Rajakenraali Erkki Raappana muistelee

Me Pohjois-Karjalan rajavartioston upseerikerhon edustajat olemme saapuneet tänne kenraali Erkki Johannes Raappanan viihtyisään eläkeasuntoon Liperin Vaivioon haastattelemaan häntä, muistelemaan menneitä Joensuun Rajavartioston alkuaikoja, joitakin kappaleita sodasta lähinnä Rukajärven suunnasta ja rajajääkärien osuutta talvi- ja jatkosodan aikaisista taisteluista ja olemme pyytäneet kenraali Raappanalta muutaman sanan nuoremmalle polvelle evästykseksi. Olemme tulleet tänne huhtikuun 8 päivänä 1961 ja sää on tällä hetkellä lumisateinen, lunta on paljon ja täällä virkistävän kahvin jälkeen olemme saaneet entisen komentajamme, Joensuun rajavartioston ensimmäisen komentajan, rajavartiolaitoksen entisen päällikön ja 14. Divisioonan sodan ajalta tähän pöydän ääreen rattoisaan keskusteluun ja tarkoitus olisi lähteä muistelemaan menneitä aina jääkäriajoista saakka.

Olkaa hyvä herra kenraali

Ja kun nyt rupiaa muistelemaan menneitä aikoja, jotka ovat jo 40 vuoden jälkeisiä tapauksia on vaikea tietenkin enää kaikkea muistaa tarkoin, mutta jotakin on sieltä tien ohesta mieleen tempautunut mukaan näihin päiviin saakka. Tietenkin ensimmäisenä kun upseeriuralle jouduin, ei suinkaan jääkärien tarkoitus ollut alunperin antautuakaan upseeriuralle, vaan ai­ noastaan tarkoitus olla saksalaisten joukkojen oppaina silloin kun nousivat maihin tänne Suomeen. Siellä oli ensin ja sittemmin perustettiin pataljoona, jossa oli sotilaallista koulu­tusta ja minä sen ajan nuorukaisiin kuuluvana liityin Jääkäri­ pataljoonaan, joka sitten Suomen julistauduttua itsenäiseksi 18 helmikuussa hajoitettiin. Pataljoona osallistui erinäisiin taisteluihin itärintamalla ja oli sitten koulutettavana Libaossa,jossa niinkuin sanoin jo, pataljoona hajoitettiin ja siellä meidät osa upseereiksi ja osa aliupseereiksi korotettuina siirrettiin reserviin ja pataljoona lakkautettiin, ja me jouduimme tekemään siellä sitoumuksen, joka minulla on tässä tallella omakohtaisena muistona ja tämä kuuluu seuraavasti:

"Minä allekirjoittautunut sitoudun täten 400 markan kuukausi­ palkalla vapaine elin- ja asuntokustannuksin yhden vuoden ajaksi tästä päivästä lukien luutnanttina astumaan Suomen hallituksen perustamaan joukkoon. Minä katson olevani velvollinen jos hallitus niin vaatii myös sitoumusajan päätyttyä pysymään samassa palveluksessa, samoilla ehdoilla kuitenkin sillä edellytyksellä, että hallitus yhden kuukauden irtisanomisen jälkeen on oikeutettu sanomaan minut irti palveluksestani, jonka täten vakuutan Libaossa 11 pnä helmikuuta 1918.

Erkki Raappana

Suomen hallituksen meille osoittaman valtakirjan perusteella ylläolevan sitoumuksen 21 päivänä helmikuuta 1918.

Vilhelm Tesleff Eversti"'

Tulo Rajavartiolaitoksen palvelukseen

Tästä se sitten alku alkoi ja me heti kohta lähdimmekin Suomeen taisi olla aivan samoina päivinä ja tulimme Vaasaan niinkuin yleisesti se on tunnettu 25.päivänä helmikuuta. Ja tällähän ei ole mitään muuta merkitystä, mutta minun elämälleni on tällaisella sitoumuksella sikäli merkitys, että minä tässä olin sitoutunut sitoumusajan päätyttyä pysymään palveluksessa ja kun minä sitten vapaussodan päätyttyä kovasti koetin päästä irti niin ei annettukaan eroa. Minulla oli siviilipaikka valmiina, minun piti siirtyä kokonaan toisille aloille elämässäni, mutta ei ollut tarkoitus ryhtyä sotilasalalle, mutta kun en päässyt, mutta sitten kenraali Arajuuri vainaja, kun siirtyi Suojeluskuntienyleisesikuntaan koulutusosaston päälliköksi hän houkutteli minut perustamaan suojeluskuntapäällystökouluja.

Lupasi hommata eron minulle samalla, niin minä lupauduin siinä mielessä, että minä pääsen eroon, mutta kun hommasivat eron niin vaativat kanssa, että minun piti mennä niihin pääl­lystökouluihin Hämeenlinnaan, jossa minä olin vuoden ja sieltä sitten siirryin piiripäälliköksi tänne Joensuuhun, jossa kerke­sin olla syyskuusta -20 kevääseen, jolloinka olin ajatellut jo, että pitää sittenkin lähteä pois, mutta sitten Ilo Schroeder reserviluutnantti, silloinen rajakomendantti Joensuusta tuli yhtenä päivänä minun luo ja sanoi, ettenkö minä haluaisi siirtyä rajavartiostoon ja minä rupesin miettimään sitä ja vai­moni kanssa mietimme monta päivää ja lopulta sitten ajattelin, että voisinhan ainakin koetteeksi ottaa sellaisen viransijaisuuden,kun hän lähti pois ja niin minä sain helmikuun 27 päivä paljon puhuvan määräyksen Jääkärikapteeni Erkki Raappanalle. Sisäasiainministeriöstä 27 päivä huhtikuuta 1921.

"Sitten kun reservikapteeni Ilo Schroeder on määrätty hoitamaan kaakkoisen rajamaan komendantin apulaisen tointa ensi tulevan toukokuun loppuun saakka, saa Sisäasiainministeriö täten määrätä Teidät sanottuna aikana hoitamaan Joensuun Rajako­mendantin tehtäviä oikeudella nauttia sellaista rahapalkkiota, kuin Joensuun rajavartiostolle kuluvan vuoden kymmeneksi ensimmäiseksi kuukaudeksi vahvistetussa menosäännössä raja­komendantille on määrätty mikä teille tiedoksi ja noudatetta­vaksi ilmoitetaan". Tässä allekirjoitus Heikki Ritavuori, Sisäministeri, ja Järnström kenraalimajuri, joka oli meidän ensim­mäinen rajavartiostojen päällikkö. Tässä määräyskirjelmä on sikäli siinä suhteessa huomioitava, että siinä sanotaan, että  oikeuden nauttia sellaista rahapalkkaa, kuin Joensuun rajavartiostolle kuluvan vuoden kymmeneksi ensimmäiseksi kuukaudeksi on määrätty. Siis osoittaa sitä tilapäistä luonnetta ja epävarmuutta, millä vielä vuonna -21 rajavartiolaitos oli.

Joensuun rajavartioston komentajana 1920-30 luvuilla

Ei ollut siis vielä milläänlailla määritelty, selvitetty kantaa, mitenkä itärajan vartiointi tulisi järjestää. Tämä itäraja oli jo vuosisatojen, ruotsinvallan aikana ollut vaan sellainen häilyvä käsite ja oli myöskin vaikka oli Stolbovan rauhassa rajaviiva vedetty, mutta elämä sen rajan kahta puolta oli hyvin epämääräinen, epätietoinen, epäselvä, meidän hallituksessa ja ylipäänsä meidän valtiollisessa johtavassa piirissä ajateltiin, että meidän itäraja muodostuisi kutakuinkin samanlaiseksi kuin on Torniojokilaakson raja, toisinsanoen ei minkäämoista rajaa. Tosin jonkinmoisia muodollisuuksia on, mutta ei raja siinä mielessä kuin se nyt käsitetään. Ja tällä lailla tämä osoittaa parhaiten sen ja tämä jatkui vielä.

Eversti Raappana 1941

Minä muistan sitten, vuosien mittaan samanmoista epävarmuutta oli, voi voi vielä v 1925-26. Ei saatu kuin pieni määrä rahaa, niin me tehtiin niin moneksi kuukaudeksi menoarvio, ettei tarvinnut lopettaa sitä rajavartiostoa. Se oli sen ajan tyyliä, ja ministerin kehotuksesta, että tehdään siihen saakka kun loppuu rahat, ja sitten annetaan olla rajavartioston. Ei oltu vielä selvitty koko siitä hommasta ja niinpä rajavartiolaitoksen perustaminen ja rajajartiolaitoksen asioiden kehitys kytkeytyy kokonaan koko meidän rajaseudun asutukseen ja elämään ja rajaseutu­ politiikkaan, jota ei vielä ollut olemassakaan vielä ensimmäi­sinä itsenäisyytemme vuosikausina. Vasta alkoi ensimmäiset äänet tulla vuonna -26, jolloin Kuopion läänin maaherra niitä rupesi ajamaan ja niinpä kansa täällä rajalla kun minä kävin siellä -20 ennen kun minä tulin rajavartiostoon, kansa, kun minä kysyin siellä, että kumpika nyt on parempi herra, Suomen valtioko vai entiset tsaarit, niin he sanoivat, että se on hyvä herra ken leipää antaa. Ja se oli se käsitys kansalla, ja kyllähän se sillä lailla on, että kyllä rajavartiolaitos ensimmäiset vuodet sai taistella ja tehdä työtä  ei niinkään paljon rajanvartioinnin kanssa, rajavartiopalveluksessa siis nykyisessä mielessä, kun piti luoda Suomen valtiollisen valtiovallan käsitykset ja toimintamahdollisuudet kansan keskuuteen olivat olemattomat, ei ollut olemassakaan, nehän oli rajan takaisia asukkaita, uskonto oli kreikkalaiskatolista Ilomantsissa niinkuin se on vieläkin ja se puoli Hattuvaa­raa oli kreikkalaisia, ja ne oli sekaisin ja kulki siellä, sieltä haettiin leipää ja vielä -18 nälkävuosien aikana haettiin leipä sieltä ja siis koko tämä rajavartiostotoiminta oli pelkästään tätä vakiinnuttaa saada kansa siihen käsitykseen, että me olemme yhtä.

Siinä olikin hommaa enemmän kuin tarpeeksi, Ja suuria vaikeuksia, hyvin paljon suuria vaikeuksia vuonna -18 aivan niinkuin on ennen ruotsinvallan aikana, mehän tiedämme suuria määriä Sortavalan seuduilta karjalaisia painui venäjälle aina Moskovan taakse. Ja niin oli meilläkin -18, että paljon suurien talojen poikia, sellaisia 600 ha manttaalin tilojen pojat painuivat venäjälle. Koko käsite oli väärä,että silloin ei tietty vielä mitään, ja rajavartiostojen tehtävät mukautuivat sen mukaisesti. Ei silloin tehtykään varsinaista partiopalvelusta eikä muuta vielä alkuvuosina ja silloin varsinkin kun maaherra, joka ylin käskynhaltija omalla alueellansa, Joensuun rajavartiosto oli Kuopion läänin alueella oleva rajavartiosto ja Oulun läänissä oli Kajaanin, Kainuun ja Lapin rajavartiostot ja Viipurin läänissä oli  Salmin rajavartiosto ja maaherrahan oli täällä ylikäskynhaltija ja senpä vuoksi hän asettikin sinne vaa1 määrättyihin tiesolmukohtiin Kuolismaahan, jos lähdetään etelästä  oikealle Hattuvaaraan, Hatunkylään, ja sitten Nurmijärvelle siellä oli vartio, muita vartioita ei ollut olemassakaan, niitä oli neljä vartiota. Yksi ainoa komppania, joka oli täällä Joensuussa ja miehet olivat rajavartiolaitosta perustettaessa ensin asevelvollisia.

Kun minä tulin rajavartiostoon oli Porin puolesta, olivat satakuntalaisia, asevelvolliset täällä. Eikähän siellä tarvittu, tiet loppuivat Kuolismaahan, tie loppui Hattuvaaraan, tiet loppuivat Lehmivaaraan. Ei ollut Inariin minkään­laista tietä. Nurmijärvelle, Repolaan menevä tie oli ja sieltä Kuhmoon, ne olivat ainoat tiet onneksi. Niin säilyi koko itsenäisyytemme ajan aina talvisotaan saakka , niitä tehden tehtiin Liusvaaraan, Inariin tehtiin tie, mutta se tehtiin sitten paljon myöhemmin. Mutta muita teitäpä niitä ei ollut. Ihan joku sinne matkapäähän, Ruunaanjärven päähän. Niin tältä kantilta kun rupeaa ajattelemaan rajavartiopalvelustöiden tehtävää ja sitä pohjaa niin se on väärin se antaa toisen leiman kokonaan ei ollut meidän käskijöillä, ei ollut hallituksella eikä kellään muillakaan minkäänmoista käsitystä, mitenkä raja voitaisiin hoitaa ja kuinka sitä pitäisi vartioida ja vasta kokemusperäisesti siihen oikeastaan tehtävän mukana kasvettiin ja ennenkaikkea jos ei kokemus riittänyt ja tehtävät ei riittä­neet, niin meillä oli sentään niin hyvä selkänoja ja tuki.

