VIESTIMIEHENÄ RAJAVARTIOSTOSSA
Olen yksi niistä, silloin vasta 18-vuotiasta nuorista miehistä, jotka ehtivät juuri ennen jatkosodan päättymistä suorittaa sotilasradiosähköttäjän 1. luokan pätevyystutkinnon. Tämä tapahtui Hämeenlinnan Suomen kasarmilla Ilmavoimien Viestikoulussa syyskuun alkupäivinä 1944. Samaan aikaan astui voimaan Suomen ja Neuvostoliiton välinen aselepo. Seitsemän vuorokauden kotiloman jälkeen ei sitten jäänytkään paljon aikaa varsinaiseen "koulutusta vastaavaan" tehtävään, kun Joensuun kaupungin lähellä sijaitsevalla Ilmavoimien Radiopataljoonan kuunteluasemalla toiminta lopetettiin ja meidät nuoret miehet määrättiin heti kotiutettaviksi. 
Kun sitten vuoden 1945 puolella tuli tietoon, että meidän ikäluokkamme kutsutaan uudelleen palvelukseen, päätin pyrkiä takaisin Ilmavoimien viestijoukkoihin. Kävin esittämässä toiveeni Pohjolan Sotilaspiirin esikunnassa, joka silloin sijaitsi Kemissä. Siellä annettiin ymmärtää, että hävitetty Lappi on laaja maa ja viestiyhteydet toimivat suurelta osin radioliikenteen varassa, ja näin ollen radiomiehiä tarvittaisiin myös paikan päällä.
Tästä tietoisena istuin sitten saman vuoden elokuun 10. päivä, toisten kutsuttujen joukossa, rekka-auton avolavalla matkalla kohti pohjoista Rajavartioston palvelukseen. Yksikkö, johon minut oli määrätty, oli
RjP 5:n toinen komppania ja sen sijaintipaikkana oli Ivalo. Rykmentin esikunta oli Rovaniemellä ja pataljoonan esikunta oli Sodankylässä, jossa oli myös ensimmäinen komppania. Kolmas komppania oli Inarissa. Sodankylässä tapahtui muutaman viikon koulutusjakso ennen omiin yksiköihin siirtymistä.
Heti toisena päivänä Ivaloon ja Inariin määrätyt miehet joutuivat hakemaan varusteensa Ivalosta saakka. Menomatkalla meitä kohtasi järkyttävä näky Kakslauttasen sillan luona lähellä Saariselkää. TVH:n kuorma-auto oli peruuttanut sinne loivaan rantaan tarkoituksella hakea saunan kiuaskiviä. Miesten lastatessa kiviä oli painoa tullut lisää takapyörän alle niin, että pyörän alla ollut hv-miina oli räjähtänyt hyvin ikävin seurauksin. Kaksi miestä oli kuolleena rannalla ja kolmas mies nosteli päätään kivikosta apua pyytäen. Auton kuljettaja oli säästynyt vammoitta ja pääsi hakemaan apua, mutta kolmas mies kuoli ennen pois kuljetusta.
Sodankylässä
Ne viikot, jotka olimme Sodankylässä, olimme majoittuneina telttoihin. Peseytymässä kävimme Jeesiöjoen rannalla ja kerran Paarmannin talon saunassa. Luonnollisia tarpeita varten metsässä oli useammankin henkilön yhtä aikaa istuttava pitkä tukeva riuku, joka oli varustettuna samanlaisella selkänojalla. Palvelu oli aamupäivisin maastoharjoituksia ja siellä aseiden käsittelyä. Minulle nämä asiat olivat viestimiehenä aivan uusia. En ollut nähnyt esim. pikakivääriä aikaisemmin kuin vain kuvista. Ilmavoimien Viestikoulussa alokasajan aseistuksena olivat olleet italialaiset Terni-kiväärit, joiden osumatarkkuus oli sitä sun tätä. Terni-kiväärit olivat kooltaan aika lyhyitä, joten niillä oli hyvä tehdä suljetun harjoituksissa hihnasta olalle ja jalalle vie kivääritemppuja. Sodankylän maastoharjoituksissa yritti eräs kouluttajista valaa meihin intoa kehumalla, että sota on jaloa leikkiä. Vaikutus oli tietenkin päinvastainen ja sai sanojan outoon valoon. Vasta päättynyt verinen sota oli kyllä kaikkien tiedossa.
