Eversti Viljo Kivikon haastattelu 2.3.1983 ja 23.3.1983

Haastattelijoina olivat Simo Vainio ja Jorma Reijonen

Viljo Kivikko on syntynyt 26.10.1902 Sortavalassa. Koulu oli Sortavalan reaalilyseo. Reaalilyseon jäljestä poika tietenkin meni sotaväkeen.

Ja sotaväkikokemukset ovat hänen oman kertomansa mukaan vähän synkkiä?

Niin kyllä ne tosiaan aika synkkiä ovat. Aivan ensi hetkestä, kun siviilipukuisena alokkaana Kasinhäntään tultiin. Jalkaisin Sortavalan kaupungista 7 km tallattua. Ensimmäinen tervehdys oli, että keittiökomeron ikkunasta pisti keittiömiehen pää ulos, joka huusi meille: "Tervetuloa hullujenhuoneeseen".  Tämä samainen keittiömies oli mielenkiintoinen mies. Ellen väärin muista, hän oli joensuulaisen lääkärin poika, nimeltään Smeds. Joka ei ollut päässyt aliupseerikouluun, puhumattakaan RUK:sta. Hän oli muutenkin välkky tyyppi. Tämä tervetuliaishuuto pani enteilemään, että on taidettu tulla kyllä outoon paikkaan. Kyllä asia on niin, että kun sitä aikaa muistelee, niin siinä ei ole mitään kirkkaita, puhumattakaan isänmaallisista muistoista tai tapahtumista. Kaikki oli synkkää ja huonoa. Ennen kaikkea kaikki esimiehet olivat täysin kelvottomia. Lentävä henkilökunta tässä laivueessa oli enemmän inhimillistä, mutta se joka joutui meidän alokkaiden tekemisiin, ne olivat lähes kunnottomia.

Monena yönä lähdettiin kesken yöunia alokasaikana höykylle, niin kuin sanottiin. "'tunnuslauseena oli lähes aina: "Santsi, putka ja linna'. Ja muuta ei tässä laivueessa tunnettu. Sulkeista harjoiteltiin. Palvelukseen menohan tapahtui 26.3. ja meidät rimmattiin paraatia varten toukokuun 16. päiväksi. Ja kyllä me sitten osattiin. Kivääriä vietiin olalle, niin että peukalohangoista oli nahkat poissa. Ja voin sanoa, että öisinkin käytiin ns. höykyllä. Joillekin näistä puolihulluista esimiehistä pälkähti päähän, että lähdetäänpä piinaamaan varusmiehiä. Ja niin mentiin höykylle. Maahan, ylös ja missä likaisin paikka oli, niin siitä. Kokonaisuudessa tämä alokasaika oli, että Pentti Haanpään kirja kenttä ja kasarmi kalpenee tämän rinnalla, mikä oli meidän osamme armon vuonna 1924 Sortavalan Kasinhännässä merivartiolaivue 2:ssa. Tästä meidän pienestä saapumiserästä RUK:hon meni muistaakseni 48 miestä. Meitä joutui 1 ohjaaja, vääpeli Samppu Tolvanen ja 4 varusmiestä käkisalmelainen Esko Vihonen, joensuulainen Lauri Nousiainen ja rautatievirkamies Poikonen. Sitä mitä en käsittänyt, minkä takia piti olla ihmisten pelottelemiseksi maitojunakausia. Esimerkiksi tämä Poikolainen, joka oli meidän Kasinhännän poikia. Hänet potkittiin pois maitojunaan, heti ensi käsittelyssä. Varmasti Poikolainen oli yhtä hvvä kuin kuka rahansa keskitason RUK:lainen.

