RAJAVARTIOPERINNE
Haastateltava: Esko Marttinen
Haastattelija: Pasi Purhonen
Aika: 16.4.2014
Paikka: Kemijärvi
Tänään on keskiviikko 16. päivä huhtikuuta 2014. Ja minä olen kapteeni Pasi Purhonen Lapin rajavartioston esikunnan henkilöstötoimistossa. Ja olen tänään jututtamassa everstiluutnantti evp Esko Marttista Kemijärveltä Peltojärven rannalla hänen kotonaan.
Kotikasvatus, urheilu ja esimerkit veivät rajaupseerin uralle
Olen Esko Marttinen syntynyt tammikuussa 1938 Kajaanissa. Nykyään asun Kemijärvellä. Osaltaan päätymiseen rajaupseerin ammattiin vaikutti jo nuoruudessa aktiivinen partiopoikatoiminta, missä muuten kolkkapoikaryhmän johtajana tuolloin toimi Jarmo Mattila [myöhemmin Lapin rajavartioston komentaja 1978-92 ja esimieheni. Murrosikäisenä pyörin eri urheilulajien myötä Kainuun rajavartioston urheilukentällä, missä näin rajamiehiä niin urheilijoina kuin kouluttajina. Oman kodin vaikutus oli myös merkittävä. Isäni oli suojeluskuntamiehiä alun alkaen ja äiti sodan ajan lottia. Myöskin enoni rajavääpeli Yrjö Komulaisen elämä vahvisti näkemyksiäni rajamiehistä. Hän oli kaukopartiomiehiä, sotavanki ja myöhemmin Pellon rajavartioaseman päällikkö. Merkittävää oli myöskin sittemmin eversti Eero Naapurin kannustus rajaupseerin uralle. Itse olen Kajaanin lyseon kasvatteja. Urheilu kaikkineen ja eräharrastukset menivät väkisinkin koulunkäynnin edelle. Tuolloin koulujen liikuntatunneilla harrastettiin muun muassa telinevoimistelua tavanomaisten lajien, yleisurheilun, hiihdon, luistelun ja pesäpallon ohella.
Kadettikurssilta 47 vasta valmistuneet rajaluutnantit Santahaminassa kadettikerholla. Leo Skogström, Pentti Kaskama, Arto Lavento, Pertti Mirhola, Kari Saksela, Esko Marttinen, Ahti Määttä
Sotilas- ja urheilu-ura käsikädessä
Varusmiespalveluksen jälkeen palvelin Kainuun rajavartioston jääkärikomppaniassa kesävänrikkinä kesän -60. Ja aloitin saman vuoden syksyllä Kadettikoulun. Kadettikoulun jälkeen syksyllä 1962 palvelin nuorempana upseerina edellä mainitussa jääkärikomppaniassa. Jo ennen varusmiesaikaa ja Kadettikoulua olin metsästänyt niin haulikolla kuin kiväärilläkin lähinnä riistalintuja ja jäniksiä Kajaanin kaupungin lähiympäristössä. Kadettikoulussa voitin sitten kurssin parhaana kivääriampujana sotilaskiväärin palkintona. Hiihdossa jo nuoruudessa olin edustanut Kainuun hiihtoseuraa. Ja ammattiin valmistautumisen jälkeen luonnollisestikin rajavartioston urheiluseuraa eli Kainuun Ärjyä. Kaikki tuo pohjana voitin sitten vuonna 1963 Puolustusvoimien ampumahiihtomestaruuden. Vuonna -64 minut nimettiin maan parhaaksi ampumahiihtäjäksi, samaten kuin Kainuun piirin vuoden urheilijaksi. Olinhan voittanut Suomen Puolustusvoimain ja Rajavartiolaitoksen ampumahiihtomestaruudet ja edustanut maata vuoden 1964 olympialaisissa. Muuten vuoden -60 olympialaisissa oli mukana peräti kolme rajamiestä: Sallasta Martti Meinilä ja Eero Laine sekä Kainuusta
Pentti Taskinen.
