Haastattelija: No niin, Rovaniemellä 11.päivä kesäkuuta 1982, äänessä Heikki Kaakinen (HK) Ranualta

Olen täällä isäpapan Martti Kaakisen (MK) luona Palkisentiellä käymässä ja olemme saaneet tänne vieraaksi kapteeni evp Väinö Pitkäsen. Menikö  oikein, tähän asti? Kyselen näistä vanhoista rajavartiostoa koskevista muistoista ja muisteluksista. Ja annan puheenvuoron nyt haastateltavalle. Ja kysytään nyt ensin, että missä ja milloin olette syntynyt? 

Rajamieheksi 

Minä olen syntyny Nilsiässä 18.3.1902, mutta rajavartiostoon olen lähtenyt 1924 tammikuun alkupäivinä. Ja lähtöni aiheutui siitä, että oli seitsemän siskosta tai kolme poikaa ja neljä tyttöä ja katsoin, että tässä on ja tulevaisuudessa jonku lähdettävä. Ja niin päätin lähteä ja matkustin Kajaaniin, tarkoitukseni oli saada työpaikkaa. Ja niin siellä hakiessani etsin työpaikkaa ja oli sellainenki työpaikka mulle tarjossa, kun Osuuskauppa, se kai oli Kainuun osuuskauppa, hevosmieheksi  ja kävin katsomassa hevosenki. Ja se oli suuri ja komea hevonen jalängetki oli melkeen metriset. Mutta katsoin, että olin syksyn vältänny kotona, jota sanotaan kyntämiseksi. Ja kaks hevosta edessäni - aika komeita nekin - niin tuntu, että eikö tuota muuta työpaikkaa nyt löytyis.

Ja niin menin toiseen ja puutavarayhtiöön. Sinne olisin päässy töihin tulipiipuksi, se oli kai sammonen mittamiehen tapanen. Ja kysäsinpä kuitenkin, että minnekkähän tuo sitte se sijotuspaikka tulis, niin siellä vastattiin, että Kuhmoon. Kuhmoon, paljonkohan tuonne on matkaa? Toistasattaa kilometriä vähäsen. Eiei, ei, ei tuntunu oikein miellyttävän, niin jätin senkin.

Siellä oli sitte rajavartiostossa, Kainuun rajavartiostossa Siilinjärveltä - samalta seuvvulta, jossa minä olin poikakurikkana ollu - tuttu rahastonhoitaja, Hiltunen Lassi. Menin sinne jasiellähän minä sain hänet juttusilleen. Ja niin hän meni siellä tietenki adjutantin puheille ja, että täällä olis tämmönen mies. Mulla oli kuitenki tuo sotilaspassiriepu mukana kaikkine niine piirustuksineen, mitä sinne oli merkitty ja hän vei sen adjutantille. Riippa oli tämän adjutantin nimi ja kapteeni oli arvoltaan. Ja sanottiin, että tulukaapa huomenna. Ja minä menin huomenna. Niin lyötiin sitoumus minun eteeni, ja sillonhan piti tehä sitoumus. Eipä paljo pitemmäksi, ku kolmeksi vuodeksi. Niin mietin sitä asiaa. Ja vieläpä alikersantin arvolla sain sinne työpaikan. Ja kysäsin sitte, että minne sitte se sijotus tulee tarkempi, niin sanottiin, että tänne Kajaaniin. 

Rovaniemen vanhat rajamiehet luovuttavat pienoisrajapaalun n:o V/I Väinö Pitkäselle (2. oikealta) hänen 75-vuotispäivänään   Kuva: Martti Kaakinen

No, kun menin sitte aamulla seuraavana päivänä, niin sitoumus allekirjotettiin ja lyötiin komennustodistus minun käteeni. Ja siinä tuki, että Kuusamo, Kainuu, Kuusamo - Kuusamo, Kainuu, Kuusamo - siihenpä se järki loppu kansakoulun käyneeltä mieheltä. Menin kirjakauppaan ja ostin sieltä kartan 1:400000, joka nyt ei oikein paljo anna metrejä, mutta kyllä kilometrejä. Kysäsin, että kuinka paljo sinne ois matkaa, niin sanottiin, että 280 kilometriä. Sillon taas nousi suoni ottaan ja ajattelin, että jospa tämä purettas tämä sitoumus. Niin tuli se adjutantti Riippa siihen ja sano, että onko se miehen merkki, että mitä päätetään, niin se täytetään. Minä mietin hetken ja sanoin ajatuksissani, että no eipä ole. No menkää sitte hakemaan varastosta reppu ja kinttaat ja sukset. Ja Räsänen oli muistaakseni varusvaraston hoitaja, ja se anto mulle nämä. Ja sitte muonavarastoon, Lahtonen oli, Ville, siellä muonavaraston hoitajana siihen aikaan, ja se anto mulle leipää ja margariinia. Ne reppuun ja sukset ja kintaat kun oli, niin ei  muuta, ku sitte taipaleelle.

 
Kasarmirakennus Kainuun rajavartioston esikunnan alueella Kajaanin Lehtikankaalla 1920-luvulla
Kuva: Kainuun rajavartioston kuva-arkisto

Ja niinhän minä läksin seuraavana päivänä sitte hiihtelemään. Ja lyhin matka kait se ehkä ois ollu tahi suorin tie, mutta minusta tuntu niin, että ku siitä kartasta katto, että se on epävarmempi kulukea Suomussalamen –  Hossan – Juntusrannan, taikka Juntusrannan – Hossan kautta Kurvisen kautta Kuusamoon. Ja läksin Oulujärven kautta. Sieltä hiihtelin Näljängälle,  Puolangan, Taivalkosken kautta Kuusamoon ja Maanselässä olin viimesen yön. Ja oli kulunu noin kolme vuorokautta sitä 280 kilometriä pukkiessa.

Ja niin tulin Kuusamoon. Siellä oli sillon komppanian päällikkönä Brander Viljo, jääkärikapteeni. Ja tietenki hänelle sitte ilmottauduin. Ja niin alko sitte touhu taas seuraavana  päivänä, ku olin siellä majottunu. Mennä varusvarastoon, sieltä saatiin nimittäin varusteet. Annettiin kaks pukua, työpuku ja parempi puku. Ja tietenki joku alusvaatekerta  ja se tornisteri ja jalkineet. Ja niin minä kattelin sitä pukua, ja siitä jäi erikoisesti mieleen se pukuhomma. Ku oli kaks pukua ja molemmat oli minusta samanlaiset. Molemmissa oli paikat housuissa - ei nyt takissa niinkään, mutta housuissa. Niin kysäsin Tauno Korhoselta, että mikä ero on näillä puvuilla, että toinen on paraatipuku ja toinen työpuku. Niin hän vastasi, että näkeehän tuon. Toisessa on suuremmat paikat, se on työpuku. Ja jos on pienemmät paikat housuissa, niin se on paraatipuku. Ja tästä se sitte matka jatkui eteenpäin.

 

Kuusamon rajakomppanian kasarmi 1930-luvulla Kuva: Kainuun rajavartioston kuva-arkisto

(HK) No niin, siitä puvusta vielä, että rajavartiostolla ei tainnu siihen aikaan vielä olla kovin kummosia omia tunnuksia, ei rajakarhuja, niin ku nykyään? Eikä muita? Niin minkälainen se puku muuten oli, ku paikat vaan oli komiat? 