RUK oli siihen aikaan lyhyt kurssi. Meitä oli siihen aikaan jo 300. Kurssin numero oli 8. Siellä oli minun mielestäni kaikki paikallaan, mutta tätä maitojunajuttua minä en käsitä. Minä menen vielä tuohon Kasinhännän palvelukseen. Siinä tehtiin suuri karhunpalvelus armeijalle, maanpuolustushengelle ja isänmaallisuudelle. Mitään kunnollista meille ei opetettu, ainoastaan meitä kidutettiin, rääkättiin, simputettiin. Simputussana perustuu Kadettikouluun. Kadettikoulun aikahan oli taas määrätyllä tavalla luku erikseen. Kadettikoulussa meidän kurssilla simputus oli täysin huipussaan. Joka oli myöskin 8. kurssi. Kadettikoulussa ja myöskin armeijan ylimpään johtoon saakka ei tajuttu sitä, miten äärettömän huonosti hoidettiin isänmaallisen hengen puoli. Kadettikoulussakin sallittiin tämä simputus, joka oli niin, että se oli nuoremman kadetin henkilökohtaiseen koskemattomuuteen kohdistuva. Tultiin lähes käsiksi. Jonakin yönä saateltiin tervata jonkun selkä. Tällä oli kuulemma tarkoituksena kasvattaa kunnon sotilaita. Joka kesti tämän simputuksen eikä lähtenyt pois. Tämä simputus on varmaan tullut vanhasta Suomen Kadettikoulusta tsaari-Venäjän ajalla. Muistan miten simputettiin nuorempaa kadettia. Pantiin hyppäämään venttiilistä ulos. Toinen sanoi, että eihän siitä millään pääse. Ei muuta kuin yritätte. Hyppyytettiin seinää vasten kymmeniä minuutteja. Näin järjetöntä se oli silloin. Se saatiin minussa aikaan, että jo tämä Kasinhännän homma kaikkine älyttömvyksineen. Ja maitojunat ja kaikki epäkohdat ja Kadettikoulun simputukset saivat minun karvani nousemaan pystyyn kaikkea tätä vastaan. Päätin, että jos minusta joskus tulee esimies, niin noihin synteihin en tule koskaan lankeamaan. Ei haluttu, eikä pyritty ymmärtämään toista ihmistä.

 

Kadettikouluvuodet olivat 1925, 1926 ja 1927. Sitten tuli uran valinta. Miten tämä rajavartiosto tuli vetämään?

Kun minä olin kotoisin Laatokan-Karjalasta, jossa rajan tuntu oli lähellä. Ja jossa venäläistyttämispuuhat aivan lapsuudesta saakka jokapäiväistä tietoutta. Kotona kuulin aina puhuttavan ryssän pelosta ja ryssän vihasta. Jo pikkupoikana meidän poikakopla suunnitteli ryssän pappien murhaamista. Koska tiesimme, että ne ovat pää-venäläistyttäjiä. Ja ennen kaikkea Sobolev-niminen ryssän pappi. Ja suunnittelimme pudottaa sille pommin päähän. Kun sillä oli sellainen turkishattu, jossa oli sininen samettipäällys, jossa oli kultainen risti. Suunnittelimme, että se pommi pitää pudottaa sen ristin päälle, niin se kuolee varmasti. Täältä se on lähtenyt se rajanvartiointi. Laatokan-Karjalan ilmapiiri oli niin venäläisvastainen, että me pelkäsimme, jotta meidän Karjalamme venäläistetään. Tulkoon mainittua että Laatokan Karjalassamme oli kyllä kunnollisiakin pappismiehiä. Sellaisia kuin vanha rovasti Obulof ja vanha rovasti Sontset, joita koko kaupunki kunnioitti.

Oli vähällä ettei minulle tätä paikkaa olisi tullutkaan rajavartiostoon. Vakansseja oli varattuna 3. Kahdelle näistä vakansseista oli valmiit miehet Kainuun rajavartiostosta. Silloinen Kadettikoulusta pääsevä, kadettialikersantti Karanko ja meidän kadettivääpeli Vihma. Kolmas vakanssi oli myös menossa minulta karkuun . Mutta nyt kun minä olin ilmavoimien mies. Meitä ilmavoimien miehiä oli 4 Kadettikoulussa. Jostakin syystä oli käynyt, että nämä ilmavoimien vakanssit olivat jääneet listasta pois ja Ahlgren-niminen lentäjä oli yksi meistä neljästä kaverista. Hän meni käymään ilmavoimien esikunnassa. Siellä ihmeteltiin, että onpas käynyt kummasti. Vakanssit ovat unohtuneet. Ketä teitä siellä on?  Entäs se Stenberg, eikös se ole halukas tulemaan takaisin. Tämä Ahlgren oli sanonut, että ei se tule. Se on hakenut rajavartiostoon, mutta ei ole päässyt. Ilmavoimista tuli sitten nimetyt vakanssit, ja siinä samassa nipussa tuli rajavartiostoon nimetty vakanssi. Ja minä pääsin nimellisellä vakanssilla rajavartiolaitokseen. Tämä vakanssi oli Salmin rajavartiostoon.