No sitten vuoden 1964 olympialaisissa meitä rajamiehiä oli, tai lisäkseni oli Pentti Aatsinki.
Ja muut tuohon -64 olympia-ampumahiihtojoukkueeseen kuuluvat jäsenet olivat Antti Tyrväinen,
Veikko Hakulinen ja Hannu Posti.
Puolustusvoimien talvimestaruuskisoissa 1960-luvun loppupuolella Kainuun rajavartioston partion tyylinäyte: vasemmalta Eero Väisänen, Esko Marttinen, Esko Suorajärvi ja Matti Mustonen. Tuolloin partionjohtajalla ja varajohtajalla oli konepistoolit ja partiomiehillä kiväärit
Vielä sitten vuonna 1969 olin Suomen joukkueessa ampumahiihdon MM-kilpailuissa Puolan Zakopanessa voittamassa viestipronssia. Lisäksi olen osallistunut ensin aktiivikilpailijana ja myöhemmin valmennusjohtoon lukeutuvana Suomi-Neuvostoliitto -sotilastalviotteluihin peräti 17 kertaa. No urakierron myötä kävin kapteenikurssin 65–66. Sitten olin Suomussalmen rajajääkärikomppanian varapäällikkönä 67–68 ja sen jälkeen neljä vuotta Kainuun rajavartioston varusmieskomppanian päällikkönä. Sitten pari vuotta koulutustoimiston päällikkönä ja esiupseerikurssin jälkeen vuonna 1976 siirryin Kemijärven rajajääkärikomppanian päälliköksi, mistä tehtävästä 13 palvelusvuoden jälkeen vuonna 1989 jäin eläkkeelle. Tavoitteeni oli alun alkaen ollut saada toimia rajakomppanian päällikkönä, ja se sitten virkaurallani toteutui. Sain tutustua erämaan saloihin, niin petoihin kuin poromiehiin, puhumattakaan kanssakäymisestä Venäjän viranomaisten kanssa. Tuo työrupeama on ollut elämää rikastuttavaa aikaa.
Pääesikunnan koulutuspäällikkö eversti Esko Vahla luovuttaa ukkopekka-kiväärin kadettikurssin parhaalle kivääriampujalle luutnantti Esko Marttiselle vuonna 1962. Esko sai etunimensä Vahlan mukaan, sillä Vahla ja Eskon isä Oiva olivat suojeluskuntakavereita Kajaanissa.
Johtaja Eero Naapuri
Tunnetuista rajamiehistä kohdallani merkittävin on Eero Naapuri. Hänen kanssa ei minulla varsinaista palvelussuhdetta ole koskaan ollut, vain upseeri- ja urheilutoveruus. Kun elettiin vuotta 1959, niin tuolloin Kajaanissa pidettiin maastohiihdon suomenmestaruuskilpailut. Silloinen kapteeni Eero Naapuri vastasi latujen teosta varusmiestyövoimalla. Minä pinnasin tapani mukaan koulusta ja olin Vimpelinvaaralla hiihtämässä kyseisiä kilpalatuja, kun Eero Naapuri sauvat ojossa ajoi minua koulutielle kehottaen pysymään koulussa ja hakeutumaan sitä tehden rajamiehen ammattiin. Hän kuitenkin teki minulle selväksi sen, että sinä et saa hiihtää näissä suomenmestaruuskilpailuissa, koska sinulle ei ole ensimmäisen luokan suoritusta edelliseltä talvelta. Ja näin ollen en myös kyseisissä hiihdoissa ollut mukana.