Meil­lä rajavartiostojen päällikkönä oli evl Jernström, siihen aikaan kun minä tulin, sittemmin kenraalimajurina kuoli. Hän oli rajavartiostojen päällikkö taikka rajavartiotarkastaja niinkuin sanottiin, eihän silloin päällikköä ollut olemassakaan. Hän oli rajavartioston tarkastaja, oli osastopäällikkönä ministeriössä ja hän oli peräänantamaton myöskin, joka oikeastaan taisteli rajavartiolaitokselle elintilan meidän rajalla. Ei kukaan muu. Hän ei ottanut kuuleviin korviinkaan mitään tommoisia komitean mietintöjä ja siviililaitoksia ym. Hän oli vanha suomen sotaväen luutnantti. Hän suoritti, kun hän joutui eroamaan sortovuosien aikana, kun Suomen sotaväki lakkautettiin. Hän hoiti niitä kutsuntalakkolaisten asioita ja pakotettiin eroamaan ja sitten hän suoritti tutkinnon yliopistossa ja tuli palvelukseen.

Raappana yhdessä jalkaväkirykmenntti 52. upseereiden kanssa

Hän oli vapaussodassa mukana peräpohjalaisen  Oulunsa pataljoonan komentajana ja sitten hän oli puolustusministeriössä jonakin asiain esittäjänä ja sieltä määrättiin sitten rajavartiostojen tarkastajaksi ja perustamaan rajavartiolaitosta  ja onneksi. Ilman häntä tokko - ehkä -, mutta vielä pitempään olisi haparoitu, kuin hänen ollessaan meidän päällikkönä.

Ja niin me lähdettiin, oli värvättyjä ja niitähän oli meilläkin oli noin 68, kokoJoensuun rajavartiostosta. Meitä ei ollut kuin muutamia miehiä. Siihen tuli aina sitten nuo sattu­mat avuksi tuli kansannousut rajan takana -21 ja läskikapinat siellä pohjoisessa. Ne auttoivat huomaamaan ja aukoivat silmiä meidän hallitukseltakin, että eiköhän täällä tarvita muutakin. Minä muistan kun alkoi tämä Karjalan kansannousu -21 syksyllä - oli syksy - siinä marraskuuta, lunta oli jo maassa.

Minä soitin, koetin saada evl Jernströmiä käsiini puhelimeen, mutta en saanut koskaan, ja sitten minä lopulta sähkötin taikka soitin Autti oli tullut jo Kajaaniin sinne Petsamosta pois, oli siellä ja minä sanoin, että missäs Möttönen, Möttöseksi sanottiin majuri Ilmaniemi vainajaa. Möttönen oli Jernin kanssa siis Jernströmin kanssa Kuhmossa. Ne lähtivät hevosella ajamaan ja he ovat huomenaamulla siellä. Sanoin, että hyvä on. Soita sinne Kuhmoon ja sano, että minä olen huomenaamuna kanssa siellä klo 8. Ja minä soitin tänne Joensuuhun ja pantiin hevonen tulemaan, minulla oli Hurra-niminen hevonen. Se pantiin junaan ja yhden aikana illalla juna oli Nurmeksessa ja yön läpi ajettiin ja kahdeksan aikana se nousi Kuhmon kasarmin tallin seinää vasten kahdella jalalla. Se oli sen tyylinen hevonen ja siltä tahto matka loppua kesken aina ja sinne olivat sitten sähköttäneet Jernströmille ja kysyneet, että mitä sitä tehdään, minähän en ollut kuin vasta puoli vuotta tässä laitoksessa ja vaikka olisin enemmänkin ollut, niin minkämoisia määräyksiä ja asia oli arkaluotoinen ja ymmärrettävä toiselta puolelta ja ilokseni sain Kuhmoon, sifferillä rajavartiosto oli lähettänyt ja ministeri Ritavuori vainaa vastauksen siihen ja sanoi, että puhumasta tuon Viljo Veikko Paloheimon, majuri vai everstiluutanttiko se on, joka on ollut täällä rajavartiostossa, (viimeksi everstiluutnantti) hän oli komppanian päällikkönä Kuhmossa, kun Jerni lähti sieltä niin silloin tuli sähkösanoma. Jernström oli kerennyt mennä sieltä jo silloin pois, Vastaus kuului, kun se aukaistiin, että karjalaisten joukkojen muodostamista Suomen puolella älköön sallittako, mutta mikäli karjalaiset haluavat palata kotiseudulleen, emme voi sitä estää. Siis että he eivät saa aseilla muodostaa joukko­ ja täällä.

Eversti Raappana tarkastaa joukot

Sehän oli niin myötämielinen, kuin koskaan tommoisissa tilanteissa voi ja niin epävarmoissa oloissa kuin Suomen valtakunta vielä eli, koskaan ei voi sisäministeri antaa. Minä muistan kun tästä asiasta oli myöhemmin kysymys kun Ritavuori murhattiin ja pidettiin kokousta siellä, ja käytiin käräjiä niitten herrojen kanssa, jotka olivat karja­lannousun takana ja minä sanoin että kuulkaa, mulla oli vielä sähkösanoma tallella, lukekaapa tuo, että mitäs te parjaat­te ministeri Ritavuori vainajaa. Se olikin viimeinen kokous joka pidettiin ja meni suu tukkoon kaikilta. se oli selvää se. Ja sillä lailla johdettiin tilapäisillä määräyksillä tommoisia tosivaikeita asioita. Tämä oli nyt yks vaikeimpia kysymyksiä, mitä on Rajavartiolaitoksella varsinkaan niinä aikoina ollut.

No tällä lailla päästiin sitten eteenpäin ja kävi sitten meillekin niin onnettomasti, että Megrissä tuli sitten Hannula, Erkki Hannula, elää vielä, everstiluut­nantti jääkäri, oli taisteluissa Porajärvellä ja sieltä lähdettiin muka pakosalle ja lähtivät Suomeen, tulivat Megriin ja ryssät luulivat, että heidätkin lyötiin pakosalle ja ne pakenivat sitten sinne itäänpäin ja niin jäi Porajärvi tyhjäl­le. Ne tulivat kimppeineen kamppeineen ja tulivat Kuolismaahan saakka ja ryssät tulivat perässä ja meillä oli silloin jo siirretty Megriin yksi vartio, oli ostettu sieltä semmoinen luostari, vanha luostarin paikka kauppias Bogdanoffilta, joka asui Möhköllä. Häneltä ostettiin se ja sinne siirrettiin vartio ja sinne tulivat ryssät sitten perässä, hakivat asei­ta. Ei siitä saatu tietoa, saatiin vasta sitten miehet tietoon ennenkuin suksilla kuletettiin sieltä Ilomantsiin.

Eikä Ilomansistakaan ollut puhelinta tänne olemassa. Ei ollut puhelinta Ilomantsiin Joensuusta. No me sitten tuota saatiin sillä lailla sana Helsinkiin, maaherran kautta vielä silloin. Maaherra, minä muistan vielä hyvin, pyysi heti kiireellistä sähkevastausta. Hän kysyi, että missä saakka ryssät on tulossa. Oli epäselvä kysymys, mutta ne kääntyikin ryssät takaisin, ei sentakia tullutkaan.

Mutta siitä oli seuraus, että hallitus antoi meille sata­tuhatta markkaa rahaa niin että me saimme rakennettua Ilo­ mantsin puhelinlinjan ja siitä myöten on sitten puhuttu Ilomansiin Joensuusta.

Paremmin kuin Lieksaankaan ei ollut puhelinta. Lieksaan jos olisi ollut puhelin, niin ei se Onttolaan rajavartioston esikunta olisi tullutkaan, se olisi tullut Uimaharjuun. Ne ois siirtänyt sen sinne, siellä saaressa olisi ollut sopiva talo ja olisimme menneet sinne, mutta valtioneuvosto ei anta­nut lupaa kun ei ollut sinne puhelinta. Ei saatu yhteyttä.

Se jäi siksi, onneksi. Tuotiin ne tänne Onttolan kasarmille ja siellä mulle selvisi, että se oli määrätty keuhkotautiparantolaksi. Kontioniemen parantola piti perustettaman tälle pai­kalle. Mutta kovasti, kun se oli sisäasiainministeriön alainen sekin sairaala, niin lääkintöhuolto niinkuin se on vieläkin, niin mepä saimmekin Jernström vainaja ajo onnekkaasti läpi, että me saimme Onttolan kasarmin sinne. Ja siitä myöten on rajavartiosto siellä ollut. Ja kohta sen jälkeen rupesi muuttumaan rajavartioston olot toiselle kannalle, alkoi jo yleisesikuntakin luopumaan käsityksestään, sillä nehän tuota eivät antaneet minkäänmoista sen aikaiset yleisesikunta­päälliköt eivät antaneet minkäänmoista arvoa koko rajavartiolaitokselle ja sen osallistumiselle maanpuolustukseen.

Marsalkka Mannerheim ja kenraalit Raappana ja Airo Lieksajärven Marskinniemessä

Se oli aivan ettei missään tapauksessa sotkettukaan ja sitä paitsi eihän tätä maata aiottukaan puolustaakaan Saimaan itäpuolella ollenkaan ja Kymijoen ja Pielisen itäpuolelta se oli suunnitelmissa ja ajateltiin, että se luovutetaan alunperin ilman taisteluja ryssille siihen aikaan, mutta nyt sitten ajan mittaan on pikkuhiljaa muuttunut nämä käsitykset ja sillä lailla myöskin rajavartioston merkitys, Rajavartiolaitoksella ei ole mitään merkitystä. Se oli selvä se. Se oli vain agenttien ja salakuljettajien valvontaa ja mahdollisesti niitten kiinniottamista varten. Tuolla suurilla saloilla nuo muutamat miehet, se oli sama oli niitä tai ei, ei merkitse koskaan, ei merkitse vielä. Se on aivan turhaa luuloa. Se on eri asia, en minä tiedä miksikä nyt lienee mennyt maailma, ja nythän ei sitäpaitsi pahoja ihmisiä olekaan ja eikö ne ole yhtä hyviä kaikki ja ei siinä mitään ole, siihen aikaan niitä oli paljon.

Se on tälla lailla, se kehittyi meidän laitos saatiin sitten asevelvolliset niin saa­tiin tänne niinkuin saatiin muuallekin ja ruvettiin niitä kouluttamaan ja myöskin koulutus alkoi järjestymään paremmin alunperin. Silloin kun oli värvättyjä miehiä, eihän niitä koulutettu ollenkaan, ne värvättiin ne oli nämä täällä olleet tutut miehet. Maa oli jaettu semmoisiin värväyspiireihin ja pohjanmaalle, omassa maakunnassa ensin, mutta pohjanmaa oli jaettu eri piireihin ja niitä tuli sitten hoitaa Pippoloi­ta ja ketä sieltä sitten tuli jotka kävi sitten hakemassa Isolahti ja noita jotka haki sitten kävivät värväämässä vuosittain miehiä. Ja sieltä ne vanhemmat miehet oli ja ne koulutetiin siellä rajalla, työ koulusi ne ja sitten annettiin sotilaskoulutusta, ampumakoulutus oli ensin kaikista tärkein, jota harrastettiin siellä ja käytiin pitämässä ja rajavartiostojen päällikön apulainen piti vuosittain täällä ampumakoulutustarkastukset täällä kenttävartiossa. Siihen aina liitet­ tiin semmoinen pieni maastoammuntaharjoituksen tapainen joku taktillinen tehtävä ja koulutustarkastus.

Siellä ja siellä komentaja sai kulkea, ja minä kulin siellä aina minä kuljin aina hiihtämällä tai kävelemällä Oulun läänin rajasta tuonne Viipurin läänin rajaan. Toisinaan jäälautallakin joutui seuraamaan tulva-aikana näin keväällä.