Salmilla taisi mennä 5-6 vuotta?

Salmin rajavartiostossa meni kaikkiaan 1927 keväästä - alkukesään 1934. Sen ajan palvelin suurimmaksi osaksi Pitkärannassa, Salmin rajavartioston 2. Komppaniassa kouluttajana, ollen kyllä välillä vuoden ajan 1. Komppanian päällikkönä Manssilassa. Tämä Manssilan komppania on siellä vanhalla rajalla, Laatokan rannassa. Tämä oli sellainen komppania, jossa oli myös varusmiehiä. Vanhempi ikäluokka oli siirretty tänne saamaan loppukoulutustaan. Osallistui myös osittain rajanvartiointipalvelukseen. Siellä olin melkein vuoden 1929 syksystä - 1930 kesään. Siellä sain ensimmäisen tuntuman rajanvartiointiin. Välillä olin Uomaalla viransijaisena kolmeen otteeseen, milloin kuukauden, milloin 2 kerrallaan. Siihen aikaan Kadettikoulun jälkeen upseeri oli vänrikki, 1927 vänrikki, luutnantti 1929 ja kapteeni 1934.

Miten rajassa suhtauduttiin nuoreen upseeriin. Minkälaisia olivat esimiehet?

Täytyy sanoa, että minulle on sattunut rajavartiolaitoksessa pelkkiä hyviä esimiehiä. He ovat ymmärtäneet minua, ovat antaneet minulle luottamuksen. Olen saanut toimia, palvella ja tehdä palvelusta itsenäisesti. Esimiehet eivät ole pyrkineet koskaan kyttäämään tai valvomaan.

Pitikö päätös varusmiesajalta, että en simputa? Vai tuliko joskus mieleen varusmiesten kohdalla, että minä vähän simpautan?

Kyllä se suurin piirtein piti, mutta ensi alkuun Pitkärannan komppaniassa, joka oli suuri varusmieskomppania. Oli 2 ikäluokkaa, oli voimakas aliupseerikanta. Erittäin hyviä ja päteviä kouluttajia. Paljon vääpeleitä, ylikersantteja. Kanta-aliupseerivahvuus saattoi olla jopa 28.

Komppaniassa koulutettiin jalkaväkikoulutus. Annettiin erikoiskonekiväärikoulutus, kranaatinheitinkoulutus, polkupyöräkoulutus jne. Sen vuoksi se vaati voimakkaan henkilökunnan. Olivat vähän liian kovia miehiä. Minun tehtäväni vänrikkiriepuna oli näille vanhoille kanta-aliupseereille selittää, että nyt on elämänmuutos alaisten ja asevelvollisten kohtelussa. Selitin puhuttelussa, että asia on niin jotta jääkärikenraali Järnström lähtiäisiksi sanoi: "Koettakaa hyvät pojat muuttaa sitä henkeä". Hän tietää, että henki ei ole siellä semmoinen kun haluaa. Hän antoi minulle tehtävän tehdä tutkielman Haanpään kirjasta Kenttä ja kasarmi. Hän ei uskonut, kun minä kirjoitin Kasinhännän tapahtumista. Mutta myöhemmin hän uskoi. Päällystökysymys alkuvaiheessa oli varsin sekava. Komppanian päällikkönä oli jääkäriluutnantti, joka lähti jatkokursseille. Joita järjestettiin Kadettikoulussa joitain täydennyskursseja, joissa oli myös Markovillan kasvattamia armeijan upseereita ja jääkäreitä. Niin tämä meidän komppania joutui olemaan minun vänrikkiriepuni varassa. Ja sitten esimieheksi tuli ihmeellinen tyyppi , joka tunnettiin Laatokan Karjalassa, Sortavalassa ja Salmiin saakka nimellä Vilkki. Hän oli Nissinen nimeltään, ikuinen lakitieteen ylioppilas. Joka santarmivallan aikana jääkärivärvärinä joutui Palernajaan vangiksi ja määrättiin hirtettäväksi. Ja vallankumous pelasti hänet. Hänet palkattiin Salmin rajavartioston upseeriksi. Hän oli reserviluutnantti. Ja hänestä tuli minulle kaikkien aikojen komppanian päällikkö. Kahdestaan me Vilkin kanssa hoitelimme rajavartiostoa. Ja henki korjautui minun aikanani.