Ampumahiihto oli merkittävä osa Esko Marttisen sotilasuraa. Vuoden 1964 Innsbruckin olympialaisissa Seefeldissä hän lähti ladulle numerolla 1. Viimeisellä ampumapaikalla numerolla 2 hiihtänyt Neuvostoliiton Valentin Pshenitsin oli yhtä aikaa Eskon kanssa. Pshenitsin oli hukannut matkalla yhden patruunakamman ja yritti lainata Eskolta patruunoita. Säännöt sen kielsivät. Episodista huolimatta tai siitä johtuen nämä
urheilijat nauttivat useita kertoja jälleen näkemisestä Suomi – Neuvostoliitto talvisotilasotteluissa.
Kuvassa Suomen ampumahiihtojoukkue harjoittelemassa Seefeldissä, vasemmalta Antti Tyrväinen, Veikko Hakulinen, Pentti Aatsinki, Esko Marttinen ja lähimpänä kameraa Hannu Posti
Kun olin vuoden 1964 olympiavalmennusryhmässä ja matkustin yhdessä Pentti Taskisen kanssa syysleirille marraskuussa -63 Pallastunturille, kävimme tapaamassa majuri Eero Naapuria Lapin rajavartioston esikunnassa. Eero oli tuolloin rappusilla vastassa. Hän sanoi Taskisen Pentille minua vyötäröön osoittaen: ”Luuletko sinä, Pentti, että tuo poika tuommosella mahalla koskaan jaksaa hiihtää? Olisit jättänyt hänet sinne Kainuuseen kouluttamaan varusmiehiä.” Siinä oli Eeron vastaanotto minua kohtaan Rovaniemellä esikunnan rappusilla. Kun sitten talvella voitin Puolustusvoimain mestaruuden puhtaalla ammunnalla, Eero onnitteli ja sanoi tapansa mukaan: ”Johan minä sanoin, ettei tuo poika jaksa hiihtää. Mutta se on niin helvetin hyvä ampuja.” Kun taas talvella -65 käytiin tavanomainen Suomi-Neuvostoliitto-sotilastalviottelu Leningradin Kaukalovassa, olin maan edustajana 20 kilometrin ampumahiihdossa. Kun 10 kilometriä ja kaksi ammuntaa oli takana, Eero oli juottamassa ja huutaa: ”Poika perkele, sinä johdat, ei voi olla totta!” Se oli Eero Naapurin tyypillinen kannustus. Samassa ottelussa muuten kaksi suurta everstiä, Neuvostoliiton eversti Vladimir Kusin ja meidän eversti Eero, kohtasivat toisensa ja vaihtoivat kuulumisiaan. Vuosi oli 1965.
Oman aktiiviuransa jälkeen Esko Marttinen jatkoi osallistumista Suomi-Neuvostoliitto talvisotilasotteluihin joukkueen johtotehtävissä. Kuvassa Suomen joukkuetta Murmanskissa ehkä vuonna 1986. Vasemmalta Asko Hirvosalo, Teijo Korva, Esko Marttinen, takana tuntemattomaksi jäävä, Aki Karvonen, Kalevi Kanerva,
Antti Ticklen ja eversti Antero Pärssinen
Kansainvälisen sotilasurheiluliiton mestaruuskilpailuissa 70-lvulla olimme joukkueena Sveitsin Andermattissa. Menomatkalla värvätty Hautamäki oli ryypiskellyt niin, että hän oli määränpäähän tultaessa humalassa. Eero käski minua hakemaan värvätty Hautamäen puhutteluunsa. Näin tein. Eero tarttui miestä hartioihin ja heitti hänet sveitsiläistä sotilassänkyä päin ja sanoi: ”Ulos.” Kilpailua edeltävä ilta enteili pakkaskeliä huomiseksi. Huomenna on sitten Vihreän Swixin keli. Eero oli vannoutunut Vihreän Swixin kannattaja ja voitelija. Asetimme kaikki parhaat hiihtäjämme arvonnassa alkuryhmiin ja heikoimpina pidettyjä jälkipäähän, johon tuo kyseinen värvätty Hautamäkikin lukeutui. Yöllä satoi kuitenkin 20 senttiä uutta nuoskalunta. Ja kun alkupää hiihti tupperolumessa, hiihti jälkipää liippaladulla, ja värvätty Hautamäki voitti maailmanmestaruuden. Eero riensi onnittelemaan. Siinä sotilas kasvoi Eeron käsittelyssä mittoihinsa. Oman lukunsa ansaitsee Libanonin matka samoihin sotilashiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin. Lennettiin yhdessä Norjan ja Ruotsin joukkueen kanssa isolla Nato-koneella. Meteli oli kova, mutta se ei korttimiehiä, mihin Eerokin lukeutui, häirinnyt laisinkaan. Pöydässä oli silloista 2 000–3 000 Suomen markkaa, kun Eero hakiminusta tukea, minusta, joka en korttipelin päälle ymmärrä juuri mitään. Sanoin, että lopeta, älä pane enää lisää. Eero lopetti neuvostani pelin kesken parhailla korteilla.