Siellä kulettiin ja siellä pidettiin niitä harjoituksia ja koulutettiin niitä ja perustettiin ns ensimmäiset ns tarkastavat vääpelit perustettiin Joensuun rajavartiostoon koko laitokseen. Kun ei upseereita saatu sinne rajoille oli vaikea saada upseerin vakansseja, niin perustettiin sitten vääpelin vakansseja Kuolismaahan, Hattuvaaraan, Ha­tunkylään ja Nurmijärvelle, jolla oli jo oma rajavartiopiirinsä ja hän hoiti sitten ja tarkasti ja koulutti niitä ja nämä oli sitten ne joissa tuli koko laitoksen vastaavat piirit. Tärmmöstä oli ensimmäiseksi. Minä sain kovalla tuskalla Jernström vainajan siihen suostumaan ja niin me saimme, niitä oli sitten Hurskainen ja Sajanto oli ja Savolainen oli yksi semmoinen, rajajääkärivääpeli kuollut jo ja ketä niitä nyt siellä oli semmoisia vääpeleitä, mutta ensimmäiset oli tämmöisiä. Mitä sitä nyt siinä semmoisia, koulutusta jatkettiin, mutta sittemmin kun saatiin asevelvolliset tänne niin tietenkin piti hallintokoulutusali­upseerit saada ja komppanian päälliköt ja nuorempia upseereita saatiin tänne ja koulutus aloitettiin aika pian, niin pian, että talvikoulutus esimerkiksi täällä aloitettiin - joka paikassa tietenkin - mutta ne joilla oli enempi laajempaakin kantavuutta, niin tehtiin täällä Joensuussa, koska täällä oli sekä koulut, että täällä oli väkeä enempi ja nämä ahkiot, se oli tuo Otto Eronen ensimmäisen ahkion armeijaan tehnyt.

Se on vieläkin mulla tallella pitäs ottaa pois. Täällä ne tehtiin, ne on mulla tuolla jossakin laatikossa tallellakin vielä ne piirustukset, jotka Valli mulle antoi, jonka mukaan ne niitä laitteli, se yks Sinkkonen tuolla ja nuo Niemeläisen pojat niitä teki. Sinkkonen muutamia. Ja täällä oli koulutus muutenkin, Jokisalo teki ensimmäisen kaminan. Näitä, joita on sodissa on käytetty, se on se vääpeli siellä. Ja meillä oli täällä yksi kenraali Wallenius Ruotsista tullut, sitten myöhemmin  komentaja. Oli kaksi viikkoa tullut Suomeen tutustumaan meidän koulutukseen.Yleisesikunta komenti sen tänne, koska täällä Onttolassa istui ns talvisotakomitea ja minä olin sen puheenjohtaja ja minä ajattelin, että kyllä minä siinä sovin , etten minä lähde mihinkään Helsinkiin ei mulla ole mitään halua sinne lähteä. Täällä se pidettiin, hän tuli tänne ja kulki meidän mukana ja hän sitten neuvoi meille sen kaminan ja Jokisalo laittoi sen ensimmäisen, joka oli sitten mallina ja jota sitten on kehitetty tietenkin, mutta ajatus on Ruotsista kotoisin samoinkuin teltta, tämä yhtenäinen teltta, ennenhän oli semmoiset koottavat teltat niinkuin majuri muistaakin. Oliko teidän aikana enää?

Ei ollut.

Mutta silloin oli, täällä oli yks Kettunen, apuna, niinkuin sanottiin, joka neuloi meille sen teltan kokoon ja sitä minä käytin. Ensimmäiset upseerikurssit pidettiin Utissa ja minä menin telttoineni ja suksineni ja ahkioineni sinne opettajaksi komennettiin ja sieltä sitten lähdettiin eteenpäin vyörymään ja oli sikäli suuri merkitys, että sitten kun talvisotaan lähdettiin oli ainakin teltat ja kamina ja oli paljon muutakin tottumusta talvi hommaan ja ansio oli kaikki, minä lasken sen, että se oli sen kenraali Walleniuksen ansiota. Hän oli esikunnan päällikkönä avarakatseisena miehenä oivalsi heti, että mistä on kysymys. Hän asetti tämän talvisodankomitean hän hommasi rahat ja ratkoi reippaasti kaikkia asiat ja ennenkaikkea hän pani alulle ne operatiiviset tiedustelumatkat, jotka oli joka vuotisia talvella kesällä pitkin itärajaa. Lähdettiin tuolta alhaalta ja niin täälläkin tehtiin tuonne ylös saakka ratsastamalla poikki salojen Suojärveltä tuolta näin keväällä näihin aikoihin aina Onttolaan saakka. Airo, Karikoski vainaja ja Wallenius ja ketä nuorempia upseereita mukana. (kuvassa Mannerheim ja Raappana metsästysretkellä Repolan Lieksajärvellä)

Silloin alkoi vasta rajavartiolaitos päästä tuommoiseen sellaiseen asemaan, että huomattiin maanpuolustustyössä. Luovuttiin niistä puhtaasti rajapoliisiajatuksesta ja kaikista semmoisista ja annettiin jopa siinä määrin, että minä -27 syksylläolin 6 viikkoa Salmissa ns suojajoukkokomentajana, siellä pidettiin 6 viikon harjoitukset,suojajoukkoharjoitukset, yleisesikunnanharjoitukset. Minut määrättiin täältä sinne komentajaksi. Siellä minä koirineni ja pyssyineni olin 6 viikkoa ja sinne tuli sitten armeijan joukko-osastojen ja yleisesi­kunnan koko melkein yleisesikunta taisi olla siellä puhumatta­kaan sitten kaikki nämä muut. Meidän omat rajavartiostot olivat aina, nehän perustettiin, hankittiin armeijan myötätuntoa sillä lailla, että perustettiin semmoset pataljoonat aina

Kannaksen manöövereille, jossa jokaisesta rajavartiostosta oli yksi komppania, saatiin pataljoona ja sillä oli sitten omat upseerit, jotka oli manöövereilla Kannaksella armeijan joukko-osastojen kanssa ja siellä ne saivat hyvän maineen. Seurattiin kovasti, ne saivat hyvät arvostelut joka suhteessa. Upseerit ja alipäällystö, ennenkaikkea ne alkoivat silloin nousta sille ryhmälle kuten armeijan joukko-osastotkin ja minusta alkoi vähän tuntua siltä, vaikka vähän väärin sanoa, kun itse näin sanoo, mutta vähän etupuolelle, etukynteen jo nousta ja varsinkin sitten kun jalkaväen tarkastaja kenraali Österman ja sotaväenpäällikkö Sihvo kulkivat tarkastuksella täällä, niin kyllä heidän tarkastuskertomuksensa aina, ei missään tapauksessa aina huonompia olleet.

Ja luovuttiin jo kokonaan siitä ajatuksesta ja ruvettiin suorittamaan teitä ja kaikkia sellaisia laitettiin varastoja. Me keräsimme rahaa, säästimme näitä rahoja, joita sai siihen aikaan säästää, sai siirtää momentilta toiselle ja me teimme sillä lailla, että me säästimme rahaa, me jotka rakensimme ja mikäli rakennuksia ei tarvittu niin me ostimme varusteita ja meillä oli oma pieni pataljoona varusteita tuolla Ilomantsissa omilla säästö­varoilla hankittuja, jonka yleisesikunta ja ennen kaikkea kenraali Heinrichs, joka oli yleisesikunnassa sanoi, että sehän on typerää, ettei hän hyväksy sitä, kun oli pienet määrärahat puolustuslaitokselle, että rajavartiolaitos sillä lailla auttoi maanpuolustusta. Ja kun ääni alkoi soida kellossa, niin silloinhan me oltiin melkein jo pinnalla ja pärjäsimmekin ja myötätunto joka suhteessa oli meidän puolella. Niin pitkälle meni myötätunto, että kanta-aliupseereita ei armeijan rykmentit ottaneet muita enää kuin rajamiehiä. Minä muistan, kun minä kävin neuvotteluja kenraali Östermannin kanssa ja rykmenttien komentajat olivat ja sanoivat, että minä kävi aliupseerikoulun, kun ne kävi aliupseerikoulun ne rupesivat armeijassa, mutta ne kävivät täällä vielä vissimmäksi uudestaan ja rajakoulun ja sitten olivat tuolla itsenäisessä työssä ja rajoilla partiopalveluksessa, jossa he omakohtaisesti ja itsenäisesti joutui­vat paljon asioita ratkomaan ja sitten ne karsiutuivat sitten, että ne olivat vain hyvät miehet tallella ja sovittiin, että kolme vuotta vähintään kun on niin sitten niitä voi jo ja meiltä siirtyi paljon miehiä armeijaan kanta-aliupseereiksi. Ja ne otti kaikki kanta-aliupseerit, ei niitä ollut koskaan vanhaa väkeä jäänyt meille, jotka oli erinomaisen suuri etu etenkin laitokselle. Ja muutti sitten yhteistyötä armeijan kanssa joka on hyvä nytkin, jos siihen vain päästäisiin ja kyllähän siihen vielä päästäänkin, kun aika joutuu.

No tällä lailla me sitten pääsimme siihen saakka, että oli jo maa täysin muokattu ja ajatukset ennenkaikkea muokattu ja aluejärjestelyä siirrettäessä uskottiin rajavartiostolle sitten omat rajasotilaspiirit, jotka perusti suojajoukot ym.

Eversti Raappana tarkastaa joukot

Ja jokainen me perustimme kaksi täällä. Viime kertausharjoituksissa perustimme kaksi pataljoonaa,toisen Ilomantsiin ja toisen Lieksaan. Ja operatiiviset suunnitelmat oli sitten, joita valmisteltiin niitä valmisteltiin aivan jatkuvasti ja myöskin niit­ten mukaan toimittiin. Sehän oli selvää, hyvin myöskin yleisesikunta oli mukana Lieksan suunnalla. Siinä lähellä kun ne sen koko alueen alitti niin ne oli siinä. Laitoshan oli tullut jo vakinaiselle kannalle jo saman vuoden alussa, kun aluejärjestö perustettiin, että se jo sikäli muutti sitä asiaa, mutta ei se rajakomendantti sittenkään vielä hävinnyt papereista. Täällä mulla on sellaisia papereita - Svinhuvudt presidentti v -32 tammikuussa everstiluutnantti Erkki Johannes Raappana nimitetään rajavartiolaitoksen rajakomendantin virkaan Täällä on tämä nimityskirjakin.

Vielä niin myöhään! 

Niin, kyllä se on sitä samaa ollut, mutta sitten kun tuli nämä alue­järjestelyt, niin sitten muutetaan, muutettiin ja täällä jo Marsalkan nimitys, niin nimitetään rajavartiostojen pääl­likön virkaan sitten -44.

Silloin muuttui asiat, minähän olin jo poissa rajavartiolaitoksesta, kun minä aluejärjestöön jouduin läänin komentajaksi silloin talvisodan päätyttyä, mutta minä jouduin, niinkuin tässä väliaikainen määräys, rajavartiostojen komentajan sijaiseksi siksi ajaksi kun rajavartiostojen komentaja kenraaliluutnantti Tuompo on estynyt virkaansa hoitamasta kun sen piti paeta Ruotsiin, minä olin vain tilapäisesti, kun minä menin sinne, mutta siinä tuli ne poliittiset riidat ja taistelut olivat ankarat niinä vuosina siis 1944-45 ja 46-47 niin että siinä piti keinotella aina tavalla jos toisella ja siinä samassa pyykissä sitä lioteltiinkin rajavartiolaitosta moneen suuntaan. Milloin se oli rykmenttiportaana milloin minäkin ja minä muistan, kun minun piti valtioneuvostolle esitellä ja kovasti puhua vastoin omaatuntoa, että kuinka se on välttämätöntä, että se piti olla rykmenttiportaana. Kyllähän minä sen tiesin, että tämä  on kaikista paras jo koeteltu muoto, mutta se oli siinä suhteessa, että silloin oli jo lakkautettu suojeluskuntapiirit ja suojeluskuntajärjestö ja prikaatit täältä rajoilta, ja ei ollut esikuntia. Heti kun niistä vaikeista ajoista päästiin sivu niin kyllä minä, ennen­ kuin minä sitten pois jouduin, niin minä sain onneksi sen kääntymään tälle entiselle tolalle, joka oli koeteltu ja varmasti paras.

Talvisotaan

Näin kun me sitten olimme valmistautuneet, suunnitelleet, tehneet kaikki liikekannallepanot Lieksan sotilaspiirinsä, Joensuun rajavartiosto perusti kaksi pataljoonaa yhden Ilomantsiin, toisen Lieksaan, oliko ne yhdestoista ja kahdestoista pataljoona. Mikä se on Ilomantsissa ?