Mitä tuohon tulee, että panitko kansaa makaamaan. Olen pannut aina sillöin, että tämä vaatii kurinpalautusta jostakin syystä. Kyllä minä osasin sen taidon, mutta minä pyrin olemaan oikeudenmukainen. Jos oli toisista vähän jäljelle jääneitä henkisesti, niin niitä minä pyrin huolehtimaan, etteivät toiset päässeet kiusaamaan. Sitten kun 30-luvulla alkoi tulla varusmiehiä omasta Laatokan Karjalan pitäjistä. Kävin varusmiesten tuvissa ja kyselin minkälaisia on suruja ja murheita. Sain luottamuksen. Ja he kertoivat minulle murheitaan. Vuosien mittaan päällystökysymys korjautui. Kadettikoulusta ja Jääkäripataljoonista siirtyi Salmin rajavartiostoon huomattava määrä nuoria luutnantteja, jotka hakivat rajavartiolaitokseen silloin kun rajavartiolaitos vakinaistettiin. Minulla oli 4 kadettiupseeria ja noin 25-28 kanta-aliupseeria. Se oli koulutuksellisesti mahtava komppania, mutta niin kävi syksyllä 1930 oli jalkaväen tarkastajan koulutustarkastus. Komentajakenraali Sihvo oli mukana, oli majuri Vaala ja majuri Strähle. Pitivät koulutustarkastuksen komppaniassa. Me saimme parhaan tarkastuskertomuksen ja arvostelun, minkä mikään joukko-osasto oli saanut. Kyllä me teimme töitäkin ja olimme ylpeitä siitä.

Miten paljon jouduttiin siviili-ihmisten, eli maalla nimismiesten kanssa tekemisiin?

Kun minä olin Salmissa, oli minulle siviili-ihmiset vieraita ja kaukaisia. Kun minä olin Manssilassa komppanian päällikkönä, niin silloin nimismiehen ja suojeluskunnan aluepäällikön kanssa jouduttiin tekemisiin metsästyslakirikoksissa. Me rajamiehet emme saaneet tukea hirven salakaatotoimenpiteissä. Jos me takavarikoimme, niin nimismies antoi niille miehille aseet takaisin. Jos suojeluskunnan aseella oli ammuttu hirviä. Ja me olimme takavarikoineet aseet, niin suojeluskunnan aluepäällikkö antoi aseet takaisin.

Sattuiko niin, että nimismies otti kiinni huonosti käyttäytyviä rajamiehiä, tanssipaikoilla ja huvipaikoilla. Kuulusteltiinko niitä. Vai miten nämä hoidettiin?

Ilomantsissa minulla ei ole yhtään muistikuvaa, että minun miehel olisivat joutuneet tekemisiin. Salmin ajoilta minulta on juttu, jossa jouduin poliisiviranomaisen kanssa tekemisiin. Olin Salmin rajavartioston oikeusupseeri. Kylällä oli ollut tanssit. Rajamiehet olivat menneet nurkkatansseihin ja yrittäneet hajoittaa ja sanoneet, että tämä on laiton homma. Siellä pistettiin puukolla yhtä Uomaan komppanian rajamiestä keuhkoon. Minä jouduin Salmin käräjillä ajamaan tätä asiaa rajavartioston ja valtion puolesta semmoisella menestyksellä, että kun siellä oli käräjiä istumassa asessori Hertzen. Hän teki tuomion, jossa rajamiehet pantiin syylliseksi ja siviileistä tehtiin viattomia. Minulle Salmin lautamiehet sanoivat ulkona: "Mukahai tuli, tätähän tulitta hakemaan". Minä sanoin, että minä valitan oikeuden päätöksestä. Hovioikeus määräsi jutun uudestaan Salmin käräjille ja määräsi uuden istuvan tuomarin. Sillä seurauksella, että tämä puukottaja käsnäselkäläinen Mensakoffin poika tuomittiin vuosi tai puolitoista. "Tähänkin on tausta. Salmin rajavartioston ensimmäinen komentaja, evl Kyander. hän oli siviiliammatiltaan ennen Saksaan menoaan tuomari Pitkärannassa. Hertzen ja Kyander olivat tuomareina ollessaan joutuneet aikoinaan jollakin tavalla toistensa tielle. Hertzen yritti Kyanderin takia syrjiä Salmin rajavartiostoa.