Iltapäivät olivat enimmäkseen työpalvelua, parakkien pystytystä ja muuta rakentelua. Työpalvelun aikana sain halutessani mennä pataljoonan radioasemalle seuraamaan liikennöintiä. En kumminkaan viihtynyt siellä montaa kertaa pelkästään sivusta katsojana.
Ivalossa
Syyskuun alussa porukka hajotettiin ja Ivaloon ja Inariin määrätyt siirrettiin omiin komppanioihinsa. Toisen komppanian päällikkönä oli kapteeni Erkki Innola. Ivalossa alkoi varsinainen radistin työni. Radioasema sijaitsi sellaisessa vaneriteltassa ja radiona oli B-radio "Bertta". Se oli isokokoinen aparaatti, jonka virtalähteenä oli 12 voltin ladattava akku. Aseman vanhimpana oli eräs rajakersantti, toisena radistina varusmiesjääkäri ja minä änkesin siihen kolmanneksi. Majoitus oli samassa teltassa. Aseman kutsu oli VRK (vihtori, risto, kalle).
Noin viikon kuluttua jäin yksin asemalla, kun kaverit lähtivät jollekin kurssille Rovaniemelle. Yksin jäätyäni olin aikamoisessa "helteessä", sillä sanomia tuli ja meni aamusta iltaan. Sen viikon aikana tuli kosolti käytännön kokemusta ja joustavuutta radioliikenteessä, joskus jopa kantapään kautta. Kerran kiireisenä aikana tuotiin sanoma, joka piti lähettää Valvontakomissiolle. Ajattelin vain, että se porukkahan on Helsingissä. Koska tehot eivät sinne asti riittäneet, pyysin Oulussa olevaa armeijan asemaa välittäjäksi ja sähkötin sanoman sinne. Tarkempi tutkimus osoitti, että sanoma olikin tarkoitettu Ivalossa olevan komission toimistoon. En tiennyt vielä silloin Ivalossa sellaista väkeä pysyvästi olevankaan. Peruin kiireesti viestini Oulusta ja toimitin sen aikanaan oikeaan osoitteeseen.
Kun "aseveljet" tulivat Rovaniemeltä, sai kersantti siirron pataljoonan asemalle Sodankylään ja tämä edellistä ikäluokkaa oleva varusmies pääsi siviiliin. Asema pääsi muuttamaan vasta valmistuneeseen parakkiin ja työkavereikseni sain kaksi värvättyä naista, jotka olivat saaneet sodassa lottana ollessaan radistin koulutuksen. He olivat Tellervo Tuomivaara ja Kati, jonka vierasperäistä sukunimeä en enää muista. Molemmat olivat päteviä työssään. Näitä naisia oli useilla asemilla helpottamassa silloista radistipulaa.
Työnjako meillä kolmella oli jokseenkin vapaa. Naisilla oli majoitus jossain muussa parakissa ja minä "kortteerasin" asemahuoneessa. Samassa parakissa oli myös puhelinkeskus, jota hoitivat puhelinpuolen miehet.
Jäniskoskella
Ivalon komppanialla oli vartio Jäniskoskella, 72 km Ivalosta Petsamoon menevän maantien varrella. Siellä oleva radisti oli marraskuussa lähdössä siviiliin ja sain komennuksen hänen tilalleen. Minut vietiin sinne moottoripyörällä ja se oli kylmää kyytiä pakkasella. Vartion päällikkö oli luutnantti Pertti Veijo. Miehistönä 5-6 rajajääkäriä ja muutamia ikäluokkaani kuuluvia varusmiesjääkäreitä, jotka olivat tuttuja minulle jo Sodankylän ajoilta. Lisäksi vartiolla oli emäntä, joka valmisti ruoan keittiössä, joka oli vain muutaman neliön suuruinen lautakoppero.