Yhdestoista pataljoona.

Ja kertausharjoitukset kerettiin pitää juuri molemmille pataljoonille vielä -39 keväällä oli Lieksan pataljoonalle, 12.pataljoonan kertausharjoitukset. kaikki oli valmista. Mutta sitten oli jätetty paljon sellaista, kun oli huonoja varusteita ja puutteellista oli hyvin paljon vielä, huomattavasti paljon puutteellistakin oli, mutta perustamiskäskyt oli annettu ja ne oli käyty läpi ja niihin oli tutustutettu kaikki asianomaiset, perustamistyön yksikköjen päälliköt ja muut sellaiset.

14.divisioonan komentaja Raappana kohdistaa sotilaskivääriään 1942

Ja oli käynyt sitten niin hullusti, että oli lähetetty kertaus­harjoitusten jälkeen aseet puolustusministeriöön, että ne antaa meille uudet. Ne oli vanhoja tietenkin ne kolmen linjan kiväärit ja ne piti uusittaman ja kun sitten alkoi kuulkaa kertaukset ja tuli yh-käsky, niin tärkeimmät niinkuin kuultiin niin puuttui aseet. Siinä alkoi ropina. Otettiin selvää, oli tulleet jo lähetyslistat, mutta ei aseita ollut vielä lähetetty En minä tullut sitä katsoneeksi eikä asianomainen talouspääl­likkö, joka oli luutnantti Rajakaltio siellä sotilaspiirissä tullut sitä katsoneeksi eikä kait Käkeläkään ja olivat lomil­laan, niin se jäi sitten sillä lailla, että kun tultiin niin aseet puuttuivat.

Ja Lieksassa, jossa perustettiin se kahdes­toista pataljoona annettiin sitten suojajoukkopataljoonalle Berdanit. Niitä oli. Ja kymmenkunta murikkaa taskuunsa. Se oli ainoa paikka, jossa suojeluskunta, koko maassa riisuttiin aseista. Minun oli pakko riisua Pielisjärven suojeluskunta aseista ja ottaa niiltä pois ne pystykorvat ym ja antaa niille sitte niitä Berdania niille ja sijalle niitä oli paljon siellä ja tämä nykyinen maaherra oli siellä ja esikunnan jäsen sekin rupesi heti takkia riisumaan ja minä sanoin ettei sentään tarvitse antaa mutta aseet me tarvitsemme kuitenkin. No varusteitahan puuttui kovasti ja oli annettu käsky tuolta puolustusministeri­öltä, että saahan pakkolunastaa tuolta ja tuli Joensuun sotilaspiiristä lähettää eteenpäin. Mutta eihän sieltä mitään annettu, ne otti vaan omansa ja ne pisti sinne holviin paperin ja tuli pataljoona komentajansa kanssa sinne Lieksaan eikä meillä tietty mistään mitään.

Asia sitten korjaantui, kun sitten sieltä saatiin se käsky monien kommelluksien ja kaipailujen jälkeen, ja sitten me frakkipaitoja pantiin reserviläisten päälle ja muita sieltä hyllyiltä ja niissä ne sitten pojat käveli hienosti herrana kerrankin, niinkuin ne sanoivat, ja aseetkin saatiin, mutta niille aseille kävi sikäli hullusti, että ne lähetettiin Ilomantsin aseet oli samalla lailla koko sotilaspiirin aseet oli vaihtaneet.
Ne tuli tänne ja täällä kun vieraita joukkoja neljännen armeijakunnan joukkoja, niin se Hiiskelä otti kaikki ne aseet, emme saaneet mitään. Meni vaunu tyhjiltään, kyseltiin perästä ja se oli mennyt Ouluun. Emme saaneet mitään aseita ja se otti ne armeijakunnan aseet ja minä jo vaadin sitä Hiiskelää kenttäoikeuteen vaan eihän sitä pantu ja me saatiin sitten uudet aseet huonoja tosin, tuolta Kuopion varikolta käytiin hakemassa ja niin sai ne sit­ ten aseet Lieksan suuntaan toivat, Toisilla oli aseita liian kanssa. Monia muita tommosia samanmoisia puutteita oli, eihän sitä muuta ollut kuin puutetta. Se tavamukainen ilmiö meidän Suomen maanpuolustuksessa aina, on ollut puute käsissä. Kun sotaan on pitänyt lähteä, paitsi -41 silloin ei ollut puutetta. Silloin oli aivan toiset liittolaisetkin. Mutta muulloin milloinka ei ole ollut, niin oli Ruotsinvallan aikana niin on ollut vapaussodassa ja talvisodassakin on ollut. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuntoon, mutta kaikista pahin oli meillä Ilomantsissa se ei tehnyt sitä haittaa, mutta meillä teki se haitan kun rajavyöhyke kulki siitä rautatietä myöten.

Ei saatukaan niitä joukkoja sen rajavyöhykkeen itäpuolelle se oli kesähuviloissa tämä Joensuusta tullut pataljoona, se Ruotsalon, asuivat siellä toisella puolen rautatien, siellä Märäjälahdessa ja missä ne oli siellä.
Ei saatu sitten käyttää töihin näihin varustustöihin, ei saanut yhtään räjähdys­ainetta käyttää ne piti sulin käsin penkoa ne kivet sieltä maasta kun laitettiin hyökkäysvaunuesteitä ja muita mutta ei minkäänmoisia räjähdysaineita ja muita ja hallitus antoi vielä luvan, että yksi joukkue kerrallaan sai käydä siellä toisella puolen tekemässä töitä. Siellä Nurmijärvellä ja sielle ja sinne oli kiusa ja pataljoona oli Pielisjärvellä ja kaikki oli pielisjärveläisiä niin ruvettiin vähän avarammin tulkitsemaan, että kun ne olivat omilla seuduillaan, että ne saa käydä siellä ja niin ne kävi ja lopulta oli koko pataljoona töissä tietenkin. Siinä oli sitten yksi komppania, joka meni Inarin tien  suuntaan ja sinne alas missä te olitte ja siellä se komppanian päällikkö sairastui ja siinä oli sitten niitä saikkinoita.

Siellä oli joukkueenjohtajana Seitamo ja Seitamo tuli sen komppanian päälliköksi. Meillä oli semmoinen luutnantti, joka oli vähän sairas. Se oli tullut juuri niihin aikoihin kun sota alkoi, mikähän sen luutnantin nimi alkoi. Oli hän mikä hyvänsä. Seitamokin oli vasta tullut, tuliko hän -38, Seitamo kait tuli, silloin syksyllä. Se oli meillä silloin suurin vaikeus ja kuitenkin aikaa riitti sikäli, että kerettiin saada kaikki kuntoon ja valmistella ja asemiakin siellä Änäkäisellä sen verran kuntoon, että ne kesti ja Pohjois-Karjalaan siihen aikaan perustettiin Lieksa, joka nyt on minua tietenkin, sehän oli, se kuului Pohjois-Suomen joukkoihin, jonka esikunta oli Kajaanissa kenraali Tuompo oli Pohjois-Suomen joukkojen komentaja ja eteläisin siipi oli Pielisjärven Ilomantsin rajalla ja pohjoisin oli Petsamossa. Vaatimattomasti noin, oli siinä sitä lääniä yhdelle ryhmälle. Ja tykistökin oli sillä lailla, että näitä liperiläisiä Vaivion isäntiä oli lyhennetty kenttäkanuunapatteri oli Lieksan suun­ nalla yksi ja kaksi semmoista 76 vuoden mallista tykkiä oli Petsamossa, siinä koko tykistö. Ei ollut mitään hyökkäys­vaunumiinoja eikä panssarintorjunta-aseita olemassakaan, ei tiettykään. Partiopojat minä muistan vielä, hyökkäysvaunu Molotovin koktailia Viiklavaara ja Kajander, semmoisia tekevät vielä jossakin ja me käytiin jostakin semmoisia pengalitikkuja ja partiopojat täyttivät Heikki Rouvisen kellarissa pulloihin bensiiniä ja tervaa ja tikku kylkeen ja sitten minä panin semmoisen laatikon ja kiireellä lähin ottamaan sitä Seitamoa ennenkuin lähdettiin sinne Kivivaaran suuntaan niin vein mennessä sinne semmoisen laatikollisen kun hyökkäysvaunut tuli ensimmäisenä rajan yli, joka oli yllätys ei ainoastaan meille vaan ennenkaikkea pääesikunnalle.
Ne ei uskoneet sitä, Inarin vaarallekin ensimmäiseksi kiipesivät nuo hyökkäysvaunut.

Kenraali Raappana tarkastaa joukot 1942

No me olimme nyt kuitenkin sillä tavalla valmistautuneet Kun me olimme valmistautuneet ja paras valmistautuminen oli, minä luulin, minä kävin kirjakaupassa ja siellä oli erinomainen kirja, Jalkaväki hyökkää Rommelin kirja maailmansodasta suomennettuna. Minä ostin kaikki ne kirjat ja niitä maksoin sitten pikkuhiljaa. Ja minä jaoin ne ja joukoissa luettiin ne ja hen­keä puhallettiin ja hyvä henki tulikin, oikein hyvä henki ei hengessä mitään vikaa ollut ja kun sitten sota puhkesi ja eilimmäisenä iltana Vikla vainaja soitti minulle Kajaanista. että nyt on tuota sanottu irti rajarauha. Ja otimme heti kenttävartiot pois paikoiltaan ja pantiin telttoja sinne korpeen ja ryssät kun hyökkäsi niin ne katko sitten turhaan niitä lankoja kilisi siellä pakkasessa monta tuntia, lunta oli aika­ lailla, oli niin paljon lunta, kun silloin lokakuussa ja Liek­saan ei päästy vaan piti panna miehet lapioimaan teitä auki.

Siellä ei ollut aurauskalustoa. Me pääsimme täältä, vielä oli niin hullusti, että kaikki nämä määräykset, ne kutsuntamääräykset, liikekannallepanomääräykset, ne laput ne oli kertaus­harjoitusten jälkeen järjestetty ja laitettu ja ne oli kaikki täällä Höytiäisellä Onttolan esikunnassa. Siinä tuli hoppu niitten kanssa niin oli Ilomantsin niinkuin oli Lieksan laput täällä ja nehän pian saatiin sinne ja Vihma-vainaja, everstiluutnantti oli juuri liikekannallepanoasioissa täällä ja me lähdettiin Lieksaan ja sitten kun niitä oli vahdattu oikein monen upseerin, monen vartion ja kiväärin voimalla monien lukkojen takana mentiin sitten sinne Sarkalaan ja siellä oli semmoinen punakantinen suorittajakalenteri yhden jätkän käsissä semmoisella mustalla, timperin pännällä se poika riittas siinä ja toiset oli päällänsä ympärillä. Se oli sen komppanian päällikkö, se oli savotasta kutsuttu sinne, ja se ei ollu kerennyt vaihtamaan vaatteitansa ja antoi käskyjä siinä ja selvää tuli ja sanoi Vihmalalle, että kattos tuossa se nyt on ne paperit, joita on vahdattu. Ei tässä enää kukaan jouda nyt niitä kattomaan ja valmiiksi tultiin oikeaan aikaan ja aivan erittäin hyvin suoritukset saatiin tehtyä ja kaikki nämä puutteet korjattiin vähän kerrassaan ja kun sota alkoi ja sitten kun ne ryssät niitä lankoja katkoi ja alkoi tulla ne vetäytyivät ja vetäytyivät ja  autoilla vietiin se ruotsalainen pataljoonakin sinne Nurmijärvelle ja me päätimme, että se on heti alkuunsa hyökättävä ja niinhän me teimmekin ja ruvettiin hyökkäämään.

Sen Änäkäisen kohdalla lähdettiin ja siellä oli jo Hyvärinen pataljoonineen taistelussa ja tämä toinen pataljoona sitten meni niitten kiviesteitten läpi oli pimiä ja ei ollut aavistustakaan näillä, ei sodassa olleet kukaan muuta kuin ne harvat, jopa siinä määrin, että Hirva kun käveli kanssani, kun ryssät ampui tykillä, kun me käveltiin siinä ennenkuin se hyökkäys alkoi, että mitä ne räpsytteli, onko ne hermostuneet. Minä sanoin, ettei ne hermostuneet, että nehän on ryssien tykit, kranaatit kun laukoilee tuossa. Ei sillä ollut aavistustakaan Hirvalla, että siellä kranaatit, ryssätykistö ampui.