Puvuthan oli kaikki, silloin annettiin talosta kaikki puvut. Ja erikoisuutena siinä oli tuo vihreä kaulus, mutta mallia oli -22 puku. Alkuperäne malli ja siinä oli se vihreä kaulus. Muuta ei siinä ollu. Sitte paljo omia vehkeitä  kyllä käytettiin. Sitä näki säpikästä ja nutukasta miehillä siellä käytettävän. Mutta ne nyt oli niitä itse hankittuja. Muut kaikki oli talosta, alusvaatteista alkaen.

(MK) Oliko siinä paulakengät jo sillon varusteissa?

Paulakenkäjuttu ei ollu sillon erikoisesti Kainuun rajavartioston aikana niin paljo muodissa, kun se oli sitte Lapin rajavartioston aikana, mutta oli kuitenkin olemassa. Ja siinä oli paulanauhat kans piti siihen kuuluvat.

(MK) Näin oli vuonna -28, kun minä tulin. Varusteet annettiin varastosta. Niin siihen kuulu paulakengät ja sitten saappaat, yhet semmoset sotilassaappaat. Vanhat käytetyt. 

Niin varusteethan ei ollu mitään tuliteriä. Kaikki se oli, täytyy sanoa, melkein tekis mieli sanoa, että aika paljo oli jätteitä tai jostaki tuotuja.

 

Työpalvelua ja kilpailutoimintaa

No Kuusamossa sitte, kun siellä olin ilimottautunu, niin jäin muutamaksi päiväksi  kai ja ruvettiin suunnittelemaan mulle töitä. Ja muistan sammosen työmaavalvonnan, kun tehtiin. Sinne rakennettiin varastorakennusta ja siellä höyläytettiin hirsiä tai hirsiä, lautoja ja orsia kaikkia. Ja se oli minun ensimmäinen valvontahommani.

Mutta sitten minut komennettiin kolmen, neljän miehen porukan johtajaksi ja lähteen vetämään Siikajärven vartioon puhelinlinjaa. Kasvavat puut, ja niistä karsittiin, katkastiin latva pois ja karsittiin ja niihin se vejettiin siihen se linja. Peuralaisesta, Kuusamon Peuralaisesta se alkoi. Siinä oli ollu joskus puhelinvartio. Ja siitä lähettiin viemään sitte Siikavilleen, montakos kymmentä kilometriä tuota nyt olis ollu, lähelle ehkä kaksikymmentä - kasvaviin puihin.

Mutta siellä minä en joutunu olemaan muuta, kun muutaman viikon, kun tuli sellanen määräys, että pitää pitää karsintahiihtokilpailut, karsia siellä rajavartioston väliseen kilpailuun parhaita hiihtäjiä. Ja niin sitten iltasella pojat hiihti siellä sammosen lenkin sinne. En uskalla oikein sanoa, että oliskohan ollu kymmentäkää kilometriä, mutta kaks kertaa se piti huikasta ympäri. Seuraavana päivänä hiihtelin siellä. Ja liekkö tullu voitto, niin muistelen. Komennettiin takasi pääsijotuspaikalle Kuusamoon. Ja siellä koottiin kilpailujoukkue, olikohan meitä neljä miestä vai viis miestä siinä joukkueessa. Moilanen oli kuitenki , Mustonen ja Kitti ja vieläpä tais olla joku muuki mies.

Niin sieltä lähdettiin sitte hiihtelemään kiväärit selässä ja muonaa tietenki jonku verran mukana ja tavoitteena oli Kajaani. Niin silloin hiihdettiin sen hiihtojoukkueen kanssa. Lähettiin hiihtelemään, niin Poussun, Kurvisen, Hossan, Juntusrannan, Suomussalmen kautta Kajaaniin. Ja ei se matka saanu kestää silläkää reissulla kai kun kolme päivää. Ja viimenen päivä on erikoisesti tästä kilpailumatkasta, tästä hiihtomatkasta sinne Kajaaniin parhaiten mielessä. Kun Suomussalmen Suomulasta oli 116 kilometriä matkaa Kajaaniin. Ja niinhän me aikasin lähdettiin, kun oli sukset voideltu ja lyöty taas kiväärit selekään ja rentselit, jotka piti mukaan ottaa tai olivat jo alun perin mukana. Niin pukattiin perille. Ja kun Teppanan mäkkee laskettiin alas, niin ihmiset tulivat elokuvista. Ja sehän siihen aikaan kai elokuvista tultiin viimesestä näytöksestä siinä puolenyön maissa, jota kellonmäärää kai nykyään sanottais 24:ksi tai silloin 12.

Rajamiesten hiihto Kuusamossa 1920-luvulla Kuva: Kainuun rajavartioston kuva-arkisto

Niin sitten tultiin pääsijotuspaikalle Kajaanissa, ja siellä sitten ehkä oli yksi päivä välillä, kun oli kilpailut. Kilpailut olivat sillon: 20 kilometriä hiihettiin miesvastasena kilpailuna ja·ampumahiihto oli sitten seuraavana päivänä. Ei siinä sen kummempaa valmentautumista ollu. Ja siellä sitten kun nämä jutut oli ollu, nämä kilpailujutut - tämä kakskymppiä ja ampumahiihto - niin päivä tai pari korkeintaan oli väliä, kun rajavartiostojen väliseen kilpailuun Joensuun Höytiäiselle.

Ja se oli vuosi, sama vuosi 1924. Siellä Höytiäisellä oli taas samat lajit. Minä hiihtelin siellä 20 kilometriä ja ampumahiihossa ei minua oikein onnistanu. Enkä sielläkää ollu ampumahiihossa mukana. Ja tuli oikein semmonen suojakeli, oikein vesikeli. Ja kyllä siinä meni siinä kahellakympillä, niitä Höytiäisen törmiä kun luisteli ylös ja laski alas, vauhti oli kummassaki melekeen sama, alaslaskussa ja nousussa. Ellen väärin muista, niin multaki meni - vaikka kolomanneks tulin rajavartiostojen välisissä kilpailuissa, ja suksimiehiähän oli olevinnaan - en oikein muista, mutta kyllä siinä meni kaks tuntia ja joitaki minuutteja vielä päälle.

Niin sitte, kun kilpailu oli ollu, niin taas muutaman päivän päästä, ei hiihtäen Kajaaniin, vaan onneksi tultiin junilla. Vaan Kajaanista taas hiihtäen se 280 kilometriä Kuusamoon. Semmonen oli se ensimmäinen kilpailumatkani 1924, hiihtokilpailu - rajavartiostojen välisiin Joensuuhun.

(HK) Se sen ajan urheilu pikkusen on poikennu nykyaikasesta, että siitähän sietäs kertoa vaikka vähä yksityskohtasemmin. Tuo oli hiihtoa ja tietenki mäystinsuksilla sen aikasilla välineillä, mutta minkäslaisia kesälajeja  oli, niistä vaikka?