Miehistöparakki oli ollut jo jonkin aikaa käytössä ja toimistoparakki oli silausta vaille valmis. Majoitus oli ollut siihen saakka teltoissa. Toimistoparakissa oli kolme huonetta: vartiopäällikön ja emännän huoneet sekä yksi huone toimistona, jossa oli radioasema ja samalla myös minun majapaikkani. Parakkisauna saatiin vähän myöhemmin. Sitä ennen käytiin kylpemässä vähän kauempana olevassa korsusaunassa, joka oli ollut varmaan kolmen eri valtakunnan sotilaiden käytössä. (Suomalaisten, saksalaisten ja vieläpä venäläisten, kun ajoivat saksalaisia Ivaloon saakka.) Lauteet olivat kolotuista pyöreistä "riuista", jotka olivat hyvin liukkaan tuntuiset. Sopivan varaston puuttuessa perunat piti kipata lumihankeen, josta emäntä niitä meille keitteli. Makeita olivat.
Minun työkaluni oli C-radio VRFK, sellaiset selässäkin kannettavat erilliset lähetin ja vastaanotin, joissa oli viinekkeet kuin repussa. Virtalähteenä olivat paristot. Aseman kutsu oli SF5 (sakari, faarao, viitonen). Suluissa olevia sanoja käytettiin puheella liikennöitäessä. Se onnistui vain hyvillä "keleillä".
Vartion kautta vietiin Neuvostoliittoon sotakorvaustavaroita aina marraskuun loppupuolelle saakka, jonka jälkeen tietä ei enää aurattu. Huolto Ivalosta tapahtui sen jälkeen hevospelillä. Vartio oli myös yhteydenottopaikka Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Viralliset yhteydenottoajat olivat tiistaina ja perjantaina Suomen aikaa klo 11-12 välillä. Tien vieressä, rajalinjan molemmin puolin oli lipputangot ja kun joku halusi yhteyttä, veti hän omalle puolelleen lipun salkoon. Siitä tunnin kuluttua otettiin yhteys. Muuna aikana sai yhteyden, kun rajalla ampui merkiksi siitä, että tunnin kuluttua halutaan tavata. Itse rajalinjalle ei kummaltakaan puolen majoitusalueelta ollut kuin 300-400 metriä. Joten kyllä kiväärin laukaus kuului. Metsä esti näkyvyyden suoraan rajapuomille.
Sinä aikana, kun minä olin vartiolla, sattui vain yksi ampumalla otettu yhteys. Se oli joskus helmikuussa, kun eräänä lauantai-iltana n. klo 21 aikoihin rajalla ampui naapuri. Kun sinne mentiin, niin siellä vastaanotettiin avonainen venäjänkielinen kirje, joka piti toimittaa Ivaloon Valvontakomissiolle. En tiedä, ymmärsikö vartiopäällikkö siitä jotain, mutta hän sanoi, että joku lähtee sitä viemään heti hiihtämällä. Vapaaehtoisia ei muistaakseni kysytty, vaan Oulusta kotoisin oleva varusmiesjääkäri Asikainen sai määräyksen lähteä suksimaan tuon rapian 70 kilometrin taipaleen. Taisi nuorta miestä vähän pelottaa, kun toivoi jotain kaveriksi. Ei saanut ketään. Asikainen tuli parin päivän päästä huollon hevoskyydissä takaisin ja kertoi menomatkalla nukkuneen aamuyön Nellimin ainoassa tienvarren talossa.