Miten paljon Salmin puolella oli rajan yli kulkemista? 20-luvun loppuhan näyttää olevan aika levotonta. Suomesta mentiin yli Venäjälle ja päinvastoin. Miten rajamiehet selvisi tästä?

Se oli hyvin vilkas ja varsinkin suuret nälkävuodet. Kannaksen kohdalla mentiin enimmäkseen Suomenlahden yli, mutta Salmin kohdalla oli vilkasta rajanylikulku. Mm se vuosi, jolloin minä olin Manssilassa. Meillä oli silloin ns tehostettu rajanvalvonta. Varusmiehiä käytettiin rajanvalvontaan 30-luvun taitteessa niin tehokkaasti, että kaikki voima oli partioinnissa, myös komppanian päällikköä myöten. Tiedettiin nämä urat, mistä kulkijat olivat menneet. Meillä oli huono tämä Laatokan ranta. Sillä sieltä pääsi jäätä pitkin puoleen jos toiseen.

Esimerkiksi nämä ns etappitiet olivat hyviä kulkea. Siinä ei voinut eksyä. Saimme 30-luvulla semmoisen kalan kiinni. Semmoisen miehen saimme kiinni, josta selvisi keskuspoliisin kuulustelussa ja tutkimuksissa etappilinja, joka alkoi 500 m valtakunnanrajan tältä puolen ja päättyi Sortavalan Kasinhäntään. Jossa oli muuttanut Kasinhännän lentoaseman viereen Tarkkaili lentoaseman toimintaa ja teki ilmoituksia Neuvostoliiton lentoaseman toiminnasta. Minä olen aina ylpeillyt sillä, että minä ja vääpeli Pössi ainoat, olemme saancet rajavartiolaitoksen päiväkäskyyn kiitoksen menestyksekkäästä palveluksesta rajavartiopalveluksessa.

Tuossa tuli jo esille, että tuli 30-luku ja muilutukset, jotka tuottivat rajamiehille töitä.

Muilutuskesänä rajavaltuuskunta oli Salmissa leirillä. Leirialue oli Saarijärvi-nimisen järven rannalla. Siitä erkani toinen tie. Päätie meni Manssilaan ja Aunukseen. Toinen tie kääntyi tästä leirialueen kohdalta Rajaselkään. Leiri-iltana istuttiin kahvilla ulkona, kun alkoi näkyä pölypilvi. Joku sanoi silloin, että paketti Petroskoihin. Silloin tiedettiin, että joku oli mennyt rajan yli. Tämä minun ystäväni, Vilkki Nissinen ei pysynytkään poissa näistä muilutuksista. Vilkki otti ja lähti hakemaan muilutuskuormaa. Savosta tai Pohjanmaalta yhden paketin Petroskoi- hin. Siinä oli ollut mm nainen kyydissä. Naisen olivat jättäneet jonnekin Loimolan puolelle maantielle. Me viemme vain nämä miehet Venäjälle. Sillä aikaa kun me olimme leirillä, Vilkki heitti keikkoja useampia. Tuli sit- ten muilutusoikeudenkäynti. Tämä nainen oli todistajana Sortavalan raastuvanoikeudessa. Vilkillä oli aina lyhyt pystytukka. Kun hän oli syytettynä oikeudessa, hän oli pannut mustat silmälasit silmilleen ja tehnyt jakauksen keskelle lyhyttä tukkaa. Heti kun todistaja Vilkki Nissinen huudettiin esiin. Niin nainen sanoi, että kun hän ottaa nuo silmälasit pois ja kampaa tukkansa. Tämä on se sama mies, joka ajoi autoa. Vilkki sai kovat tuomiot.