No - ennen määränpäätä kaikki olivat kuitenkin omillaan. Ja niinpä sitten Libanonissa setripuumänniköitä kierrellen ja kaikkia paikallisia uskonnollisia tapojakin uhmaten hiihtelimme Eeron kanssa yläkroppa paljaana. Eerosta se oli merkittävä kokemus ja niin kuin se oli meille muillekin. Eero oli silmissäni yksi tunnetuimmista rajamiehistä ja urheilujohtajista. Hän oli aina miestensä parissa. Vaikka hän oli eversti, meille urheilijoille hän oli johtaja. Voitele johtajan sukset, onko johtaja tietoinen, kysy johtajalta ja niin edelleen. Kun Eero Naapuri sitten vuonna 1987 kuoli, kirjoitin hänestä muistokirjoituksen Rajamme vartijat -lehteen.
Kansainvälistä toimintaa
Valtakunnanraja kulkee Tenniöjoen latuja pitkin aina rajamerkiltä V/50 [viisi kautta viisikymmentä] aina rajamerkille V/59 saakka, josta se jatkuu maarajana. Vuosittainen rajavalvontatarkastus toteutettiin perinteisesti kanootilla noilta latvavesiltä alkaen. Kohtaamisen jälkeen kanoottiin, kanootti kuormattiin. Siihen sijoitettiin muoviämpäri, missä oli pari verkonresua, pahvilaatikko, missä oli taas punaista limonaadia kahdeksan pulloa, johtajien reput ja virvelit. Johtajat kanoottiin ja partiomiehet kolme kummaltakin puolelta Suomen puolen pitkoksille kävelemään kohti sovittua kohtaamista rajamerkille V/59. Itäinen nouseva heinäkuinen aurinko lämmitti poskipäitä, kun majurit Anikin ja Marttinen kuin partiopojat ikään aloittivat melonnan. Anikin, joka oli myös tulkki, osasi ja ymmärsi suomen kieltä kohtuudella. Olin antanut hänelle ohjeet virvelikalastuksesta.
