut ns. lumihiippareita, elikkä lumitraktoreita, vai mitä ne nyt oli oikeelta nimeltään, jotka telaketjujen kanssa pystyivät paksussa hangessa kulkemaan. Ja niin alotettiin tukin kanto sitten tuolla Kuttusvaarassa. Ja kun nämä oli saatu asemiin, niin paikalle tuli sirkkelisahuri ruveten jalostamaan näitä meijän kaatamia tukkeja. No, tavaraa alko tulemaan ja se piti saada kuljetettua tänne kyseiselle Kuusjärvelle, jonne oli matkaa pyöreesti 40 kilometriä Kuttusvaarasta. Sinne johti kyllä ura ennestään, jota oli moottorikelkalla ajettu ja niin lähdettiin tekemään sitten Pitkäsen Aken kans jälkee, joka tarkottaa samaa, että ajetaan ensin ihan tyhjiltään, että siihen tulee jälki. Se kesti päivän. Tynnyrillinen bensaa, mutta sitähän oli, ainakin sillon. Ja sitten sen jälkeen alkoi puutavaran ajo kyseiselle paikalle.

Varsinaiset rakennushongat kaadettiin sen kyseisen lammen ympäristössä olevia honkia, mutta lautatavara ym. rakennustarvike oli kaikki ajettava täältä Kuttusvaaran Lattunan maantien varresta. Yötä päivää, kuljettajat vaihtu vaan hiipparissa. Ja lumet lähti pois ja tarvikkeet oli siellä, sen jälkeen rajamestari Valtonen kokos kirvemieskängin ja alkovat salvamaan hirsiä paikalleen. Paikka oli täysin erämaassa, lähin asumus oli Ainijärven vartio, tarkkaa määrää en muista, mutta jos nyt äkkiä sanon, niin viis, kuus kilometriä ehkä. Pojat kävi telttaan majoittuivat. Valtosella oli oma soputeltta ja minä piruilinkin sille kerran, että onko toi sun komentotelttas? ja se sano, että on. Pojat oli isommassa teltassa. He kävivät vartiolla saunassa ja vähäistä huoltoo, mitä veivät sitten aina mennessään siitä repuissaan, koska tietä kyseiselle asemalle ei ollut, minkäänlaista, siis ei polkuakaan. Sehän muodostu tietysti myöhemmässä vaiheessa vartiolle asti polkuakin siihen. No, jos en väärin muista, niin he alottivat joskus ennen juhannusta, kuitenkin lumien lähdettyä ja elokuussa oli jo sitten aseman vihkiäiset, elokuun puolen välin tienoilla, en nyt, siitä on niin kauan, että en tarkkaan muista sitä aikaa. Siellä oli savusauna ja sitten tämä varsinainen tutkimusasema.

Värriön tutkimusasema. Kenraali Koppinen ja Heikki

Sehän oli sillonen tohtori Pulliainen, joka sitä isännöi sitä tutkimusasemaa ja hänestä tuli meillekin sitten usein vieras siinä vartiolla, kun hän ohikulkiessaan poikkeili sinne, sinne oli kesäaikana käveltävä. Ja Pulliainen vanno jo sillon, että ikä kuuna päivänä sinne ei tietä kyllä tehäkään. Ja huolto oli sitten repun varassa ja talvella moottorikelkalla, he hommasivat kelkan. Tosin se ei ollu alkuaikana talvisin miehitettynä kokonaan, kävivät vaan tilapäisesti, kunnes se tuli sitten niin kun pysyvämpään ja siinä oli vakituinen hoitaja koko asemalla ja hän hoiti sitä asemaa ja huoltoo mitä tarvittiin. Mutta suurimman osan se oli yksistään siinä alkuaikoina. Ja sitä minä en sitten tiedä, mitä, se on jälestäpäin laajennettu, kuulemma, en oo käyny paikan päällä, mutta kyllä se hienossa maisemassa. Mm. presidentti Koivisto 80-luvulla poikkesi kyseisellä asemalla, samaten kun rouva Koivisto oli myös helikopterilla sitten tuli sinne samalla käymään sillä samalla reissulla. Herra hiihteli, professori Pulliainen oli kyllä paikalla isännöimässä siellä majalla. Minä en sitten muista enempää, että tuota, ja että minkälaisessa kunnossa ja miten miehitetty se tänä päivänä on, mutta siitä on niin kauan, kun se oli se alkuvaihe, että minä en oo sen  jälkeen käyny muuta kun sillon sen Koiviston reissun johdosta. Mutta asema siellä kuulemma on tutkimustyötä tehdään, että kaippa se on tarkotustaan vastaava. Kesäaikaan siellä oli jo sillon minun muistin aikaan hyvin paljon opiskelijoita kävi ja nehän on nyt jo aikuisia ihmisiä, jos niin voi sanoo, kun siitä on niin kauan. Olen huomannu, että monikin on kovassakin virassa, ketkä siellä on harjotelleet aikoinaan ja muuta.

Onkamon rajavartioasema 31.8.1990. Heikki eläkkeelle

© Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistys ry