Oli se elämä vartiolla, kaamoksen hämärässä, hevostien päässä joskus melkein ankeaa. Tapahtumia oli vähän. Rajamiehet tekivät tietysti määrätyt partioreissunsa jopa Rajajooseppiin saakka. Yhteyksiä naapurin kanssa oli harvakseltaan, mutta uskollisesti meiltä aina joku oli kahdesti viikossa sen tunnin ajan "kytiksellä".
Kerran vartiopäällikkö kysyi, että haluaisinko minä mennä sinne puomille tunniksi. Lähdin mielelläni. Se oli tiistaipäivä, kun panin puoliturkin ylleni ja "saapastelin" sinne rajalinjan Suomen puoleiselle reunalle seisoskelemaan. Noin puolen tunnin kuluttua linjan vastakkaista reunaa hiihti kolme lumipukuista miestä konepistoolit selässä siihen tielle kohdalleni. Yksi heistä kysyi, että otammeko yhteyttä. Saatuaan kieltävän vastauksen, he lähtivät laskettelemaan myötäistä omalle vartiolleen. Se ei ollut kaukana, mutta ei näkynyt metsän vuoksi rajapuomille. Siinä mäen puolivälissä he kääntyivät takaisin luokseni noin 10 metrin päähän minusta ja tämä suomenkielentaitoinen mies alkoi jututtaa minua. Lumipuvun vuoksi en nähnyt hänen arvomerkkejään, mutta vartiolla tiesivät hänen olevan aliluutnantti, Itäkarjalan poikia.
Ensiksi hän kysyi, että oliko Suomessa jo sotasyylliset tuomittu. Aluksi epäröin, että onko sopivaa minun, tavallisen varusmiehen, ottaa minkäänlaista kantaa silloin varsin kuumasta aiheesta. Koska asia ei ollut mikään salaisuus, käsiteltiinhän sitä Suomen lehdissä lähes päivittäin, vastasin oikeuskäsittelyn vielä jatkuvan. Sitten hän tiedusteli oloista meidän vartiolla. Kerroin, että alkuhankaluuksien jälkeen kaikki on majoituksenkin suhteen tyydyttävässä kunnossa. Ruoka on hyvää ja riittävästi (vaikka paleltuneita perunoita söimmekin). Kysyjä ihmetteli, etteikö puutu edes tupakkaa. Sanoin, että minulle se ei ole ongelma, koska en polta, mutta kaverit vartiolla joutuvat kessusätkääkin käärimään.
Lopuksi hän kehotti minua tulemaan seuraavana perjantaina samaan aikaan ja he toisivat pojille tupakkaa. Lupasin ja he poistuivat. Kerroin pojille, että perjantaina saatte naapurin puolelta tupakkalähetyksen. Kaverit eivät uskoneet. Asiat mutkistuivat niin, etten siellä rajalla enää käynyt. Radion vastaanotin meni mykäksi ja lähetin sanomat komppaniaan "sokkona" ja pyysin uuden vastaanottimen. Se tuli seuraavana päivänä hevoskyydissä ja mukana oli myös Tellervo Tuomivaara, joka tuli minulle myönnetyn ensimmäisen ja samalla myös viimeisen kotilomani sijaiseksi.
Lähdin paluukyydissä Ivaloon, enkä palannut enää Jäniskoskelle. Sain myöhemmin vartion pojilta kuulla, että seuraavana perjantaina oli aliluutnantti rajalla ihmetellyt, kun en ollutkaan siellä. Syyn kuultuaan hän oli kuitenkin antanut aikamoisen "jässäkän" mahorkkaa.