No niin mentiin, mutta eihän siitä tullut mitään, siitä tuli sotku ensinnäkin minä huomasin, ettei tuo mitään mahda, että antaa niitten, en minä viitsi mennä keskeyttämään heti, antaa yritetään nyt kuitenkin katotaan sitten pimiän tullen se voidaan keskeyttää, käypi luonnollisemmin. Jos olis heti siinä keskeyttänyt, niin se olisi vienyt matalaksi mielet. Mutta tuli siihen sitten aina semmoisia koomillisia naurattavia sattumia väliin. Olimme siinä oli komentoporras heti tien poskella, semmoinen puhelinkorsu komentokorsuna. Olin siinä puhelimessa niin yks Sikane ,vänrikki, tulee, viestiupseeri tai tiedustelu­-upseeri, hakee minua ja kuulin kun hevosen selästä huusi, että siellä tulee ryssien hyökkäysvaunut. Hyvärisen pataljoona on lyöty hajalle. Siinä oli Hyvärinen vienyt ajoneuvonsa, vaikka oli nimenomaan kielletty, ettei saa viedä, ajoneuvonsa etu­puolelle Änäkäisen linjan kiviesteitten. Mutta se oli kuiten­kin ne kuljettanut sinne ja sinne se vei Ruotsalokin niitä ja ne oli parhaillaan valumassa siinä ja ne kuuli tuon ja niille tulikin hätä ja siellä kuului kiroilua, aisat katkeili ja nuorat katkeili ja pakokauhu ja kamala.

Kenraali Raappana tarkastaa lähtevän partion 1942

No siinähän oli tämä nykyinen everstiluutnantti Setälä, kadetti, konekivääri komppanian päällikkönä siellä pataljoonassa. Pimiässä hän oli vieraan pataljoonan lohkolla ja oli A:ssa, taikka siis Ruotsalon pataljoonassa.
Siinä on korsut ja suoraan aukot tuohon hyökkäysvaunujen eteen tielle kun pyöräytetään kivet telineeltä alas siihen pimiässä saa ampua summassa. Näin oli puoleen ja toiseen ja sillä aikaa,kun ne sieltä tuli ja Setälän kanssa, kun niitä katsottiin ja tulee sitten Hyvärinenkin ja että mi­tenkä se on ja eihän siinä mitään, eihän ne mitään hyökkäys­vaunuja olleet, ne oli noita propsipinoja siellä Laklajoen varressa sitten, kun ne räjäytti sen padon siellä Laklajoen varrella ennen määräaikaa, kun oli määrä, ja vesi kohisi siellä hämärässä ja luuli tämä vänrikki, että hyökkäysvaunut ja toi semmoisen ilmoituksen ja sai aikaan pakokauhun.

No se siitä selvisi, mutta Nurmijärvelle saakka ensimmäiset kerkisivät mennä kuitenkin ja siellä onneksi Tuulensuu vastaanottamassa, huoltopäällikkö tuli myöhemmin, kun sen piti järjestää siellä Lieksassa huoltoasioitaan ja tuli sinne komentoportaaseen ja niin saatiin pysäytettyä. Ja otettiin sitten takaisin se Hyvärisen pataljoona se Lieksan pataljoona saatiin lopulta ja kun saatiin nämä Puurujärven linjat kuntoon ja sovittiin sitten, eihä siitä, nehän piti mennä Repolaan muka, se oli semmonen ajatus. Siellä oli, Pohjois-Karjalan ryhmään kuului Kuhmo myöskin Lammasperään saakka, Kuhmon pataljoona kuului myöskin kolmantena pataljoonana siis oli Pohjois-Karjalan ryhmän alainen ja siihen ryssät tuli suoraan päävoimillaan ja löivät sen takaisin ja tulivat sitten siihen vielä Saanajärven sivu siihen Rastin tiehaaraan ja sitten kun ne meni siellä niin alkoi tulla hätä että mitä sitä sitten tehdään ja sovittiin nimenomaan, että antaa mennä ryssien, mitä siitä, senkun painuvat vaan pitkä matka, sitä parempi mitä pitemmälle se joutuu, kunhan me selvitään täältä niin me kerätään kaikki ne meidän kolme pataljoonaa ja "nuttuutamma" ne siellä Sotkamon välillä siellä korvessa, helppohan ne siellä on sotkea.

Mutta sitähän ei ne, siellä on rautatie lähellä Lieksan suunnalla ja sitähän meidän ei pitänyt antaa katkaista tietenkään ja sitten lähen mihinkä päin vaan ja sitten tuli se prikaati Vuokko, joka alistettiin meille siltä Pohjanmaalta, prikaati Rasti Nurmeksen suuntaan keskitettiin ja ryssät eivät enää tohtineet lähteä, kun taistelut saivat tämän luonteen ja sitten joulunpäivänä aloitettiin hyökkäys ja pataljoona kierti sieltä ympäri Hattuselkosen tiehaaraan ja etelän kautta ryssät säikähti siitä ja ne lähetti tankit perhana kahdeksan uutta tankkia - hyökkäys­ vaunurata saatiin, mutta siellä oli yksi hauska tapahtuma välillä -me olimme ryssäthän ampuivat ensimmäisen tykinlaukauk­sen ja se sattui meidän patteriasemaan, kaksi tykkiä meni rikki. No mitä siinä muuta tehdä, meidän ei auttanut muu kuin meillä oli hyökkäysvaunuesteitä, me kaivoimme ne tienposkeen toisen sinne Nurmijärvelle ja toisen Hattuselkoseen ja aina, kun syssät tuli lähelle niin pojat pukkas sieltä kuopasta sarvista sen kevyen tykin ja putki tuli yläpuolelle maan ja laukaisivat 10 m päästä ja tankki meni just läpi aina ja se jäi siihen. Niitä hävitettiin paljon ja ryssät alkoi pelätä että niillä on hyvä hyökkäysvaunu torjunta ja ei ne tohtineet tulla

Kenraalimajuri Raappana seurueineen

Ja kun talvi oli niin ne eivät päässeet tienposkeen niiden piti tietä myöten tulla ja kun tuli ilmoituksia kovasti niin Viikla sitten sanoi, että millä ihmeen opilla te niitä ilmoituksia saatte, minä en koskaan itse kirjoittanut ilmoitusta, alle, en koskaan tehnyt sitä, esikunnan asiahan se on.

Kerron ,että missä ne kaksi muuta tykkiä ovat, ne on tuolla olleet korjattavana. Anna hyvä mies toinen tuonne Suomussal­melle, siellä ryssät tulee yli sen mikä se on siinä Suomus­salmen kirkon tälläpuolen kirkonkylästä tänne länteen,no olipa se mikä hyvänsä ja samoin Kuhmoon. No me pantiin tykit autoihin ja kiireellä ajamaan ja miehet mukaan ja kranaatteja mukaan ja senkun mennään ja Suomussalmelle ne tuli onnessaan ja täyttivät tehtävänsä siellä ja niin en täytti sielläkin Nurmeksessa, mutta siellä Rastissa tuli pikkusen seikkailuja siellä kävi niin, että se auto, jossa oli tykki ja miehet se pääsi yli jään mutta se missä oli kaikkien poikien kamppeita ja kranaatit niin jää petti ja se upposi ja sinne meni kranaatit, kamppeista viis, mutta ne kranaatit, ne oli kullan arvoista tavaraa. Ja Viikla vainaja, joka ei kauan miettinyt tommoisia yksinkertaisia asioita, se kutsui Oulusta sukeltajan joka sukelti joka kranaatin kappale kappaleelta sieltä järven pohjasta ja toi jään pinnalle ja niin saatiin ne, onneksi eivät vielä menneet niin pilalle, lataukset, että ne toimivat. No tämmöinen tilanne siinä oli, ja piti lähettää yksi pataljoona Suomussalmelle kun siellä tuli ne kaksi divisioonaa, se oli hyvin kriitillinen se tilanne.

Meitä oli komppania ja Kahila vainaja oli, se haavoittui siellä. Komppanian oli siellä ja sitten ne tulivat sieltä pois yleensä koko sodankäynti sissiteltiin, oli sissipartioita sivulla ja takana ja oli kaukopartio, jonka johtajana oli tämä Rantanen, Mikko Rantanen, erinomainen mies, vetreä ja opetusaliupseeri. Kaikki kanta-aliupseerit olivat aina mukana kenttäharjoituksissa ne tunsivat seudut ja aina oltiin joka vuosi, milloin oltiin Nurmijärvellä ja Ilajassa ja siellä Oinassalmella. Eri paikassa eri vuosina. Siellä oltiin taisteluharjoituksissa, ja joka tuli tunnetuksi. Vähiä joukkojen taistelukykyjä se omalla tavallaan lisäsi, maastontuntemus, Niin oli meilläkin nämä apuna ja oikeastaan Lieksan suunnan taistelut loppuivat suojajoukkovaiheeseen. Lyötiin takaisin kaikki ja sitten ei voitu ruveta, tuli Suomussalmen taistelut, piti odottaa siksi kunnes Suomussalmelta selviävät sinne suoraan Kuhmoon ja siellähän meillä kävi hukka. Vieras joukko ja aina vieras komentaja käyttää sitä sitten sillälailla kun sitä käytetään. Se oli sillä lailla oli. Ei kai siitä mitään tullut ryssät olivat kaivautuneet niinkuin Suomussalmella ne oli keskellä tietä, ja eihän niille olemattomilla tykeillä minkäs niile mahtoi, ne olivat kuin rotat koloissaan, ei niille mahtanut mitään. Se oli sillä lailla, että ei vähillä voimilla kannata ryhtyä mihinkään, pitää antaa niille tilaa ja lääniä, antaa voiton tuntua ja hurmaa ja sitten vasta se on se paras keino.

Sitä kun on kaksikin miestä tuolla petäjän takana metsässä niin se tahtoo komppaniaksi kasvaa, niin se on käynyt meille ja niin se käy kelle hyvänsä. Se riippuu siitä mitenkä ovat toimeliaita. Kyllä me olimme kovasti siinä suhteessa edellä ja vaikka aseistus olikin huono, mutta miehet, varsinkin Pielisjärveläiset samoinkuin Ilomantsilaiset täällä, nehän oli erinomaista väkeä, jotka olivat maanpuolustuksessa aivan toista luokkaa kuin ajatellaan vuonna -21, 17 vuotta väliä, ja suurin osa Ilomantsin miehistä oli Onttolassa suorittanut asevelvollisuutensa. Melkein kaikki se pataljoona. Niin että suojajoukkovaiheeseen meidän taistelut talvisodassa jäivät ei sen pitemmälle tarvittu ja se ilmeisesti näkyi riittävän.

Eversti Raappana ja majuri Tuulensuu

Enää sen koommin ei taisteluja sillä puolen käyty. Ilomantsin puolella käytiin loppuun saakka, mutta Pielisjärven puolella ei ollenkaan. Me olimme vapaat ja käytettävissä mihinkä hyvänsä, mutta olimme siinä reservissä ja sillä lailla meidän joukkomme kuului, ei suinkaan, että meitä ei olis käytetty, päinvastoin toisinaan tuntui pelottavan liiankin tarkkaan. Minua tosin ei henkilökohtaisesti laskettu sinne Kuhmoon vaikka se oli alunperin sellainen suunnitelma. Siinä tuli sitten aivan muita.

Talvisodassahan, siinähän on paljon seikkoja, joita voitaisiin käydä läpi mutta ne eivät ole näin pikapäisin läpikäytävissä, ne pitää miettiä, mutta tämä on se pääajatus. Ylipäänsä siis Lieksan suunnalla kiitos siis voimakkaampien, siellä oli kaksi pataljoonaa ja tykistö, niitten ansiosta se suojajoukkovaiheeseen loppui. Ehkäpä sitten se hyökkäysasia, mutta ennenkaikkea se hankala sissitoiminta. Se oli oikeastaan sissitoimintaa semmoinen pataljoonan lähettäminen, lähetettiin myöhemmin kaksikin pataljoonaa sissitoimintaan eikä ollut vielä paljon sekään, se tuntui silloin vähän oudolta, kun sitä oltiin vasta alkamassa mutta myöhemmin niitä on käytetty suurempiakin joukkoja ja tähä oltiin valmistauduttu ja mehän teimme silloin jo talvisotakomi­tean aikana semmoisia yrityksiä. Me Nurmeksesta hiihdimme pitkin itärajaa Suojärven ja Uomaan kautta Sortavalaan täysissä sotavarustuksissa, pojat veti ahkionsa, muonansa ja kaikki, siis monta sataa kilometriä, on neljäsataa ainakin. Tehtiin sellaisia kokeilumatkoja, että tiedettiin, kyllä sitä kestetään ja kyllä sitä päästiin. Ihan koiran haukkumatta ne meni ryssien selän taakse, ei kukaan huomannu, koko pataljoona ja kyllä sitä sillä lailla pääsi vaikka myöhemmin ei tietenkään päässyt mutta tehtiinhän niitä partioretkiä sitten myöhemminkin. Kyllähän se talvisota oli meille koulu, aivan yhtä hyvin ja vielä enempikin se oli koulu ryssille.