Majuri Esko Marttinen sodanajan sijoituksensa mukaisessa tehtävässään kertausharjoituksessa 1980-luvun alkupuolella
Hetken melottuamme kosken niskalta lähti harjus selkäevä vettä viistäen. Anikin kohottautui ja heitti virvelillä. Kanootti kuitenkin kääntyi ja tökkäsi liki pinnassa olevaan kiveen. Huomasin, kun mies sukeltaa. Päätin myös itse hypätä. Seisoin kainaloita myöten vedessä. Ja huomaan, kun virrassa suomalainen satulareppu ajaa vimmatusti takaa venäläistä koppalakkia. Ihmettely jatkui, kun huomaan, että Anikin rientää rannalle ja avaa pistoolikoteloaan. Hän ilmoittaa kohta, että tupakat kastuivat. Minulla sentään oli pistooli kotelossa eikä tupakoita. Niin väänsimme kamppeita kuiviksi ja asettelimme oksille kuivumaan, kun sitten lähdimme sukeltelemaan varusteitamme. Sieltä löytyi matkan päästä vesakosta koppalakki ja satulareppu. Kanootti oli kosken niskalla kumollaan. Verkot ja limpparipullot vaativat alastomilta miehiltä sukellusharjoituksia. Kaikki löytyivät. Olisipa siinä ollut näytelmää katseltavaksi. Matka jatkui. Ja kun runsaan tunnin melomisen jälkeen tulimme tuonne rajamerkille V/59, eivät partiomiehet luonnollisestikaan voineet tietää seikkailustamme. Huvittuneina he kuuntelivat kertomuksia yhtaikaa kahdella kielellä. Kun aikanaan sitten rajavaltuutetut allekirjoittivat rajantarkastuspöytäkirjoja, molemmille johtajille tuli huomautus siitä, että rajaa ei olisi tarvinnut tarkastaa väylän pohjaa myöten.
Kemijärven komppanian rajaosuudella riitti käveltävää vuosittaisessa rajanvalvontatarkastuksessa. Kuvassa suomalaiset vasemmalta Esko Marttinen, Martti Partanen ja Eino Kettunen. Äärimmäisenä oikealla Neuvostoliiton Alakurtin rajavaltuutetun apulainen ja tulkki Rashid Valitov
Rynnäkkökiväärin lento
Tenniöjokivarsi kasvaa tiheää vesakkoa ja on aika ajoin raivattava, jotta raja-aukko olisi selkeästi näkyvissä. Rajavaltuutettujen käskemä rajan raivaus Tenniöjokivarressa 70-luvulla käsiteltiin niin sanottuna miljoonan kannon savottana. Sitä varten helikopterilla kuljetettiin Karhutunturin vartioasemalta ensiksikin miehet. Toisella lennolla kalustoa, raivaussahat, polttoaineet ynnä muut sellaiset. Vieläpä yksi muonakuljetuslento. Työtehtävissä siellä jokivarressa olivat muun muassa Virtasen Jussi, Lämsän Antti, Heimosen Osmo ja muuan Mähönen, työllisyysvaroin palkattu rajavartija. Kun kuormaa purettiin Tenniöjokivarressa, Osmo Heimonen pani rynnäkkökiväärinsä helikopterin ponttoonin päälle, jotta olisi helpompi kannella tavaroita. En muista, kuka se meistä johtajista antoi ilma-alukselle nousuluvan käsimerkein, mutta sinne se vain lähti Karhutunturin suuntaan seuraavaa kuormaa hakemaan matkassaan rynnäkkökivääri ponttoonin päällä. Osmo Heimosella oli sen aikainen Lavi-kaluston viestiväline repussaan, jolla hän sai yhteyden ohjaajaan. Sitä olimme siinä joukolla siunailleet, että minkähänlainen etsintäoperaatio tästä vielä kehkeytyy, kun erämaata Karhutunturiin on yli 30 kilometriä. Osmo Heimonen maalaili vankilaristikoitakin silmiensä eteen, että mitä kaikkea tästä seuraakaan. Helpotus oli suuri, kun ohjaaja ilmoittaa Karhutunturista, että rynnäkkökivääri on maissa ja tulee seuraavassa kuljetuksessa. Kaikkineen raivaus kesti kahdesta kolmeen vuorokautta. Yötä oltiin Siuloivan partiomajassa. Opetus tämäkin, älä jätä asetta.