Nyt palaan epäselvästi entisiin asioihin.
Meillä oli tapahtunut vuoron vaihto, että minusta oli tullut luutnantti- aktiivi ja Vilkki oli edelleen luutnantti-reservi. Minä olin komppanian päällikkö ja Vilkki oli nuorempana. Vilkki ja 2 muuta kaveria, rajavartioston adjutantti, jääkäriluutnantti ja myöhemmin Kadettikoulun käynyt reserviupseeri olivat hävinneet meidän varuskunnasta. Sitten ne löytyivät. Sitten yhtenä aamuna panin veneen vesille ja tervasin. Minä loukkasin pol- veni, niin etten päässyt palvelukseen. Intendentti Heiskanen oli tullut esikunnasta pitämään varustarkastusta.
Ja minä soitin, että Vilkki tulee pitämään varustarkastusta. Kun tarkastus oli parhaillaan menossa, niin näin, että Vilkki tulee takki auki tietä pitkin. Suikka takaraivolla. Imoittautuu Helsingistä tulleelle intendentille. Intendentti viittasi, että mene muualle. Vilkki ei uskonut, vaan kulki intendentin mukana pakkauksien välissä. Sitten Vilkki huutaa kentän laidalta sotaäänellä, eikö  nämä helvetin ryysymessut lopu ensinkään. Silloin intendentti viittasi komppanian vääpelille, vääpeli Lukkariselle. Lukkarinen vei Vilkkiä pois niin, että oven pielet heiluivat. Parin päivän perästä tuli rajavartiostojen päiväkäskyssä, että Vilkki oli erotettu.

Minkälaiset olivat yhteydet 30-luvulla rajan yli?

Yhteydet olivat, että Manssilassa oli yhteydenpitopaikka, jossa vaihdettiin postia. Myös Lieksan suunnassa oli yhteydenpitopaikka sekä Suojärvellä. Yhteydenotto tapahtui kirjallisesti. Tuolla aikaisemmin Heikki Tolonen muisteli, että rajapartio voi hiihtää samaa latua, mutta sitten Mäntsälän vuoden jäljestä, varsinkin neuvosto- liittolaiset rajamiehet kiristivät ja sen jälkeen tiet erkanivat.

Tapahtuiko Suomen puolella samanlaista?

Kyllä asia on aivan selvä. Vuonna 1929 syksyllä oli Kannaksella minun mielestäni tapahtunut näitä rettelöitä. Vuoden 30-luvun alusta joka paikkaan tuli rajoilla käsky, että ei saada kulkea samaa partiopolkua ryssien kanssa. Jollakin tavalla välit olivat kiristyneet. Minä ainakin kuljin Manssilasta ylöspäin, milloin toisella puolella ja milloin toisella. Raja oli avaamaton. Metsä oli paikoin kasvanut umpeen. Sulanmaan aikana ei tiennyt, onko oman vai naapurin puolella.

Oliko silloin olemassa jotakin vyöhykettä siviileille?

Ennen talvisotaa hyvin pitkään ei ollut vyöhykettä.

Oliko silloin jonkinlaisia kertausharjoituksia?

Kertausharjoituksia aloitettiin pitää, kun aluejärjestelmä tuli. Sen jälkeen kun tuli Salmin sotilaspiiri. Esikunta oli Salmin rajavartiostossa. Lieksan sotilaspiirin esikunta oli Onttolassa. Suojeluskuntajärjestö alistettiin maanpuolustusvoimien yhteyteen täydellisesti organisoituna osana, jolloin aloitettiin pitää kertausharjoituksia. Mutta suojeluskunnan ja rajavartiostojen harjoituksia pidettiin jo paljon ennen.

Oliko komppanian päälliköillä ajatusta hyökätä Venäjän yli?