Räkkijärvellä
Lomalta palattuani minua odotti Ivalossa yllätys. Sain heti komennuksen Inarissa olevan kolmannen komppanian Räkkijärven vartiolle. Vartio sijaitsi Inarinjärven koillispäässä, lähellä Norjan rajaa. Matkaa sinne kertyi Inarista n. 120 km. Siellä oli vartion radisti sairastunut ja viety Ouluun hoidettavaksi. Vartio oli ollut ilman radioyhteyttä jo ainakin viikon päivät. Elettiin huhtikuun alkupäiviä ja pääsiäisviikko oli alkamassa. Maanantaiaamuna minut vietiin kuorma-autolla Inariin. Ruokailun jälkeen sain varastolta hiihtovälineet ja kuivaa muonaa rutkasti reppuun. Neuvottiin ottamaan suunta järvellä näkyvään sokeritopan malliseen saareen, niin sieltä päin löytyisi merkitty poroilla ajettu tieura. Sitä kun tarpeeksi kauan hiihtää, niin pitäisi Räkkijärvikin löytyä. En ollut koko talvena hiihtänyt metriäkään ja niinpä poikkesin muutaman tunnin hiihdon jälkeen ensimmäiseen törmällä näkyvään taloon lepäämään. Kun ei ollut mitään aikataulua, niin päätin myös yöpyä siellä.
Seuraavana päivänä tieura nousikin järveltä maataipaleelle. Kun koko päivän hiihtää "pakersin" paikoin umpeen pyryttänyttä talvitietä, pääsin Nitsijärvelle saakka ja yövyin siellä. Kyllä uni maistui nuorelle miehelle talon lattialla porontaljalla, untuvapeitto päällä. Kunto tuntui kohentuvan ja minulla olikin aikomus hiihtää loppumatka keskiviikkona. Sevettijärvellä oli vielä kaksi taloa, joissa poikkesin asukkaiden kanssa rupattelemassa niin kauan, että ehti ilta koittaa ja jäin sinne yöksi.
Kiirastorstaina puolelta päivin olin perillä. "Hiljainen oli kylätie" Inarin ja Räkkijärven välillä. Ei tullut yhtään vastaantulijaa, eikä ohimenijää koko matkan aikana. Itse järvi oli sellainen pyöreän mallinen erämaajärvi, jonka rannalla oli vierekkäin kaksi taloa. Toinen taloista oli vartion käytössä. Se oli malliltaan tyypillinen lapintalo, jossa keskellä oli kylmä eteinen ja molemmissa päissä huone. Vartion päällikkönä oli vääpeli Uuno Lappalainen, miehistönä 3-4 rajajääkäriä ja emäntä, joka taisi olla siitä naapuritalosta. Toinen huoneista oli keittiönä ja ruokailutilana ja toisessa me kaikki, paitsi emäntä, asuimme sulassa sovussa. Radiona oli "Bertta", samanlainen kuin komppanioissakin. Aseman kutsuna oli TQU (tyyne, kuu, urho). Inarin aseman kutsua en muista.
Ensimmäinen tehtäväni oli ottaa tietenkin yhteys Inariin. Mikään ei kumminkaan toiminut. Akku oli tyhjä ja latausmoottorikaan ei lähtenyt käyntiin. En ole mikään moottorien asiantuntija, mutta kun pitkänäperjantaina otin moottorin käsittelyyn, pesin kaasuttajan ja muutenkin "ramplailin" sitä aparaattia, niin sehän lähti käyntiin. Sain akun ladattua ja yhteydet alkoivat pelata. Liikennöinti tapahtui etupäässä sähkötyksellä.
Elämä vartiolla oli hyvin hiljaista. Kun ei ollut tietä, niin ei ollut kulkijoitakaan. Mitä nyt joskus joku poromies kävi juttusilla. Kyllä ne rajamiehet, joskus vartiopäällikkökin mukana, tekivät usein päivän partiomatkoja. Rauhansopimushan edellytti, että myös Norjan rajaa oli pidettävä silmällä. Siinä naapuritalossa majaili muutamia hevosmiesporukoita. Olivat tukinajossa jossain lähitienoilla. Minun silmiini ei kyllä kantautunut lähitienoilta kuin vaivaiskoivuja ja muutama tuulten tuivertama männynkäkkärä. Vaikka kaukana oltiin, niin posti tuli noin kerran viikossa.