No, kesälajeista minä ehkä parhaiten muistan sen, sotilasviisotteluksi sitä sanottiin, ja se suoritettiin täällä Rovaniemellä. Se, lajit olivat, ampuminen, siis siihen kuuluivat ammunta, käsikranaatin tarkkuusheitto, käsikranaatin pituushertto, 200 metrin estejuoksu ja hengenpelastusuinti. Sanottiin hengenpelastusuinniks sitä.

Ja se oli syksy, kun täällä se suoritettiin, täällä Rovaniemellä. Ja tuolla on Iampi, tuolla hiekkamontulle mennessä, jossa oli aika kylmä vesiki. Mutta täällä semmonen lääkäri, Hacklin, se riisu kengän jalastaan ja kokeili sitä vettä varpaalla, ja sano ”ei mitään kylmää, sinne vain”. Ja niin se hengenpelastusuinti suoritettiin siellä lammella. Ja se olisemmonen hengenpelastusuinti, että tuommonen pölli, kaks metrinen pölli, sitä otettiin päästä kiinni ja selällään sitä vedettiin 25 metrin mittaisella radalla. Mutkin kun käytiin, niin 50 metriä tuli täytettyä.

Ja käsikranaatti oli suomalainen varsikäsikranaatti. Ja tarkkuutta oli rengas, josta sai ne pisteet. Ja pituutta kun huikasi niin pitkälti, niin siitä se alako pisteet karttumaan. Mutta se estejuoksu, siihen kuulu mukaan kivääri ja viiden kilon painoinen hiekkareppu selkään. Ja se oli vähä eriskummallinen ehkä nykyaikaiseen urheiluun verrattuna selittääkään, mutta näin se vaan juostiin. Ja sellainenki tekijämies - joka Kajaanissa varmasti ja  Kainuussa tunnetaan hyvin - kun Aito Keravuori, joka oli sen puolen piirin parhaita pikajuoksijoita, niin hänkin tukehtui sillä ratalla, että pärjäsin hänellekin. Ja näin se mestaruus, rajavartiolaitoksen mestaruus sillä viisottelukilpailulla ratkesi minun hyväkseni.

(HK) Niin, että se on jääny tuommosena hyvänä onnistuneena suorituksena.

No se on parhaana näistä.

(HK)  No minkäslainen se rata oli, 200 metriä oli matkaa, mutta mitä siihen kuului, minkälaisia esteitä?

No, siinä oli ensiksi sellanen este, joka oli niinku, mihinkähän tuota sanos, että ehkä suureen sänkyyn. Mutta ne päät, ne sängyn päät, oli niin korkeat, että parimetriset ja välillä oli vielä semmonen ... näitten päitten väli oli ehkä kymmenkunta metriä tai jotaki tämmöstä. Ja siinä oli riuvut jonku verran korkealla maasta, jotka hetkuttelivat. Ja jos siitä putosi, niin ei kun pyöräytä ympäri sinne toiseen päähän ja aiota uuvestaan se juokseminen.  Sitte oli ylimentävä, olikohan se metrikymmenen tai semmonen ylimentävä niin kun portti. Ja sitte alati, se oli kyllä matala, että juuri ja juuri siitä kiväärin ja repun kans pääsi alati. Ja se oli sata metriä aina sivunsa, kahdensadan metrin estejuoksu se oli. En tarkemmin tässä sitä muista.

(MK) Kuitenki, jos siinä putosi niiltä esteitä, niin oli palattava takasin lähtöpaikkaan ja lähteä uuvestaan, jotta tuli virheetön suoritus. Ja siitä laskettiin se koko aikamäärä ja pisteet. Näin minä rnuistaisin.

 

Rajavartiointia Kuusamossa 

(HK) No minkäslaista oli siellä Kuusamossa se tavallinen arkinen palvelus, jos siitä muisteltais eteenpäin?

Pääsijotuspaikalla Kuusamossa, Kuusamo Kainuussa, oli minun tehtäväni suurin piirtein koulutus. Ja sitte sieltä minä jouduin kenttävartiotoimintaan. Nehän oli si!lon nimeltään kenttävartioita. Ja niitä Kuusamolla oli, Kuusamo Kainuun komppanialla oli Kurvisen kenttävartio, Multilan kenttävartio ja Siikajärven kenttävartio. Ja Kemilässä oli puhelinvartio, jossa oli joukkueenjohtaja, joka kierteli vartioita tarkastamassa.

Minun osakseni Kuusamossa tuli rajapalvelusta. Multilan kenttävartion päällikkönä olin, sitten olin Sovakylän kenttävartion päällikkönä - ja jäipä äsken mainittematta - se kuulu sinne toiseen, Paanajärven vartion piiriin. Ja sitten vielä jouvuin vartiopäälliköksi taas Pistojoelle, joka oli se piiri, jossa oli nuo kolme. Ja kolme oli pohjoispiirissäki, siis rajavartiojoukkueen vartiotasoa. Siis Mäntyjärvi, Sovakylä ja Tuutikylä. Ja niitten tarkastava vääpeli oli Paanajärvellä. Ja niin ku äsken sanoin, niin Kemilässä oli sen piirin tarkastava vääpeli, missä minä olin.

 

Rajapartioon lähtö Tuutikylässä 1920-luvulla Kuva: Kainuun rajavartioston kuva-arkisto

No Multilan kenttävartioon kun jouvuin, niin sillonhan ei ollu yhtään omaa vartiorakennusta Kuusamon komppanialla. Ainoa pääsijotuspaikalla oli, joltaki metsävirmalta ostettu kaksikerroksinen rakennus keskellä kirkonkylää. Niin Multilan vartiossaki kun jouvuttiin, siinä oli Maikun talo, siinä oli meillä yksi huone, siinä tavallisesti oltiin. Se kenttävartion vahvuus, jossa minä olin, niin se oli siinä kahdeksan, harvon kymmentä miestä. Multilassaki oli yksi huone ja siinä oli omatekoset sängyt. Puhelin sinne oli ja ruoka tehtiin siellä talon keittiössä Maikussa. Ja sillä tavalla se huolto pelasi, että talvella tuotiin sinne muonat kesää varten useimmiten, vaikka olihan Sänkelään jonkulainen maantie. Tämä Multilahan on kai kuutisenkymmentä kilometriä itään kirkonkylästä, siis pääsijotuspaikalta. Siellä sitä keiteltiin ja siellä ne laitettiin. Oli kokkikin joskus, mutta ei sitä niin varsinaisesti hyväksytty oikeastaan sitä kokkia vielä siihen aikaan, naiskokkia. Että se piti niinku miesten voimilla .

Vartiopalvelushan oli sillon - oli määrätty rajaosuudet, joihinka piti suorittaa. Ja oli jo sillon voimassa minun aikanani, että ei yhtä miestä saanu yksin laittaa vartioon, ei rajapartioita. Kun oli sisämaapartio, kaukopartio ja rajapartio. Näissä merkeissä sitä pyöritettiin sitä rajanvalvontatouhua. Sisämaapartio käsitti, sitä sai aika pitkälti pyöriä sillä alueellaan talosta taloon. Ja jos halusi yöpyäkin, niin saihan sitä yöpyäkin sinne metsään tai jonnekin muualle. Mutta useimmitenhän se näin tapahtu, että niitä suoritettiin niitä sisämaapartioita siten, että oltiin talossa yötä, jos se kesti usemman päivän.