Jatkosotaan

No sitten talvisodan päätyttyä, taikka aselepo oli tehty jo, minut määrättiin 9.Divisioonan komentajaksi Kuhmoon Siilasvuon tilalle ja niin minä sitten jouduin sen Divisioonan mukana Nurmekseen jossa Divisioona kotiutettiin ja divisioona perusti Maaselän sotilasläänin ja minä tulin sen komentajaksi ja sen paikka oli Kajaanissa ja sotilaslääni perusti 14.Divisioonan, jonka joukot kerättiin osaksi Pohjois-Karjalasta, Pohjois-Savosta ja Kainuusta. Eteläisimpänä rajana oli tämä Ilomantsin raja tässä ja Lapinlahti ja Oulun läänissä Pyhäjärvi sinne pohjoiseen, että se oli koko se puoli maailmaa, oli vähän väkeä, ja joukkoja piti saada, oli erikseen nämä rajajoukot, rajakomppaniat, jotka oli aika vahvoja. Toinen komppania perustettiin Pielisjärvellä ja toinen Kuhmossa, jotka alistettiin sitten 14.Divisioonalle. Liikekannallepano suoritettiin sitten taasen-41, olin lomalla täällä mökillä ja täältä hätyytettiin, minä en lähtenyt ensimmäisenä päivänä, minä ajattelin, että roskaa puhuvat ennenkuin tulivat tuolta esikunnasta ja sanoivat, että kyllä se päällystä sanoo, että kyllä se on lähetettävä. Niin minä lähdin, lujasti oli miehet menneetkin, Sotkamossa oli jo pataljoona koossa ja sinne kun autolla ajoin tästä ja Kajaa­niin, siellä oli jo esikunta koossa ja niin lähettiin Rastiin ja sille puolelle Nurmeksen puolelle divisioona keskitettiin ja siellä oli joku sissipataljoona ja rajajääkärikomppanioita kaksi ja tykistöt, raskaat psto ja kolme jalkaväkirykmenttiä.

Lohkona oli, piti valloittaa Karhumäki oikealla kädellä ja Uhtualla vasen sivusta. Siinä oli sitten lohkoa, samassa  käskyssä minut erotettiin sitten neljännestä armeijakun­nasta taikka divisioona erotettiin ja päämaja tuli ylipäällikölle suoraan alistetuksi ja määrättiin sitten yhteisosastoksi Saksan armeijan ja Suomen armeijan välille ja mutta sitä yhteydenpitomatkaa oli liian pitkälti, että se oli tyhjää kaikki. Mutta niissä puitteissa sitä kuitenkin sitten sotaan lähdettiin ja suunnitelmien mukaan tehtiin myöskin sillä lailla, että täällä etelässä oli pataljoona 10.Jalkaväkirykmentistä, siis10.Prikaatista ja loput rykmentistä meni Kivivaaran suunnassa ja loput muut meni suoraan poikki salojen Kolhosjärvelle paitsi raskas tykistö. Nämä komppaniat, Kuhmon komppania meni ylös sinne Miinalaan rajajääkärikomppania, mutta tämä Lieksan komppania lähetettiin Nurmijärvelle siltä varalta että etenemissvaiheen aikana vihollinen pyrkii sieltä Lusman kautta. Ei tarvitse kuletella niitä edestakaisin, mutta sitten kävi niin onnettomasti, että alkuvaiheessa komppanian päällikkö Kekkonen, siellä haavoittu, menetti näkönsä ja siirrettiin sitten ne pitkin saloja ja taistelun aikana uusi päällikkö, niin se ajatteli, että pannaan koko komppania sitten, että siellähän on sitten porukka päällikköineen kaikkineen. Annettiin sinne vielä sitten raskas konekiväärijoukkue. Rajajääkäripataljoona, se kulki Seitamon nimellä aina siksi kunnes armeijan ylipäällikön käskyllä perustettiin nämä rajajääkäri­ pataljoonat 1,2,3,kuutonen, niitä oli monta.

Majuri Tuulensuu, everstiluutnantti Ilomäki ja eversti Raappana Rukajärvellä

Nämä yhdistettiin heti yhdeksi pataljoonaksi nämä ja sieltä mistä nämä Kekkosen joukot tuli. Pian me pääsimme, Kolvasjärvellä oli ensin alkuvaikeuksia niin kuin niitä on aina sodassa, ja varsinkin kun tällaisten joukkojen kanssa oli, kun jalkaväkijoukosta tehtiin tykistöalueelle jalkaväki, pioneeripataljoonassa oli parikymmentä koulutettua pioneeria, muut oli jalkaväkeä. Mutta suomalainen mieshän on pioneeri kouluttamattakin, sillä pysyy kirves kädessä ja lapio. Mutta viestipataljoona oli sikäli huono, että siellä oli vain yksi mies koulutettu. Ja tykistö, Nurmeksessa oli tykistö, ja psto I oli myöskin vähän koulutettu, mutta se oli sellaista opettelua ja sekin vielä olis mennyt ja menee, mutta aina sodassa on se suurin vaikeus, että kun joutuu ja nytkin joutui aivan outojen miesten kanssa tekemisiin komentajien kanssa ja päällystön kanssa jota ei tunne niinkuin tuntee kuten talvisodassa, kun oli omia miehiä. Niin se teki vähäsen siinä haittaa ja hyvinkin paljon haittaa aluksi ennenkuin opeteltiin sotaa taas käymään, mutta opetteluahan se oli. Ei sille voinut mitään. Siitä se sitten karsiutui sellaiset, jotka eivät olleet mieltä myöten, ne pantiin sitten muualle. Niin kävi täälläkin, mutta siellä oli onneksi hyvät komentajat, rykmenttien komentajat olivat tuttuja ja hyviä miehiä ja sehän helpotti sitten paljon, Mutta pataljoonan komentajissa oli, ja meissä, kaikissahan on varaa, mutta en tiedä onko niissä niin suuri ero, mutta se on sillä lailla, että samoissa askelissa  pitää kulkea komentajan kanssa, kun mieli asiasta mitään tulla. Niin oli täällä meilläkin, mutta hyvin pian siihen totuttiin aivan ällistyttävän pian, että Repolaan pääsimme hyvin nopeasti ja olisihan se muutenkin mennyt meillä vielä aika hyvin, se meidän, ja menihän se nytkin, mutta siellä etelässä kun ne tarttu kiinni siellä Suojärven puolella nämä suomalaiset joukot Ilomantsiin ja sen pataljoonan, jonka piti liittyä meihin Repolassa, se piti kääntää toiseen suuntaan. 

Siinähän se oli  se yksi ja se tuli  sitten  sillä  lailla  alunperinkin oli  käskyssä, mutta tarkoitus  oli, että me olisimme menneet sieltä Paateneen kautta ympäri ja tulleet sitten Ontajärven kautta, niinkuin sitten loppujen lopuksi tuli, muttta siinä oli monta mutkaa matkassa ennenkuin se sitten onnistui. Ja näin se kävi tässäkin asiassa ja kun alkuvaikeudet voitettiin,niin sitten koko tuo taistelutoiminta alkoi käydä hyvin. Eihän siinä mitään ollut ja ennenkaikkea kaikki ne tehtävät, mitä divisioona sai ne täytettiin.  En minä  ainakaan  koskaan huomannut, ettei niitä olisi täytetty. Suuria taisteluja oli vieläkin, huomattavan suuria. Ensimmäinen suurempi taistelu, mitä koko kenttäarmeijalla oli,  johtui siitä, että me aloitimme, saksalaiset  alkoi hyökkäämään meidän piti liittyä siihen ja muu kenttäarmeija liittyi siihen yhteyteen ja se alkoi siltä meidän suunnalta siis Suomen kenttäarmeijan taistelut ja siinä määrin, Repola oli j o valloitettu karaistu vielä täällä Niittylahdessa. Ei ne ollu tikahtaneetkaan mihinkään, sen jäl­keen ne vasta alkoivat ja sillähän me jouduimme Repolassa ma­kaamaan pitkään ennen kuin siitä saatiin jatkaa eteenpäin. Ootettiin muun kenttäarmeijan selviytymistä niillä oli vaikeuksia, ainakin Ilomantsissa. Oli niin paljon vaikeuksia, ettei ne täältä päin pystyneet sitä selvittämään eikö ne sieltä etelästä, Suojärven kautta. Kostamosen  sieltähän se sitten selvisi.

Ryhmä Oinonen jäi tähän kiinni. Alunperin oli sillä lailla tarkoitus, että ryhmä Oinonen sille varaamme tämän Inarin tien  ja se menee sitä tietä, meidän piti varata sille vielä käyttöoikeus. Mutta kuinka ne sitten, kun  se KarA tuli siihen, se oli päämajan käsky, kun se KarA tuli siihen väliin ja alistettiin KarA:lle tuo ryhmä Oinonen niin KarA ottikin sen suoraan.

Suunnan komentajalle Raappanalle ilmoitetaan yksiköt 1943

No se kulki ja heilui siellä edessä sitten ja kulki sen motin ympäri, siellä se oli tykkeineen ryssiä vastassa siellä tiellä selän takana soita myöten. Uskomattomalta tuntui. Siinä oli korkea rantatörmä, oli kova kuuma päivä ja tyyni, oli 30 asteen lämpö, hirveen kuuma, oli niin raskas ilma, yöllähän se kantautui, olisi kuulunut pieninkin ääni, mutta nyt ei kuulunut mitään. Heikki Nurmio vainaja oli siellä minun luona käymässä, kun se keräis niitä historiallisia näkemyksiä, kun se suunnitteli sitä historiaa, hän oli historiallisen toimiston päällikkönä Päämajassa. Me mentiin Heikin kanssa sitten katsomaan, kun poika makasi kaksikymmenmillisellä kun ryssät otti auringonkylpyjä korsun katolla. Ei saa ampua, ei missään tapauksessa ei yhtään laukausta eikä ammuttu, ei eikä toisin. Pyhäpäivä marssittiin ja siinä meni kaksi ja puoli rykmenttiä

Näin syntyi Omelian motti, joka oli ensimmäinen suurtaisteiu ja on paljon käsitelty sitä ja tehty, mutta se oli semmonen vaistonvarainen juttu ja ensimmäisen kerran tuli kysymys myöhemmin, kun minä jouduin Päämajassa käymään ja kun oli korotettu niin piti mennä sinne sitten vuoden lopulla ja mi­nä sanoin kun Marski kysyi, että mitenkä sen oli mahdollista, niin sanoin, että vaisto sanoi, että niin pitää tehdä ja se onnistui.

Se oli tietenkin onnessa kaikki, eihän siinä mitään ja niin pääsimme sitten Ontrosenvaaran lähelle ja siellä tuli taasen Seitamokin, Seitamo oli siellä välillä ja se joutui kovaan kliisteriin ja sillä oli hätä jossakin siellä välissä, se lähetti avunpyynnön olis tarvinnut lisää apua ja me oltiin divisioonan taistelussa ja se sai vastauksen, että juoskaa takaisin Suomen puolelle siinä parisataa kilometriä, siellä on tilaa. Ei menny, oli ja jäi, oikeaan aikaan, mutta sitä hädissään ihminen.

Oikein olikin, käskyn mukaan suoritti tehtävänsä. Ontrosenvaaran taistelut oli asia erikseen, siellä oli niin suuria vaikeuksia, ei siellä vielä niin suuria vaikeuksia, ennenkuin myöhemmin, mutta oli kuitenkin sikäli, että kyllä siinä ylimenossa ja niin se koko divisioona, taas oli koko pataljoona pitkin korpia. Kaukaa korpia, kierrettiin soita ja sieltä meni tykistöön ja sillä lailla sitä kierrettiin aina puolin ja toi­sin ja niin pääsimme sitten Ontrosenvaaraan ja Ontrosenvaara oli meillä käskyn mukaan tavoite, mutta kun ne ryssät lähti karkuun ne heitti vaan sellaisen lapun seipään nokkaan, että älkää luulko, että meitä enää uudestaan mottiin panette, suomeksi, siellä oli suomalaisia. Ja niin ne karkasivat sieltä, kesti niin pitkään se kiertäminen siellä, siellä oli kovia sateita ja Majevski vainaja, joka oli erinomainen mies pataljoonan komentajana siellä 10.rykmentissä. Se oli mennyt, kun satoi kovasti ja ryssät oli asemissa niin se pani miehensä sateen suo­jaan niihin ryssien korsuihin ja odottivat siellä sateen menoa. Ryssät olivat asemissa ja ampuivat meitä ja Majevski istui miestensä kanssa korsussa, koko pataljoona. Olisko se vaikuttanut sitä tai tätä, mutta ainakin olishan ne saatu siitä liisteriin, mutta ei tuosta niin väliä ollut. Eihän siellä sitä varte juostu, että ne kaikki olis saatu liisteriin.