En voi sanoa. Kyllä kaikki upseeriharjoitukset ajateltiin tapahtuvan omalla puolella. Mutta niissä ensimmäisissä käskyissä, jotka saimme talvisodan alussa. Niissä tavoitteissa oli mennä Porajärvelle. Tämä perustuu varsinkin Ilomantsin osalta siihen, että ylhäällä terävät aivot olivat olleet sitä mieltä, jotta erämaa-alueilla niinkuin täällä Ilomantsissa. Täällä ei pysty tulemaan rajasta yli muu kuin vahvennettu rykmentti. Verkosto on niin huono ja huolto ei pysty toimimaan. Annettiin nämä tehtävät niin, että nämä vastustajat ovat niin heikkoja. Niin ollen nämä suojajoukkopatalajoonat . Niinkuin esim Erillinen pataljoona 11, joka perustettiin talvisodan alkaessa Ilomantsissa. Nähtiin niin vahvana, että tämä voi vaikka rynniä Porajärvelle. Mutta asiahan oli aivan toinen. Siellä missä laskettiin tulevan rykmentti, siellä tuli vahvennettu divisioona. Ja siellä missä laskettiin tulevan rykmentti tai kaksi, siellä tuli divisioonaa, kuten Suojärven suunnassa. Ainoan poikkeuksen teki se, että
Lieksan suunnassa, joka oli varautunut niin vahvasti, että tykistön patteriston tukemaa kahta erillistä pataljoonaa. Niiden lisäksi oli vielä jotain joukkoa. Lieksan suunta oli näin vahva. Heitä vastassa oli divisioona, josta tuli Lieksan suuntaan vain vahvennettu rykmentti ja muu osa divisioonaa meni Kuhmon suuntaan. Kun me talvisodan alkaessa tappelimme Ilomantsin Erp 11. 10-12 vrk rajalta vetäydyttiin Oinassalmelle. Meitä vastassa oli kokonainen divisioona ja Suojärven suunnassa etulinjassa vain 1 divisioona. Suojärven, Ägläjärven suunnassa oli alun pitäen Erillinen suojajoukkopataljoona, erillinen polkupyöräkomppania sekä 2 Erillistä pataljoonaa lisää. Joulukuun alkuun mennessä tuli kokonainen Jalkaväkirykmentti, jossa ilomantsilainen opettaja Rautava on ollut komppanian päällikkönä. Oliko niin, että Ilomantsin suunta pidettiin niin kovin erillisenä. Minulle on jäänyt sellainen tapaus mieleen, että joku partio on saanut tehtäväkseen mennä Kuolismaan ja Suojärven välille. Partion johtaja kulkiessaan kävi kyselemässä niitä maastossa. Hänellä oli kartta, jossa ei ollut Talvijärven teitä ollenkaan? Kartat olivat huonoja. Kyllä se oli niin, että Ilomantsi on nähty sellaisena, että siellä ei ollut kuin vahvennettu rykmentti korkeintaan. Näissä koulutuksissa käsiteltiin kaikissa mm Kuolismaa-Liusvaara suunnassa, että kun tulee rykmentti, niin me koukkaamme aina.

Oliko vahvuuslaskelma Raappanan ajatus vai kauempaa tullut?

Tämä, että Ilomantsi jätettiin näin vähille voimille oli silloista yleisesikuntaa. Nähtiin maanpuolustus niin toisarvoiseksi, että kun matkat olivat Muurmanskin radalle niin pitkät.

Minkälainen muutos Salmin miehelle oli tulla Ilomantsiin? Sehän oli ihan Luojan selän takana?

Se oli hyvin miellyttävä muutos sen takia, että minä sain valita. Menenkö Ilomantsiin vai Lieksaan. Minä valitsin erämiehenä tietysti mahdollisimman suuren salon, jotta esimiehet ovat mahdollisimman kaukana, joista en ole tykännyt. Ilomantsissa matkat olivat pitkiä ja huolto oli vaikeaa.

Siihen aikaan oli Ilomantsissa nimismiehenä Istala, jolla taisi olla ruotsalainen nimi?

Oli. Hän oli Grönroos nimeltään. Hän oli värikäs ihminen. Meillä ensimmäinen kesänä meni välit poikki. Minä en käynyt hänen luonaan. Hän oli tottunut minun sinne tuloani, että hän antoi suoraan käskyjä vartioille. Kun minä olin ensimmäisen kerran käymässä Pahkalammella, niin vartiopäällikkö, kersantti Piskoselta kuulin. Nimismies soitti äsken, että pitäisi lähettää vartio savottaan. Siellä on pidätettävä mies. Minä soitin Grönroosille ja sanoin: "Minä toivon, että nimismies pyytäisi minulta virka-apua. Minä en näe hyvänä, että minun miehiä käskee toinen valtion virasto"
Grönroos löi puhelimen kiinni ja sitten oltiin hiljaa.

Muutaman viikon päästä Raappana tuli käymään Naarvassa. Laukkuvaaran vartiossa näki 2 ajokoiran pentua. Masalin-niminen vanha kersantti hoiti koiranpentuja. Raappana kysyi, mitä varten koiranpennut ovat täällä. Masalin vastasi, että ne ovat Grönroosin koiranpentuja. Miten ne ovat täällä? Grönroos oli pyytänyt, että Masalin pitäisi ja syöttäisi koiranpentuja täällä vartiolla. Raappanalla oli pysyväiskäsky, että vartioilla ei saa olla yksityiskoiria. Minä sain heti Raappanalta nuhteet. Sanoin, että minä en ole tiennyt, että siellä on koiria. Soitin Grönroosille, että koirat vietävä pois vartiolta. Hän lähetti Heikki Tolvasen kirkolta hakemaan ja ampumaan ne koirat. Grönroosin kanssa oli ensimmäinen vuosi hankala. Mutta myöhemmin kun minä häneen tutustuin. Löysin hänessä värikkään ja mukavan ihmisen. Hänelle nimenomaan ei saanut antaa periksi. Silloin hän oli tyytyväinen. Sen jälkeen me tulimme erinomaisesti toimeen. Minä olen sitä miellä, että ilomantsilaiset eivät häntä ymmärtäneet, eikä hän Ilomantsilaisia. Hän kun oli Vaasasta, niin hän ei osannut suhtautua tähän kansaan, ei hän paha ollut.