No rajapartio, joka oli tärkein partio, niin kun ei ollu niitä välineitä muita kun ne, mitkä lähtiessä oli annettu ja ne eväät, niin muonat, kun muutkin. Niin se saatto huonojen kelien aikaan – niin kun syksysin ja erikoisesti keväisin - kestää useitakin päiviä. Ja siihen oli sovittukin sillä tavalla esimerkiksi, kun Kuusamostaki  lähti esimerkiksi Kenttäjärvelle rajapartiotehtävään - ei Kuusamosta, kun Multilasta Kenttäjärvelle rajapartiotehtävään, niin siinä oli sovittu, että niin ja niin monta päivää tämä partio saa kestää. Mutta jos se menee jotenki yli, niin vasta niinku kolmantena päivänä sen ylimenokauven  jälkeen ruvetaan kyselemään, missä se partio viipyy, ettei ala tulla kotia tai tuonne kenttävartioon. Että tuollaista hätäilyä 

Mutta tarkkaahan se homma oli. Siitähän ei voi sanoa, etteikö se tarkkaa oltu. Ja kun siellähän ei ollu paljo liikettä rajan pinnassa. Ei ollu rajavyöhykkeitä sillon eikä sellaisia. Niin kylläpä ne melkeen ne asiat siellä selvisi. Että harvemmin tuli esiin mitään sellaisia ylimenojuttuja, niinku loikkarijuttuja tai muita, etteikö ne siellä selvinny, minnekkä päin oli kuljettu. Talvellahan tämä oli aivan selvä, sillä harvon se latu meni piiloon niin, ettei sitä jossain sisämaassa olis tavattu, jos se siellä rajanpinnassa olis jouduttu vaikka sotkemaanki. Tällä tavalla vartio pyöri.

Kirjanpito oli vartiossa. Siellä oli päiväkirjaa, partio- ja vartiokirjaa ja monenlaista kalustokirjaa ja muonakirjat ja kaikki tällaset. Ja ne hoidettiin siellä vartiopäällikön toimesta. Ja sitte oli erittäin kertomukset, mitä lähetettiin aina komppaniaan kirjallisena näistä toiminnoista, mitä vartiossa suoritettiin.

 

Tarkastuksia ja koulutusta

(HK) Ja siitä sitten vaan jatketaan edelleen niitä erilaisia tehtäviä, jotka sitte jatkossa siellä tuli. Esimerkiksise tarkastava  vääpeli, mitä semmonen mies siellä teki?

Tarkastava vääpeli oli sellanen, sanosko sitä nyt herraks, kun Kuusamon komppaniaki oli jaettu kahteen tarkastavan vääpelin piiriin. Oli pohjoinen piiri, joka tuli jo mainittuaki. Sen sijoituspaikka oli Paanajärvellä ja toisen eteläisen oli Kemilässä. Sille kuului kolme vartiota, kuten on jo käyny ilmikin - siis Kurvisen, Ölkyn ja Multilan kenttävarliot. Ja kun joukkueenjohtajaks myös häntä voidaan nimittää, meni vartioon, niin hänelle kuulu siellä vartiossa kaiken sen vartion elämän tarkastus, jos näin sanois. Siis varusteet, koska ne oli valtion. Ne tarkastettiin kaikki, niin siisteys, kuin muutkin siihen kuuluvat asiat. Aseet, kiväärit, pistoolit, patruunat - kaikki oli kirjanpidossa  ja ne tarkastettiin. Kiväärithän oli henkilökohtasella kuittauksella, mutta vartiossa olevat aseet, valopistoolit, patruunat, valopistoolin patruunat ja niin edelleen. Jopa lääketarpeetkin, jotka oli tietysti valtion ja niistä oli oma kirjansa,se lääkintäkirja.

 

Rajamiehiä Paanajärven rannalla Kuusamossa 1930-luvulla Kuva: Kainuun rajavartioston kuva-arkisto

Ja sitte koulutus oli vielä siinä mukana. Kun oli määrätty, mitä koulutusta  oli suoritettava määrätyllä ajalla - kuukauven aikana - niin se kuulu myöskin sitte tarkastaa, että onko se suoritettu. Ja vieläpä voi pistää pistokokeenkin ja olla itse siinä mukana, kun koulutus sen vartiopäällikön kans siellä suoritettiin. Tämä tehtävä kuulu vartiossa hyvin tarkkaan siisteyvestä lähtien. Melkeinpä  tekis mieli sanoman, kun kenttäkeittiön astiatki kaikki, mitä nykyään römpsäksikin sanotaan, niin se tarkastettiin. Vaikka se ois kuinka kirkas, niin se tarkastettiin joka kerralla - ei sitä jätetty tarkastamatta. Aivan tukat ja kaikki puhtauvet kuulu siihen, henkilökohtaset tarkastukset siihen tarkastukseen. Ja joka kuukausi oli vartion tarkastava vääpelin, joukkueen johtajan, mentävä pääsijotuspaikalle hakemaan tilit - kuukauven tili. Ja siellä oli monenlaisiaki asioita: poikien asioita, vartiosta ja tietenki komppaniasta kaikkia niitä komppanian päällikön antamia ohjeita, joita oli vartiossa suoritettava.

Tällainen tarkastus jokaisessa vartiossa suoritettiin sillon, kun kerran tarkastava vääpeli, niin kun sitä sielläki nimiteltiin, kävi vartiossa.

(HK) No niin, kuinka hyvin koulutettua porukkaa oli sillon alkuvuosina  tämä rajavartioston miehistöaines?

Niin, sotilaskoulutustahan kaikki eivät olleet tietenkään perusteellista saaneet, paitsi ne, jotka olivat olleet jääkäreinä ja niin edelleen. Mutta luotettavia miehiä ne kaikki olivat. Heihin täysin sai luottaa. Mutta sotilaskoulutus oli sammosta ja tämmöstä. Miehethän oli koottu sen aikaisista vapaussotureista, Karjalan retkikunnasta, Aunuksen retkikunnasta. Ja niin edelleen oli koostunu Kuusamoonki näistä miehistä, siis palkatuista oli kysymys, niin koulutus oli heikkoa. Ja kun se tietysti oli huomattu siellä rajavartiostojen esikunnassakin. Niin kun kesän aikana useimmiten suoritettiin sieltä päin tarkastukset rajavartiostoissa ja komppanioissa - komppanioihin saakka - niin sieltä tuli sitten rajavartiostojen päällikkö Järnström ja hänen apulaisensa eversti Viikla, jonka entinen nimi on ollut Viiklund. Ja niin siellä otettiin Kuusamossakin koulutustarkastus sitten esiin ja ryhmän verran miehiä koottiin pääsijotuspaikalla, jonnekka oli vartio…

(HK)  No niin, nauha vaihettiin toisinpäin ja jatketaanpa siittä. Ketäs ne henkilöt olivatkaan, jotka saapuivat tarkastamaan?