Ja niin ne pääsi karkuun ja se poika, Majewski oli kateissa monta päivää, luulimme, että se oli joutunut mottiin ja että ne ovat hävittäneet sen. Se oli sellainen herra, että se ei paljon ilmoittanut itsestään ennenkuin yksi mies tuli, minä olin Kemijoen latvoilla ja menin polkua pitkin niin tuli yksi mies, joka koetteli kepillä tällä lailla suuret veripussit silmillä ja kätteli, ja minä kysyin, että mikäs teidät on haavoittanut, kyllä minä näin, että se oli Majevskin pataljoonasta, mutta mitenkäs te, sehän on hävitetty se Majevskin pataljoona. Mekö hävitty, mekö motissa, ei koskaan ja se oli kovin ylypiä joukostaan ja pyysi korviketta pojilta ja silloin meille selvisi etteivät ne olleetkaan motissa. Tällä lailla me pääsimme sitten sille Pismajoelle ja siellä oli varustukset, oli uusi divisioona meitä vastassa.         

Raappana valelee suolavedellä Mannerheimin kalat 1942

Ne oli käynyt siellä paikan päällä ja minua pikkuisen niinkuin harmitti ja sanoin, että sehän on merkillistä, minä näytän mihinkä ne pääsee ja me kiersimme sitten ryssien selän taakse, otin ne komentajat ja kaikki mukaan ja näytin, että täältä pää­see ja kiersimme sinne ryssien saareen. Sieltä ne kiersivät sitten kun alkoi hyökkäys, mutta siellä tuli yksi pataljoona, Ahon, kapteeni Aho oli siellä pataljoonan komentajana.

Kuka pääsi siitä niin siitä työnnettiin Leppälaksia, Möttösiä ja ketä kaikkia, Muroleen Matti ja muut ja lopulta 52. meni osittain siitä läpi ja sitten vieritettiin kahteen puoleen ja sitten tuli JR 10. sieltä selän takaa niin pääsimme sen aseman herraksi ja sitä tietä pääsimme sitten Rukajärvelle. Siihen sit­ten ylipäällikkö kielsi koko meidän etenemisen. Myöhemmin sitten suunniteltiin menoa Sorokkaan ja kävihän meidän miehet siellä Sorokassa partioimassa montakin kertaa kesällä, talvella, mutta sitten -42 puolella alkoi jo nämä taivaanrannat muuttaa väriään ja niistä luovuttiin. Ja siihen jäi,sitten tulitte te sieltä alhaalta Ontajärveltä ja olimme niissä asemissa aina siihen saakka kun aselepo tehtiin. Ne koetti ennemmin meitä saada sieltä pois, mutta kun eivät antaneet selvää käskyä, niin minä en ollut moksiskaan en minä viitsinyt kuunnellakaan. Kerran kävi hauska tapaus, en minä tiennyt, mutta sitten kertoi Päämajassa kerran kun oli Marsalkka ollut Aiton luona iso kartta, ja antaa minulle käsky, että nyt Karhumäen ryhmä jättää asemansa ja lähtee ja Mäkinen se on minun ryhmätoverini Saksasta, sanottiin pojaksi, kulki sitten liikanimi "poika", että nyt se poika lähtee nyt ensiyönä, että mitä sinä aiot tehdä. Kun ei antaneet käskyä, niin mitäpä minä tässä. Jos tässä nyt ensin hännät vetää kippuraan, niin eikö tuo riittäne. Marsalkka oli vihainen, kun kuuli että hännät kippuraan, kaksi kenraalia puhelee kes­kenään tuommoista, mitä se tuommoinen on, koveni oikein. Me Airon kanssa sanottiin, että se on määräysten mukaista, pitää käyttää peitekieltä, ei saa sanoa suoraan. Nimenomaan teroitetaan kaikessa,  ettei saa, kuunteluvaara varsinkin kovin   suuris­sa, vielä päiväkäskyssäkin marski teroitti  semmoisesta puheesta. Kyllä sen siellä kaikki muut ymmärsivät.

Kenraali Raappana pitää joukoilleen katselmuksen 1944

Mutta kun ei antaneet, ei me lähdetty ja loppujen lopuksi  Pukajärven suunnassa ei ollut mitään muutakaan,      suojattiin omaa rajaa mutta se hyöty oli sitten,  että kun aselepo tehtiin, ruvettiin tyhjentämään, Karjalaa uudestaan niin kaikki laskettiin meidän mukaan, 15 kilometriä päivässä. Kun me olimme  Rukajärv eteenpäin, meni viikkoja  ja sillä lailla saatiin sitä tyhjentämisaikaa ja siitä pidettiin kiinni, hallitus kävi monta monta kertaa, otettiin tarkkaan kaikki, ihmeteltiin, että mitä varten se pitää niin tarkkaaan  selvittää meidän linjat, mitä ne siellä oli puhetta, että hännät kippuraan vaan, oli  kerättävä tienvarteen vaan, saloilta pois. Mutta sitä ennenhän minä olin joutunut, olin tar­kastusmatkalla siellä Kuutamolahdessa, lentokoneella kuljettiin ja siellä oli kovat taistelut  käynnissä  ja Ekmannin pri­kaati vetäytyi Ilomantsia kohti ja näytti vähän huonolta, näyt­ti siltä, että  ryssät nousee Porajärveltä Lieksan suuntaan, me olemme vähän liian kaukana siellä edessä piti pitää vähän, ettei , jää loukkuun. Sen verran piti aina varautua, olimme asemilla, varustimme vähän, ja olimme sitten kerran siellä  ja kuului luoteesta päin taistelun melu koko ajan, oli sitten yksi vänrikki Linna, SS-mies, nyt on Hyrynsalmella  jossain nimismie­henä, ollut poliisitarkastajana Lapin läänissä tai Oulun läänissä, Oulun läänissä varmaan, Kemijärveläinen on poika jokatapauksessa. Se oli  hyvin reipas poika, minä panin  sen  partioon  ja se otti sieltä, siellä oli yksi jalkaväkirykmentti 52. niinkuin meilläkin, vastassa, otti sieltä pari vankia ja minä  sanoin, että mennään vähän syvemmälle katsomaan,  että mitä siellä muuta on  ja niin se meni  sinne ja tulikin itse yks kaks takaisin, jätti  sen partion sinne, ja sanoin, että siellä on 176. divisioona marssilla Nuottaniemen kautta Kuolismaahnan, siellä  salolla tekevät  tietä. Otti sieltä vangin, minä kuulustelin sen ja sain nämä tietää. Minä  sitten varoitin  Ekmannia ja päämajan kautta tuli varoitus Ekmannille, että  pitäköön varansa, että  se  oli vielä Liusvaarassa ja  Ekman lähetti  sitten  yhden joukkueen Lehmivaarasta  kohti, Lehmivaara  on neljä kilometriä  Kuolismaasta, niin  siellä oli jo ryssän pataljoona vastassa. Ne olivat jo menettäneet tykkinsä siellä Liusvaarassa  jossakin, niillä  oli se raskas Psto niin sehän jäi mottiin, sehän jäi sinne.

No se pääsi sieltä pois luiskahtamaan sitten kiireellä ja kun minä jäin sieltä pois, sinne tuli yksi pataljoona lisää ja Partinenkin tuli sinne. Partinen oli komentajana siellä ja sitten Nousiaisen psto ja kaksi pataljoonaa ainakin ja panssaritykkikomp­pania ja mitä sinne piti laittaa ja sulkemaan ja viivyttämään, jos ne alkaa sieltä nousemaan Repolaan taikka Lieksaan. Silloinhan me olemme ihmeessä siellä Rukajärvellä. Ja kun minä siellä lentokoneella lähin, eihä niitä matkoja voinut kulkea muuten, sitähän oli 600 km, teitä ei ollut, ja kun laivoja oli alistettu divisioonalle siellä Viiksjärvellä ja luonnollisesti käytettävissä, niillähän minä sitten kuljin, ja vesitasolla lensimme, niin yks kaks sanoo radisti, joka oli mukana, että laskeusimme alas ja päämajaan pitää soittaa, minä soitin Pääma­jaan ja siellä sanottiin, ylipäällikkö määräsi minut Ilomantsiin.

Ilomantsin taistelut

Sitten sanottiin, että sinne tulee joukkoja ratsuväkiprikaati, mutta minä sanoin, ettei se taida riittää mutta samalla sain tietää, että se meitä vastassa oleva divisooona oli mennyt jo, osa oli junassa, siellä Kotskamossa, ne piti vietämän sinne alas johonkin muille sotanäyttämöille. Mutta ykskaks otimme yhden pataljoonan erilleen ja lähetimme kanssa taas sinne alas ja se kun oli mennyt se pataljoona taikka minäkin kerkesin mennä jo Ilomantsiin ne kääntyikin takaisin, ne purki junissa ja hyökkä­sivät siellä Rukajärvellä, ne oli silloin motissa Könönen siellä oli ja Sotisaari ja Susi. Niin minä sitten kun jouduin sinne, niin minä ajattelin, että taikka se ajatus tuli jo ilmassa, ei mulla ollut karttaakaan, enkä minä sitä kattonut, mutta kyllä minä sanon, että vaisto sanoi taas aivan noin, että se oli ilman muuta selvää. Se tuli, että mitenkä tehdään, pannaan sieltä takaa ne kaksi pataljoonaa ryssien selkään ja siitä mennään Ilajan ja Niemisjärven välistä, erotetaan ne divisioonat toisistaan sitten koetetaan telkuta niiden kanssa. Ja siinä se ajatus syntyi itsestään sen jälkeen kun kuulin, että minun pitää lähteä Ilomantsiin. Ja  siitä pidettiin kiinni aivan viimeiseen pisaraan saakka ja se onnistui kuitenkin. Kyllä se kumma oli, että se onnistui, kyllä se tiukalla piti monta kertaa, mutta se on­nistui, ja kun minä olen täällä miettinyt sitä, niin ei siinä oma taito ollut mitään, ei sillä ollut mitään tekemistä, se ajatus tuli vaan, oliko sitä tuntemusta taikka mikä siinä oli, tekijänä mutta se ajatus tuli aivan niinkuin salamana siellä lentokoneessa, että näin teki. Minä olen aina sanonut että se on ollut Korkeamman johdatus, ei se ollut, en minä sitä ainakaan omaksi ansioksi osaa lukea. Se oli sentään sellainen yritys, kun sitä jäljestäpäin ajattelee, että se oli uhkarohkea yritys, täysin uhkarohkea.

Sillä  Ekmannin prikaatilla ei ollut mitään muuta kuin karapiinit niillä tykkimiehillä. Ne piti tulla tykit Kaltimoon, mutta sotkivat  sen taas, ne menivät Kuopioon. Ne olivat Kuopion asemalla me kaivattiin niitä, me Ekmann  pantiin, Tuul , joka oli  varovainen huoltomies, minä otin sen esikuntapäällikön mu­kaan sinne, eihän  sitä esikunta päällikköä missään oloissa tarvita siinä mielessä, että operatiivisen  osaston  päällikköhän  se ne asiat hoitaa ja suunnittelee, mutta näissä korpiolosuhteissa se on se vaikeus huollossa, että saahan stemmaamaan,  se vaatii    pätevän ammattimiehen, joka pystyy ne ratkomaan ja hoitamaan, oli semmonen mies, joka pystyy,  se otti jo valmiiksi yhden autokomppanian Lieksasta kun lähdettiin,  piti siellä Hiiskoskella niinkuin peukalonsa   alla ja sieltä se aina lähetti  Kun Kelvässä suistivat meitä kesken taistelun kun ryssän partio ampu oikein, niin sinnehän ne olis jääneet radan varteen mutta kun oli se autokomppania ja meillä armeijakunnalla oli       tarpeeksi  omissaan, ne siellä kitisi ja itkivät niitten vehkeitten kanssa, ne ei olleet oikein tottuneet. Kyllä Nenos vainajakin itki  kun ammuksia menee, sanoihan se kerran, kun soitimme, että se on sillälailla, ettei tuu mitään. Mutta oli hyvä onni, oli niin hyvä onni, että sittenkun sinne tuli suuret apujoukot, Päämaja  ilmoitti, että koko tie Suojärveltä Kuolismaahan on täynnä joukkoja. Sieltä tuli kolme merijalkaväkiprikaatia, yksi panssariprikaati ja yksi pioneeriprikaati. Se kolmas merijalkaväkiprikaati, joka Aunuksessa nousi seläntaakse, siellä oli nuori mieskin siellä mukana.