Viikot vierivät ja oltiin jo toukokuun puolella, kevät teki tuloaan tavallista aikaisemmin, eikä vartion sairaalareissulla olevasta radistista kuulunut mitään. Tiedustelin tilannetta Inarista, samalla muistuttaen, että pääsen toukokuun 25. päivä siviiliin. Jos en lähipäivinä pääse lähtemään, voi olla, etten pääse kuin "soutamalla" joskus heinäkuulla, kun "kesä Lappiin kiirehtää", kuten laulussa sanotaan. Tulee "ylipalvelusta" sun muuta.
Sain luvan lähteä 10. päivä toukokuuta, vaikka vartio jäikin ilman radioyhteyttä. Päätin hiihtää matkan kahdessa päivässä. Ensimmäisenä päivänä pääsin puolimatkaan eli Partakkoon, jossa olin yötä. Päivä oli pitkä ja keli raskas. Sevetti -ja Nitsijärvien rannat olivat jo sen verran sulat, että suksilla ei tahtonut päästä kuivin jaloin jäälle ja jäältä pois. Välillä oli myös maataipaleita. Partakon yöpaikassa kehottivat hiihtämään noin 60 kilometriä Inarinjärven selkäjäitä, koska rannoilla saattoi olla jo heikkoja paikkoja. Kun siitä olisi tullut vähän mutkaa matkaan, lähdin seuraamaan tuoreen näköistä pororeen jälkeä, vaikka se menikin lähempää rantaa.
Yöllä oli ollut pikku pakkanen ja jään päällä oleva ohut lumisohjo oli kovettunut. Oli kevyt hiihtää. Puolen päivän tienoissa tuli eteen se, josta varoitettiin. Järveen laski puro ja virtaus oli kuluttanut jään silminnähden heikoksi. Pysähdyin ja olin aikeissa lähteä kiertämään kauempaa. Arvelin kumminkin, että jos se poromieskin on siitä mennyt, niin kai se minutkin kestää. Lykin vauhtia, mutta siihen minä lysähdin pohjaan suksilleni seisomaan. Onneksi vettä oli vain noin metrin verran ja pohja oli tasainen, niin pysyin pystyssä. En palannut takaisin, vaan hakkasin heikkoa jäätä menosuuntaan ja se vahvistui. Nostin sukset jäälle ja jatkoin matkaa. Kastuin tietysti nivusia myöten, mutta päivän ollessa aurinkoinen ja lämmin, ei minulla ollut mitään hätää. En viitsinyt kumminkaan hiihtää enää Inariin sinä päivänä, vaan poikkesin erään lahden perällä olevaan mökkiin kamppeitani kuivattelemaan ja olin siellä myös yötä.
Seuraavana päivänä olin jo hyvissä ajoin Inarissa. Kun olin kolmena päivänä hiihtänyt päin aurinkoa ja tuulta ilman suojalaseja, olivat silmäni tulehtuneet aika pahasti. Suksien mäystimet olivat hanganneet märät hiihtohuopakengät puhki niin, että sukat näkyivät. Hiihdot siltä talvelta päättyivät ja lopun palvelusajan olin Ivalon radioasemalla. Kuka meni ja milloin minun jälkeeni Räkkijärvelle, en tullut tietämään.
Pidin työstäni eri radioasemilla. Se oli mielenkiintoista ja vapaata. Ei minua käsketty muihin tehtäviin, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. Olin omassa tehtävässäni "erikoismies". Puutteellisista olosuhteista huolimatta ei minulla jäänyt mitään "hampaan koloon" tältä nuoruuteni ajanjaksolta. Ja jos sinne jotakin olisi jäänyt, niin "aika kultaa muistot".
Rovaniemellä heinäkuussa 2002
Yrjö Nikkilä 76 v
Tässä nyt jo puretussa mökissä sijaitsi Räkkijärven vartio sotien jälkeen.