Se oli rajavartiostojen päällikkö Järnström, joka myöhemmin kyllä sai kenraalimajurin arvon ja hänen apulaisensa Viiklund, myöhemmältä nimeltään Viikla, eversti, tulivat tarkastamaan. Ja niinhän tämä Kuusamon pääsijotuspaikalla suoritettiin tämä koulutustarkastus siten, että tämä ryhmä, jota kaikki seurasivat, paitsi ei rajavartiostojen päällikkö itse, mutta Viiklund ja muut mukana olleet tarkastajat. Niin tallin ja halkopinojen väliin, joka oli siellä tallin takana - halkopinot, noin muutaman kymmenen metrin päässä - siinä oli ryhmä. Ja se kun ilmotettiin eversti Viiklundille, Viiklalle, niin hän antoi sen ilmotuksen jälkeen, että alotetaanpa sulkeisjärjestyksestä.

Ja sieltä otti Mannisen Rikun, alikersantin, että hänpä nyt ensiks suorittaa tässä käännöksiä, liikkeessä tietenki, asento-ojennus ja semmoset jutut ja käännöksiä liikkeessä. Ja kun hän sai ensimmäisen komennuksen suustasa, sen jälkeen, kun oli karjassu,että ryhmä se ja se kuuluu Mannisen komentoon. Niin komensi, että tahdissa-mars. Ja tämä mars-käsky sattu just niitä halakopinoja kohti. Ja nyt olis pitäny vaan sitten vielä komentaa, että ei sinne halakopinon päälle romunneet nuo rajamiehet - joko vasempaan tai oikeaan sen jalan puolelle käännöksen. Käännös-oikeaan, niin oikealla jalalla ois pitäny, että käännös-oikeaan-mars, mutta ei sitä tullu. Eikä sitä tullu sitä käännös-vasempaankaan-mars, niin pojathan rahmuili sinne halakopinojen päälle.

No, kun siinä aikasa olivat ramuilleet ja huomattiin jokai siellä meni noin suitakin ja siellä alako näyttää, että se on semmosta pilikkahommaa, niin Viikla, Viiklund sano, että lopetetaanpa tämä koulutus tähän. Ja niin loppu sulukeisjärjestyksen koulutus  siihen siinä komppaniassa aika pitkäksi aikaa. Sitte oli Järnström itse, rajavartiostojen päällikkö, kans saanu tietenki tietää, miten tämä koulutushomma meni. Niin hän kuitenki oli semmonen hyvin ymmärtäväinen herra - semmonen käsitys minulla onjääny - hän kokosi kaikki meidät sinne ulos iltasella, saman päivän iltana ja rupes puhumaan meille tähtitieteestä. Ja siinä meni ilta aika pitkään, kun hän selitti niitä. Hän oli niistä perillä, mutta eihän sitä me oltu perillä. Mutta näin hälvennettiin tietenki sitä, että miehet pääsi taas tasapainoon. Ja seuraavana jatkaa sitte koulutusta myöhemmin.

 

Rajakoirapartio Kuusamossa 1920-luvulla Kuva: Kainuun rajavartioston kuva-arkisto

(HK) No niin, entäs näistä esimiehistä, voisko näin suoralta käeltä luetella, ne taisi olla jääkäriliikkeessä mukana olleita miehiä monet. Onko jääny mieleen näitä nimiä?

Niin, kun minä tulin, niin jo sillon huomasin, että jääkärit ovat ainaki Kainuun rajavartiostossa pääpaikoilla joka paikassa. Siis Kainuun komentajahan oli Autti, kenraaliluutnantiksi myöhemmin ylennetty. Mutta hän oli sotakorkeakoulussa kai ulkomailla ja hänen sijaisenaan oli Blick, hänkin myös kenraaliksi ylennetty. Kuhmo- Kainuun, siis Kajaani-Kainuun komentaja oli - muistanki - sillon Roininen. Hänki on jääkäriupseereita, kapteeni. Kuhmon komppanian päällikkö oli Pajakka, eli entiseltä nimeltään lik ja hänkin oli jääkäriupseereita. Suomussalmi-Kainuun päällikkö oli Soininen ja hänkin oli jääkäriupseereita, kapteeneita. Ja niin kuin on jo sanottu, Kuusamo-Kainuun päällikkönä oli Brander, myöhemmältä nimeltään Paloheimo, everstiluutnantti ja oli jääkäreitä.

Sitten, kun tämä koulutuspuoli oli käyny tällä tavalla, niinku äsken tuossa kerroin, niin tuli nuorempia  upseereita. Pennanen Antti, ja hän oli myöhemmin rajavartiostojen päällikkönä, lähetettiin Kuusamoon suorittamaan koulutusta, kun se ensimmäinen koulutus vähä niinku epäonnistui, tai se tarkastus. Sillon siellä alko tosi  koulutus. Ja hän oli pp-joukosta palvellu jo aikasemmin ja ehkä muissaki joukko-osastoissa, mutta pp:ssä kuitenkin. Ja niin ruvettiin töitten jälkeen aina - sillon ei tunnettu semmosta kaheksantuntista työpäivää. Hyvä kun riitti 24 tuntia, mieluummin joskus ois halunnu sitäki pitemmäksi, mutta ei sitä saatu. Töitten jälkeen tai niitten tehtävien jälkeen koottiin muonittajat, varastonhoitajat, komppanian vääpelit ja ketä heitä nyt olikaan, koulutukseen. Ja niin lähettiin Nilon kentälle ja jatkettiin sinne Oivankiin päin sitä koulutusta. Millon sulkeista, millon maastoharjotuksia ja etuvartiokomppaniasta ja kärkikomppaniasta. Millon mitäki kaikkea tuoliasta laajaa koulutusta - jopa komppanian, jopa pataljoonan puitteisiin saakka. 

Muistan eräänki koulutuksen, joka päätty siinä puolen yön seutuvilla. Kun oli toinenki  Pennanen, nimittäin Vilho Pennanen, siellä vääpeli Kuusamossa – myöhemmin - niin oli sellanen aika kovanpuoleinen harjotus. Ja kesä oli ja siltä meni pusero rikki siellä ryömiessä ja syöksyessä ja rynnäkkötouhuissa, kun sitä huuvettiin ja ammuttiin muka karahkat kourissa. Niin pusero oli halennu selän takkaa, niin Pennanen, niin kenraali, nykynen kenraali, jo eläkkeellä oleva kenraali, sillonen luutnantti, niin sano, että mikäs Pennasen selekään on tuommosen, puseron revenny. No se Pennanen rupes selittelemään, niin Vilho, että hän ryömi siellä ja sitte kun ryömittiin ja ruvettiin rynnäkköön huutamaan, niin hän oli sammosen karahkon alla eikä meinannu päästä sieltä liikkeelle, niin tarttu pusero. Mutta eihän se auttanu, kun piti rynnäkköön lähteä, niin sehän halakes se pusero, niin tuli paha lovi sinne puseroon. Niin Antti Pennanen, kouluttaja-luutnantti, sano, että no niin sitä lähtee Jumalan ilmalla myrskyyn.

(HK) Niin ei ollu vara valita... Niin se Pennasen  sanonta, se jäi äsken vähä vajaaksi, niinkö?

Kyllä se jäi, kun se ehkä tarkasti sanottuna kuuluu, että Vilholie sano, kun tuli esiin se, että missä se kesäpusero oikeen niinku repesi sieltä selästä. Ja aika pahastihan se oli riekaleina. Niin Antti, kouluttajana luutnantti sano, että sitäs sitä lähtee hurstipaijjalla Jumalan ilimaan. Sammonen se oikea sanonta kai häneltä oli.