Eversti Raappana ja majuri Tuulensuu katselevat kylää 1941

Ja  ne sieltä olivat tulossa ja niitten sähkö sanomia kaapattiin klo 11.00 ne alottaa hyökkäyksen, ne sen 176. divisioonan vapaut­tavat puristuksesta. Näytti aivan toivottomalta, mutta kuinka ne vähän kerrassaan sai ne sissipataljoonat ja 21.Prikaati, joka oli pidätellyt noita kahta divisioonaa aina Karhumäestä saakka, niin saivat sen murenemaan niin, että se laukesi siinä kahdeksan maissa illalla. Kolme tuntia oli aikaa ja otettiin, kolme rasta motorisoitua pstoa kun ne sai tien raivattua miinoista niin ne istui satulassa koko ajan valmiina,  ei ne ottaneet osaa taisteluun, ne ajoi suoraan sisälle ja puolta tuntia ennen kun ryssien hyökkäys alkoi, niin ne ilmoittivat tykistön komentajalle, että olemme valmiit. Ryssät tuli sivusta, näin lampien kannakselle ja ne olivat täällä Lutikkavaarassa niin ne siihen sahas kolme raskasta pstoa, niin paljon kun ne kerkes, yksi jäi ehjäksi koko tykeistä. Kiire oli, piti työntää, ammuksia kun otettiin ei tullut yhtään ryssää enää.

Me saimme armeijakunnalta sitten lisää raskaita pstoja, armeijakunta lähetti kun alkoi kehittymään se taistelu  ja kyllähän siinä oli alkuvaiheessa hyvin vaikea tilanne kun pataljoonat, jotka tuli sieltä meidän  takaa, se oli vaikea tilanne siinä  sikäli, että  kun nämä, siellä oli Seita­mokin mukana ja Partinen oli, osasto Partinen, se kävi siellä lentokoneella minun luona Ilomantsissa pikkupappilassa  saamassa käskyjä  että heti   kun lähdetään,  eikä olis lähdetty, jos ei ryssät kerkesi pikkusen ennemmin. Ryssät nousi  Hattuvaaraan  yksi rykmentti -52. ne samat, jotka olivat  olleet siellä  Venäjän puolella, josta se Linna otti niitä vankeja. Mutta se oli  tullutkin  sitten  sinne ilmeisesti  Hattuvaaraan ja oli  sieltä menossa Kaltimoon. Luultiin ensin, että se on joku partio ja se ei riittänyt, niin lähetettiin koko ratsurykmentti sinne ja  sielä oli koko se rykmentti ja se perääntyi ja sillä aikaa Parti­nen oli tullut sieltä Hoilolan tienvarteen ja oli siellä kosken takana, mutta eivät avanneet vaan laskivat menemään ryssän rykmentin, kaksi pataljoonaa oli asemissa. Siitä minä moitin Partista, kovasti moitinkin. Sanoin, etten minä käskenyt sinne katsomaan, vaan tuollaisessa tapauksessa pitää jotain tehdäkin.

Mutta  siitä ne menivät  eteenpäin ja  siellä kävi ehkä yksi  nii­tä ankarampia koetuksia, mitä minun  joukollani  on ollut koskaan missään sodissa. Siellä käviyksi pataljoona,  jonka Karkama, yksi majuri oli  komentajana  ja kun ne katkaisivat sen ryssien Vellivaaran seuduilla sen tien, niin  partio löi ne takaisin toi tykistöä siihen ja kenttätykistöä, ja niillä ne ampui ja ensimmäiset vei koko Pataljoonan esikunta. Ei niistä kaatunut kukaan, mutta ne haavoittuvat ja ne meni sinne vanhimpana oli yksi kapteeni, metsänhoitaja, kuinka minä sen nimen olen unohtanut, erinomainen mies Viipurista  kotoisin, on täällä ollut metsäpäällikkönä , Mannerheimristin Ritari, mikä se nyt olikaan, kas kuinka minä voin semmoisen miehen unohtaa.

Raappana tutustuu saksalaiseen panssarinyrkkiin

No tämä oli komppanian päällikkönä ja otti pataljoonan haltuun­sa, siinä istui, kolme kaatunutta oli   kuopassa  ja neljäs oli päällä ja ampui  ja patruunat alkoi loppua ja  se adjutantti  konttasi ja kaivoi kaikki  kaatuneitten taskut ja kävi jakamassa pitkin linjaa. Se prikaati ei saanut sitä  selville ja minä me­nin sitten  sinne eteen ja katsoimme siitä vaaralta, Korentovaaran takaa, ja prikaatin  komentaja sanoi, ettei siellä ole ketään ja minä sanoin, että siellä on maataistelukone ja ryssiä, viitisenkymmentä maataistelukonetta ja ne ampui  koko ajan, luuletko sinä, että nuo korpit tyhjää nokkii. Ei ne maaliammuntaa harrasta. Ja siellä ne oli ja istu, ja kun ne uudestaan hyökkäs, niin saatiin yhteys. Mikäs sen kapteenin nimi oli, hyvänen aika, siitä miehestä tuli puhelinsoitolla Mannerheim Ristin Ritari. Hän kolme päivää, kolme vuorokautta istui siinä, 100 metriä oli divisioonain väliä, kahteen suuntaan se ampui. Niillä kun ei ollut kuin kiväärit ja pikakiväärit, ei ollut mitään raskasta konekivääriä eikä raskasta asetta. Kymmenen päivän leipä oli taskussa ja patruunoita, kun ne juoksivat sieltä sen ryssän divisioonan perässä sieltä Kuutamolahdesta, nämä kaksi pataljoonaa. Se oli suoritus. Kuinkas, mikäs se olikaan, mulla on valokuvia vaikka kuinka paljon. Sen kaptee­nin nimi oli Tauno Paronen. Siellä kaatui meidän rajamiehiä näissä samoissa taisteluissa, se kapteeni, pikkuinen kapteeni Mirhola, joka sen hiirenkin söi, veikanlyönnistä söi hiiren, näytteeksi kerran, kovaluontoinen. Ja monta muuta, Seitamo oli sitten tämän Partisen jälkeen komentajana ja kovissa taisteluissa olivat ja suorittivat tehtävänsä, että eipä sen paremmin voi mies tehdä.

Sota loppuu

Sitten me lähdettiin takaisin Rukajärvelle ja heti minä ensis­tään en halunnut jäädä sinne, kun oli omat joukot Rukajärvellä, kyllähän Päämajasta kovasti kehoitettiin, että olisin jäänyt Ilomantsiin, mutta mitä minä täällä tekisin. Tämä on selvä tältä kohdalta, kyllä minä täältä joudan ja minä lähdin. Siellä sitten jatkoin taisteluja mutta sitten alkoi heti tulla aselepo ja siihenpä ne sitten loppu nämä sodat meidän kohdalta ja minun kohdalta on varmasti loppunut kokonaan. Kyllähän se Rukajärven aika oli, laskettiin oli 68 kilometriä pitempi lohko kuin muilla kenttäarmeijoilla yhteensä. Minä sen tiedän kun se laskettiin aivan tarkkaan kun minä jouduin sen oikeu­ denkäynnissä sen asekätköjutun aikana. Minulle sanottiin, että minkätakia minä en niitä huoltanut, minkä takia tarvittiin paljon aseita, sanoin, että tottakai sitä tarvittiin, ei kai siellä niin lusikan kanssa sotaa käyty. Koetin niille oikeudes­sa sanoa, että siellä salolla itärajalla ei tarvita muuta kuin kirves, lusikka ja kivääri, että ne kun on miehellä niin aina pärjää, mutta muuten ei pärjää. Kyllä siellä pyssytkin pitää olla. Ja oli paljon, meillä oli toistasataa, mitähän lienee, niitä kenttävartioita pieniä, sinne ylös saakka, jossa oli kah­desta joukkueesta pataljoonaan sinne, rikoskaverini istui koko pataljoonansa kanssa samassa motissa siellä Kiimasjärvellä. Minulla oli erinomaiset miehet siellä apuna, niinkuin Kare  viestikomentajana ja ne ilmavoimat, nehän ne valvoivat koko sen linjan, niillä oli ne langattomat puhelimet, joilla ne ilmoitti kenttävartioon mitä asiaa ja samalla ne suorittivat tähystystä. Lentokoneella huollettiin niitä ja uljaita taisteluja olihan siellä se meidän Joen kenttävartio, kaksi hiihtoprikaatin pataljoonaa hyökkäsi siihen lähelle esikuntaa. 17 miestä oli kenttävartiossa, Jauhiainen, ylikersantti oli päällikkönä, vänrikki oli kursseilla Tiiksjärvellä.

Kenraali Raappana komensi 14.Divisioonaa Rukajärven suunnalla koko jatkosodan ajan

Yhtenä yönä, ne aina hä­lytti niitä ja taas rapsahti piikkilangat ympäri semmoisessa poukamassa suon keskellä ja korkeat vaarat ympärillä ja hirvi oli siellä. Mitäs ne muita oli kuin ryssiä. Siihen hyökkäsivät, kranaattikeskityksen ne antoi, mutta onneksi ne ampuivat yli ja hyökkäsi sinne sitten ne kaksi pataljoonaan, 17 poikaa oli sisällä, ne pitivät puolensa ne pojat. Niistä oli kymmenen semmoista nuorisorikollista. Hyökkäsi pataljoona siihen ja sitten kun lopputiliä pidettiin, 5 poikaa oli tervettä, kuusi poikaa ja ylikersantti oli haavoittunut ja viisi oli kaatunut. ryssiä makasi neljäsataa ympärillä, joista oli 12 kapteenia, 2 majuria ja yksi everstiluutnantti. Se oli jälkeä se, minä koetin saada sille Jauhiaiselle, että ammutte heti kurkusta läpi, radiot meni rikki, mutta silloinkun lentokone kierteli ympäri ja hälytti jokapuolelta, ja sieltä tuli mistä ryhmä ja mistä kaksi, oli oma taistelusuunnitelma siellä ja ne näytti sitten suurilta joukoilta ja kun ne sieltä juoksivat apuun. Siellä oli kuin muurahaisia metsä täynnä ja niin ne vaan teilas ryssät ja ne jätti sinne, ja niin minä yhdelle pojalle, joka oli linnasta päässyt viikko sitten annoin neljännen luokan vapaudenristin yhdelle pojalle. Se oli hyvin semmoinen määräävä mies siinä loppukahakassa.

Siellä oli oikein hyvä henki, siinä oli sel­lainen auttamisen henki siellä Rukajärvellä, ettei siellä ku­ kaan toista viittinytkään kadehtia. Kaikki oli toista auttamassa aina. Jos jotakin tarttet niin tuosta saat. Auttoipa joukkoineen tai muuten. Minullakin oli kerran komentajia siellä omia ja se oli niille periytynyt, ja minä sanoisin, että se on periytynyt se auttamisen henki Rajavartiolaitoksessa, siellä on se auttamisen henki ollut siksi määräävä tekijä aina ennen sotia ja kyllä ne rajamiehet, joita oli joka rykmentissä joko komentajina, komppanian päällikköinä taikka nuorempina upseereina ja kaukopartion johtajina, ne oli rajamiehiä ja ne vei­vät sen hengen mukanaan ja minä olen monta kertaa itsekseni ajatellut, että me jääkärit aikoinaan olimme mukana hyvin tärkeitä tekijöitä vapaussodan aikana, talvisodassa ja jatkosodas­sa, meidän rajamiehet on hyvin paljon rinnastettavissa siihen.

Se ilmeni kaikessa, en minä sitä niin olisi huomannutkaan, minä pidin sitä aivan luonnollisena, mutta aivan vieraat, sellaiset kun vieraat komentajat, jotka tulivat muualta, siis kenraali Savonjousi, Sotisaari ja Hannula vainaja. Hannula piti vielä niin erikoisena niitä Rukajärven joukkoja, hän oli täällä rykmentin komentajana, suuri sellainen hengenjättiläinen.