Rajajääkärikomppania päällikkö Esko Marttinen kokosi välillä joukkueen johtajansa suunnittelemaan toimintaa. Kuvassa Martti Partanen, Esko Marttinen, Antero Jussila, Tero Kaakinen ja Viljo Rapo Korvatunturin partiomajalla joskus 1985 tienoilla
Pitkäset
Kainuun rajavartioston rajakoiramestaruuskilpailut pidettiin Kuusamon rajakomppanian komentopaikalla, saattoi olla kesällä -71. Kainuun rajavartioston komentaja eversti Georg Ahonen [Ahonen oli Kainuun rajavartioston komentaja 1968-70] tuli tarkastamaan komppaniaa ja seuraamaan rajavartioston koiramestaruuskilpailuja. Komentajan tarkka tuloaika tiedettiin. Sitä varten olimme järjestäytyneet asianmukaisesti riviin kaikki johtajat ja varusmiesjoukko, joka toimivat jäljentekijöinä. Niin musta Chevrolet ajoi pihaan ja komentaja astui autosta. Alkoi ilmoituksien aika. Herra eversti, Kuusamon rajakomppanian päällikkö majuri [Kaaleppi] Pitkänen. Herra eversti, Rajavartiolaitoksen koiratoimintaupseeri kapteeni [Eero] Pitkänen. Herra eversti, Kainuun rajavartioston koulutustoimiston päällikkö kapteeni [Toivo] Pitkänen. Herra eversti, varusmieskomppanian päällikkö kapteeni Marttinen. Olipa siinä Pitkäsiä kerrakseen, mutta Marttinen pelasti tilanteen, jatkoi eversti.
Maailma muuttuu Eskoseni
Rajavartiolaitoksen entinen päällikkö kenraali Veikko Koppinen ja presidentti Kekkosen henkilääkäri Richard Sotamaa tapasivat käydä syksyisin metsästämässä tukikohtanaan Kuttusvaaran partiomaja. Nämä veteraanit nimesivät itsensä Kuttusukoiksi. Kuvassa heitä tervehtimässä Rajavartiolaitoksen päällikkö kenraaliluutnantti Aarno Sihvo ja Lapin rajavartioston komentaja eversti Jarmo Mattila
Jonkinlaisena yhteenvetona voin todeta, että sain palvella vallankin lopun virkaurastani todellisten vanhan kansan rajamiesten parissa. Ja tuo virkaurani kaikki tapahtui ennen tätä sähköistä viestintää, joka on vallannut alaa. Senaikaisilla rajamiehillä oli nämä eräharrastukset ja erämiestaidot käsinkosketeltavissa, samaten kuin liikuntaharrastus oli voimallista. Ymmärrettävästikin tänä päivänä myös henkilökunnan liikunnasta pidetään huolta, jos ei johdon taholta niin ainakin omatoimisesti. Mutta niistä erämiestaidoista sen sijaan olen huolissani, että kun siirrytään kymmenenkin vuotta eteenpäin tunnetaanko sillon tai löytyykö enää kunnon kiehisen vuolijaa edes Lapin erämaasta ja vartioasemilta. Kaiken kaikkiaan työtehtävät on lisääntyneet. Poliisitoimen tehtävät ovat tulleet mukaan, samaten kuin runsaan työmäärän vaatii nykyisellään ja tulevaisuudessakin tämä passintarkastustehtävä. Hyvällä mielin kuitenkin näen Rajavartiolaitoksen kehityksen vuosikymmeniä eteenpäin. Mutta nämä rakkaat rajamiesmuistot tuolta 60-luvlta alkaen ovat tietenkin eläkemiehille kalliita ja niitä sopii sitten muistella, vaikka nyt näin sanelun myötä.
Esko Marttinen arvosti suuresti ammattitaitoisia, erähenkisiä ja kenttäkelpoisia rajamiehiä. Maastossa hän itsekin viihtyi parhaiten. Esko oli tyytyväinen, että siinä vaiheessa, kun komentopaikalle kannettiin ensimmäistä tietokonetta sisään Kirsti Kuokkasen käyttöön, saattoi hän kävellä ovesta ulos jäädessään eläkkeelle vuonna 1989. Kuvassa tauko rajanvalvontatarkastuksen aikana rajamerkillä B/3 Korvatunturin pohjoispuolella