 

Kuusamon rajakomppanian kasarmialuetta 1920-luvulla Kuva: Kainuun rajavartioston kuva-arkisto

Tämän jä!äkeen koulutus tietenkin lähti kovasti vauhtiin ja siellä sitte suoritettiin sammosia lisäkoulutustarkastuksiaki. Muistaakseni jonku vuoden jälkeen tuli Rovaniemeltä Villamo ja Olli, Akseli Olli Väänänen, kapteeni, koulutustarkastusta suorittamaan kevättalvella. Ja sillon oli jo tosipaikat toisenlaiset ja harjotukset erilaiset ja koulutus meni jo suht kohtalaisesti. Ja sitä jatkettiin niin, että sitä koulutusta kovasti, ja kaikin puolinhan se rupes menemään. Ja se kai myöhemminki  selviää asioista, että mitenkä. Esimerkiksi siitäki komppaniasta hyvin koulutettuja miehiä, rajamiehiä, upseereita, on menny eteenpäin ja ylenny rajavartiopalveluksessa suorittaessaan. 

Tuli myöskin Kuusamoon varusmiehiä, kuutisenkymmentä miestä, hämäläisiä kaikki. Ja nekin koulutettiin siellä hyvin, omin voimin. Ei siinäkään tarvittu enää mistään esikunnasta apua, ei rajan eikä muualta, vaan kouluttajat oli jo omasta kornppaniasta ja koulutus kävi mainiosti. Kaikissa tarkastuksissa - jopa ampumatarkastukset kentällä, kaukoammunnassakin, siis kuvioammunnassa, taisteluammunnassa suoritettiin - nekin meni hyvin. Eikä siinäkään ollu mitään ja näin se jatkui sitte aina, minun siellä ollessani, aina vuoteen -38 saakka.

On kai mainittava, että tämä hämäläinen komppania, tämä varusmieskomppania, joka vapautui, niin se sai varmasti sellaisen koulutuksen Kuusamossa, että sitä ei ehkä moni mies, varusmies aikanaan saakkaa. Sillä heitähän·käytettiin taisteluharjotuksissa Karjalan kannaksella saakka. Miehille lyötiin turkkiliivit selkään ja niin hiihätettiin taas tämä 280 kilometriä, joka tässä tullee esiin ja Kajaaniin ja sieltä lyötiin juniin ja vietiin miehet Karjalan kannakselle. Ja kun miehillä olivat kesäpuserot vankimpana päälle näkyvänä varusteena, ja tietenkin housut oli ja kaikki muut hyväkuntoset ja hyvää sorttia jo siihen aikaan. Niin ihmettelivät kannaksella joukot, että mikä se on tuommonen porukka, joka kesäpuserossa tarkenee tämmösellä ilmalla. No eihän sitä siellä niin erikoisemmin tullu esiteltyä, mutta mikäs oli taretessa, kun oli turkkiliivit kesäpuseron alla, niin johan sitä sopi hyppäyttää. Ja siellä sitte hyppäytettiin!

Minä muistan hyvin, että tuli kovat pakkaset ja tämä taisteluharjotus, jossa nämä varusmiehet  oli mukana, net joutuvat, jouvuttiin peruuttamaan. Ja mekin joutuimme Viipurissa Markovillan koululla - joka oli taistelukoulu,  jalkaväen kapitulanttikoulu  ja mikä lie ollukkaa aikasemmin - niin siellä sen majottumaan joksiki aikaa. Ja sittehän se tuli selville, että eihän se oo ihme, jos Lapin miehet tarkenee, ku niillä on turkkiliivit kesäpuseron alla.

Ja niin tuotiin taas pojat sieltä takasi Kajaaniin ja niin taas tuo 280 kilometriä. Ei tuo ollu mikkää kummallinen juttu. Ja koulutus jatku sitten etelleen Kuusamossa, niinku se jatku muuallakin, missä varusmiehiä oli. Niitä oli Sallassakin, jonnekka minut 1936 siirrettiin. Se oli varusmieskomppania siellä. Siellä taas oli koulutus mainio, niin rajajääkäreillä kun varusmiehilläkin. Mutta varusmiehien mukana minä siellä olin. Siellä oli kouluttajana erinomaisia ja hyvin pärjänneitä miehiä - jopa sodissakin. Sellaset ku Murolen Matti, Kiiverin Veikko, Nyyssölä ja niin edelleen. Että kyllä koulutuksen puolesta rajavartiosto tuli kuntoon.

 

Rajamiehen uralla eteenpäin – perhe-elämää ja sota-aika

(HK) No tuossa välissä oma perhekki on tullu perustettua, kannattasko mainita omista vaiheista, että vaikuttiko se perhe nyt sitte tuohon uraan ja jatkovaiheisiin?

Niin, mehän olimme, minä olen menny naimisiin 1. päivä..., eiku tammikuun 11. päivä Kuusamossa 1928. Ja minulle sitä jo tyrkyteltiin sitä rajavääpelin vakanssia jo sillon. Mutta kerran minä sain sen estettyä juuri sen takia, kun vaimoni oli pankkivirkailijana Atlas-pankissa Kuusamossa.

Mutta sitten tuli toinen kerta vuoden -38 lopulla, jollon ei enää kysyttykkää minun mielipidettä, vaan minut ylennettiin vääpeliksi ja siirrettiin Sailaan. Saliaan siirrettiin sillon -38. Ja tämä naimisiinmenokaan ei ole aivan yksinkertainen juttu, sillä ei sitä niin vaan saanu tyttöä kopata tuolta Kuusamon kirkolta. Vaan piti ensin niin kun vähä valmistaa sitä tyttöä, että minkälainen tuo nyt on tuo tyttö, että kelpaako se esimiehille. Tarkotan siinä mielessä, koska sieltä piti lupa hankkia komentajilta. Tiedän hyvin muutaman tapauksen, että naimisiinmenolupaa ei annettu. Sitä saatettiin evätäkkin. Tiedän semmosen tapauksen, että se evättiin. Mutta, ku ei annettu, ei antanu mies periksi ja meni naimisiin, niin ei sitä kauppaa purettukaan.

Minä anoin tämmösen luvan ja sen sain ja niin menin naimisiin. Ja sitä juttua on jatkunu vielä näihin päiviin saakka. Tällä tavalla se, se juttu on menny. Mutta ei minulla niin erikoisia muistoja oo tuossa omassa jutussani. Paitsi sitte, kun tullaan näihin Sallan komppaniaan,  jonnekka minut siirrettiin, niin siellä jouvvuin kouluuttajaksi. Ja sittehän tulee jo sotavaiheet, niin -39 Talvisotavaihe, jossa tietenki jouvvuin olemaan mukana. Ja kaikki sotani, ne varsinaiset sota-ajat - niin Talvisota kun Jatkosotaki - on tapahtunu suurin piirtein nuilla kairoilla. Joskin on käytetty alemapanaki tuolla Tolvajärvellä saakka.

(HK) Tuolla äsken vilahti sieltä Talvisodasta tämä kaukopartiojuttu. Kannattaako mainita Talvisodasta lyhyesti jotaki?

Niin, Talvisota kun alkoi, oltiin Sailassa. Ja siellähän on ne niin sanotut Kelsinkäisen taistelut ynnä muut ja sitte ne vetäytymisvaiheet. Ne on hyvin ikäviä juttuja. lkäväksi tekee vielä senkin, senkin vielä enämpi, koska sinne rakennettiin muun muassa sotilaskoti Sailassa - joka kesti sitte vain siitä syksystä ja poltettiin siellä sitte. Ja vetäytyminenhän tapahtu sieltä sitte rajoilta kovalla vauhilla.

Ja komentajana oli Roininen, majuri Roininen ja joukko-osasto oli Jalkaväkirykmentti 31. Itse jouvvuin semmosiin kaukopartiotehtäviin, joista nyt ei oikeastaan ole paljo siinä mielessä kerrottavaa. Mutta kun siellä mukana oltiin ja siirrettiin sitte lopussa Saijalle, jonnekka Talvisota meijän kohalta päättykin. Ja siellä minä sain ylennyksenki. Ja niinpä minusta tehtiin jopa reservin vänrikki ja sain sillon ensimmäisen kerran itselleni komppanian. Tosin esikuntakomppanian, joka Nousulla siirrettiin ennen sotan päättymistä, pikkasen ennen sotan päättymistä Hannulan taloon. Ja noista vaiheista, mitä kaukopartiojutut ja ne taistelut minun kohtaltani, niin niistä en niin erikoisemmin tarkasti muistakkaan. Tosin sen, että olen oilu siellä mukana.

(HK) Niin siitä upseeriylennyksestä, se tapahtu jossaki korsussa, niinkö?

Se tapahtu Saijalla korsussa. Se on kai Kolsaharju ja se jossa oli jo meitä, kun meäthän siirrettiin sitte Saijalta tänne. Ja siellä tuli mulle se ylennys. Ja siellä komentaja Roininen, majuri, alako mulle tivata, että pitäshän ne tähetki jo panna kaulukseen. Niin minä ihmettelin, että no mistäs ne täällä mettässä, täällä Sailassa ne tähet otetaan. No kyllä ne pitäs löytyä, sano Roininen - harvapuheinen mies kun oli muutenki. Niin, no eihän siinä auttanu sanoa muutaku, että kyllähän herra majuri, etitään tähet.

 

Luutnantti Pitkänen komentokorsussaan Kuva: Esko Kähkönen

Mutta toinen tenkkapoo tuli, kun me oltiin sijotettuna samaan korsuun - nykynen vuorineuvos Mauri Melamies siellä ja rykmentin pappi ja meijjän taistelulähetit. Niin kun oli ylennys tullu ja olin saanu jo komppanianki, niin tuli tietenki kysymys siitäki upseerin vyöstä. Ja minä kyselin sitte, että mitenkähän  se tuo upseerin vyö oikeen vejetään päälle ja asetetaan. Kun en nyt sammosta oltu osannu odotella, että tässä pitää komentohihnojaki ruveta värkkäämään. Niin Mauri sano siihen, että kyllä se sillon on oikein se upseerivyö päällä – sulla - kun vain ei komentohihna kule jalkojen välistä. Ja näinhän se kyllä asia onkin, sillä jos sen panee väärin, niin kyllä se silloin sieltä jalkojen välistä osoittaa. Mutta jos sen panee oikeen, niin kyllä se siitä oikean olan päältäki tulee. 

Siellä tuli rauha tietenki sitte. Muistetaan sekin seutu, kun se hiihtojoukkuekki kävi. Mutta se katkastiin. Ja se vihollinen veti ne takasin ne.

Ja sitte ruvettiin perustamaan rajakomppanioita. Ja Pennanen - Antti Pennanen, everstinä kai hän jo sillon oli - niin tuli määräys, että minun pitää mennä perustamaan Savukosken rajakomppania, josta tuli 26. rajakomppania. Ja niin minä menin Savukoskelie. Ja siellähän on vanha - ennen Talvisotaa jo ollu - Savukosken vartio. Ja siinä sitä ruvettin kahettakymmenettä kuuvetta rajakomppaniaa perustamaan. Ja minä sen perustin niin pitkälle, ehkä muutamia kuukausia - kolome, neljä - kun tuli sinne komppanian päälliköksi Vilho Seppälä, kapteeni. Ja siihen sitte sijotuttiin. Rakennettiin tallia ja varastoja. Ja se oli polttamatta se varsinainen kenttävartion hirsirakennus. Siitä se sitten 26. rajakomppania alkoi.

(HK) Niin, ylennys tuli ja minkälaiset tehtävät tulisen jälkeen?

Sitte, kun sota oli päättynyt, niin sain käskyn tietenkin komentajan välityksen kautta, että minun pitäis mennä perustamaan Savukoskelie rajakomppania. Siihen paikoille, missä ennen sotia oli Savukosken  vartio. Ja siitä muodostui siis se 26. rajakomppania. Ja niin minä sain siirron ja rupesin perustamaan komppaniaa Savukoskelle, entiselle Savukosken kenttävartion sijoituspaikalle. Siinä piti, sain taas sitte jatkokäskyt, että piti ruveta tiedustelemaan  kenttävartion paikkoja. Ja muistaakseni  luutnantti Lönnström teki sen tiedustelun. Ja kenttävartion sijoitukseksi tulivat silloin Kotala, Karhutunturi, Sotataipale ja Martti.

 

RajaJP 7:n upseeristoa, luutnantti Väinö Pitkänen 4. vasemmalta Kuva: Esko Kähkönen

No se kävi kai meidän puolelta ehkä aika hitaasti. Niin venäläisillä, eli itäisillä naapureilla, oli jo pitemmällä kai ne asiat. Ja kun reserviläiset vielä pitivät siellä niin kun rajastaki huolen - että se sama raja, joka rajaksi tuli - että se pysyis rauhallisena, niin alakovat niinku vaatimaan. Jostaki tuli se tieto, että pitäs ruveta näkymään niinku karhunpäämiehiäki otkapäilläki. Kun oli metalliset merkit, karhunpää. Että ne on rajamiehiä, eikä ne reserviläiset, jotka täällä nyt liikkuvat. Niin näinhän se vartiohomma piti panna nopeammin käyntiin ja karhunpäät vähäksi aikaa taisi olla laitettava reserviläistenki olkapäille.

Ja tästä se sitten elämä alkoi. Komppania perustettiin Savukoskelle ja kenttävartioita  ruvettiin pystyttämään, niin kun äsken mainitsin ja rakentamaankin. Muun muassa Sotataipaleessa, jonnekka rakennettiin sillon välirauhan aikana kenttävartio. Oikein hirrestä – pieni kylläkin, mutta hyvä. Ja kun oli täytteestä kysymys, niin tuonne välikaton täytteeksi, niin sinne hakattiin havuista silppua. Ja sillä pantiin ne täytteet sinne välikaton päälle. Ja suuri kamiina - sota-aikana kait ne tuli käyttöön ne suuret kamiinat - se anto lämmitystä. Ja näin se elämä sitten jatkui .  Ja komppaniaksi tuli 26. rajakomppania ja se oli välirauhaan saakka. Ja kuten äsken jo mainitsin, Seppälä tuli sen komppanian päälliköksi ennenku lähettiin jatkosotaan.

Saksalaiset aseveljet

(HK)  Niin, nauhamme lähestyy loppuaan, ja paljon ois vielä kerrottavaa. Mutta kerrotaan nyt se vielä, miten jatkosodassa esimerkiksi saksalaiset tulivat yhteistyössä tutuiksi siellä sotaolosuhteissa. Mitä on jääny mieleen? 

No siinä vaiheessa - siinä vaiheessa, kun minä jouduin heidän kans tekemisiin - niin ei siinä oikeastaan moittimista ole siinä mielessä, etteikö suhteet ois säilyny. Kun vaan oikein ois osattu heidän taistelutaktiikkansa ja maastot ja kaikki. Mutta oltiin kuitenkin meijjän omassa maassa, jonnekka saksalaisten piti soveltua. Ja heillä oli tuommonen, sanoisinko paremminki  semmonen massakoulutus takanaan. Kun meijän taas oli semmonen yksittäistaistelukoulutus, johonka yhtyy sitte taas ryhmä, joukkue, komppania, pataljoona, rykmentti ja niin edelleen -koulutus.

 

Luutnantti Pitkänen tarkkuuttamassa pst-kivääriä Kurtin rintamalla Kuva: Esko Kähkönen

Niin se oli erilaista heillä ja erikoisesti maasto ja erikoisesti metsämaasto. Vaikeakulkuiset maastot oli heille hyvin vaikeita juttuja ja opittavia. Eivätkä näin ollen yksin - yksittäistaistelijoina - oikeastaan se ei niille sopinu. Mutta asemasotataistelu, tuommonen mottitaistelu, niinku he sitä kuhtuvat. Että kun iikelissä ollaan - siis saahaan iikeli - niin siinä he olivat varmasti ehkä parhaita, mitä minä olen nähny. Sillä rintamataisteluissa he eivät periksi antaneet. Mutta erämaataistelussa, siellä heiltä loppu sisu monta kertaa.

Ja mitä tulee niinku päällystön, niinku miehistönkin, niin minun kohdallani ei mitään ole oikeastaan sellasta pahaa sanottavaa, jossa he olisivat pahemmin periksi antanu taistelussakaan. Ja puhumattakaan muissa toiminnoissa, mikä partio-, vartio-, kuulo- tai muu sota-asioissa. Niin kyllä meijjän suhteemme suht kohtalaisena säilyi niin kauan, ku minä heidän mukanaan olin. Ja niinku he olivat useimmin minullekin, minun komppaniallekin alistettuna.

(HK) No oliko tämä alistaminen, kuinka suuria osastoja oli alistettuna tähän komppaniaan saksalaisia? 

Alistussuhteet eivät nousseet minun kohallani, eikä voineatkaan nousta, koska minulla olisuurin osa vastuussa vain komppaniastani. Koska minulla oli komppania, niin harvon yhtä komppaniaa enempää heitä oli. Mutta joukkueesta kahteen joukkueeseen, niinku heilläkää - ei ne joukkueet paljo sen suurempia ollu ku meilläkään miesvahvuudeltaan. Mutta jos pataljoonajutuista tuli, niin sillon saatto olla. Riippu vähä siitä, kenenkä  puolustuslohkolla tai hyökkäyslohkolla taisteltiin. Siitä riippu paljo tämä alistamissuhde. Jos heillä oli rykmentti, niin sillon saatto käydä päinvastoin, että me olimme ehkä alistettuna heille. Ja jos toisin päin oli, niin sitte he olivat ehkä pataljoonana mukana taas meidän, jopa pataljoonan tai vahvistetun pataljoonan mukana pataljoonana. Tämmöset ne alistussuhteet oli minun muistini mukaan.

 

RajaJP 7:n komentaja kapteenii Leo Wetterstrand tarkastusmatkalla 25.5.1942 konekiväärikomppanian komentopaikalla Kurtin rintamalla – kahvia tarjoilemassa komppanian päällikkö luutnantti Väinö Pitkänen
Kuva: Esko Kähkönen

(HK) Ja näitä henkilökohtasia tuttavuuksia ei tullu siinä, että olis muistissa, ja oikeen nimeltään ketään. Että olis sodan jäläkeen esimerkiksi kirjeitä lähetetty ja näin pois päin. Ne ei tainneet heti sodan jäläkeen kovin innokkaasti tänne päin yhteyttä...?

Ei ole olleet, ei sillä lailla. Kyllähän tietenki, mutta nimet ovat unohtuneet. Kyllä on sellaisiakin suhteita ollu, että ovat käyneet mun kotonani Hanhikoskellakin, Kemijärven Hanhikoskella vieraisilla sotien aikana. Mutta ei kirjeenvaihtoa, eikä sellaisessa. Eikä oikeastaan minkäänlaisia muitakaan yhteyksiä ole ollu, eikä ole.

(HK) No tässäpä vilahti se Hanhikoski mukavasti, ku minäki poikasena pääsin käymään siellä kerran, niin siellä meidät pysäytettiin. Siellä oli saksalaisten lentokenttä. Tulikos tämä kenttä ja saksalaisten touhut siellä tutuiksi, vai...?

No se lentokenttäjuttuhan on semmonen, että se oli niin heidän hallussaan, että sinne ei minulla ollu oikeastaan muuta, kun kiertoteitä myöten asiaa.

(HK) Mutta siltä kentältä kuitenkin suoritettiin taistelulentoja sitten, ja…?

Kyllä suoritettiin, kyllä suoritettiin. Lentäjistä muuten puheen ollen, siellä oli heillä lentäjiä. Vapaa­aikaan ne tuilvat sinne - Kurtilla kun oltiin - sinne jääkäripataljoona seittosen esikuntaan, jossa Wetterstrand - majuri  Wetterstrand - oli meillä komentajana, niin ne tulivat sinne. Ja kun näytti olevan joskus kiire, niin kysästiinpä  heiltä semmostaki asiaa, että mikä kiire sulla on? Ne, jotka osasivat saksaa, niin kysäsivät, mikä kiire sulla on? Etkö sinä kerkeä tuonne ilmaan vähemmällä? Niin ne vastas heti, että sitä enempi on elämää, kun saa olla maan päällä. Että ilmassa on vaarallinen olla.

(HK) Venäläisillä oli jos siihen aikaan melkosesti kalustoa ilmassaki. Että saksalaisten ylivoima oli jo ohi.

Oli toisin aikoihin,oli. Niin,että ei ollu kai kellään muulla asiaa ilmaan, kun venäläisillä. Heillä oli täydellinen ilmaherruus. Mutta kyllähän se aina joskus tuli sekin saksalaisille, kun se oli heillä varsinkin alussa se niin sanottu Stuka, johon he luottivat enempi kuin me mihinkään korkeimpaan. Luotetaan, kun se tulee Suomen rintamien päälle, niin kyllä rupeaa tapahtumaan.

 

Rovaniemen vanhat rajamiehet muistelemassa vanhoja aikoja kahvipöydän ääressä 1970-luvun lopulla, Väinö Pitkänen kuvassa keskellä (2. vasemmalta) Kuva: Martti Kaakinen

(Kasetti loppui tähän.)

 

© Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistys ry