Eikö hän vähän väljästi suhtautunut salametsästykseen?

Talvisodan jälkeen minä sanoin hänelle, että elä tartu noihin Kölkän Antin hirvenkaatoihin. Syökööt omia hirviään. Hänellä ei näitä salakaatojuttuja milloinkaan ollut. Hän yritti ymmärtää köyhintä kansaa.

Hänen virkauransa loppuunhan liittyi asekätkentäjuttu? Joutuiko rajavartiosto sen kanssa mitenkään tekemisiin?

Kyllä joutui. Sikäli, että Hattuvaarasta rajavääpeli Hurskainen. Joka oli jatkosodan aikana suojeluskunnalla paikallispäällikkönä. Hän oli Istalan alaisena asekätkennässä. Hän paketoi ja rasvasi näitä aseita. Viisauksissaan pani Istalan osoitelapulla olevat Huvustbladetit kiväärien ympärille. Niin, että oli helppo löytää syylliset. Rajavartiosto oli näissä asekätkennöissä sikäli sivussa, että nämä varsinaiset lakimääräiset ja suunnitelmalliset asekätköt olivat sillä aikaa,kun olimme saksalaissodassa. Meillä oli ikiomia asekätköjä. Niitä rupesi paljastumaan. Rajavartijan työ oli vaikeaa. Kartat oli mitä oli. Tuolla Heikki Tolonen muisteli, että Kivikko antoi kerrankin suunnistustehtävän 30 km korpea kahdelle miehelle ja sivusuuntaan ei virhettä saa tulla. Ja heille tuli 300 m virhettä.

Minkälaista oli rajanvartiointi niissä oloissa?

Ennenkaikkea rajanvartioinnin onnistuminen perustui siihen, että miehet olivat erittäin palvelusalttiita, ahkeria ja luotettavia. Alkuvaiheessa minulla oli Ilomantsissa vaikeuksia niiden miehien kanssa, jotka olivat tottuneet elämään niinkuin sika vehnäpellossa. Sitten, kun sain mieleisiäni miehiä Rajakoulusta. Minulla oli varmasti maailman parhaat rajamiehet. Tästä rauhan ajan luottamuksesta on hyvä esimerkki. Salmin rajavartiostossa oli keksitty partiolippusysteemi. Suojärven komppania kuljetti yhteiselle kohtaamispaikalle, Valkealammille. Ilomantsin ja Suojärven väliselle yhteiselle kämpälle painetun partiolipun pahvista. Siihen oli merkitty aika, milloin lippu oli lähtenyt heidän pohjoisimmasta vartiosta. Meidän puolella siihen merkittiin, milloin partiolippu lähtee meiltä ja menee kohtauspaikalle. Minä pidin tätä epäluottamuksena miehiä kohtaan. Minä sanoin Raappanalle, että minä en tykkää näistä kontrollikorteista, minä luotan kyllä miehiini. Hän sanoi, että hän soittaa Salmiin, jotta lopetetaan partiolippusysteemi. Ja niin se lopetettiin.

Minkälainen oli työaika. Siinä ei tainnut olla tunteja. Ei myöskään päälliköllä?

Ei ollut tunteja kellään. Vuorokaudessa oli 24 tuntia. Ja se voitiin tehdä aivan yhteen menoon. Jos oli pitkiä partioreittejä, annettiin vastaavasti vapaata. Komppanian päällikkö oli niin suuri herra, että hän laati partio- suunnitelman. Ja sen puitteissa joukkueenjohtajat, rajavääpelit ja vartiopäälliköt hoitivat nämä partiot. Ei ollut työaikalakeja, eivätkä miehet nurisseet.

Entäs päälliköllä itsellään, jos sattui olemaan asiaa Joensuuhun. Niin voiko lähteä?

Ei voinut lähteä. Piti aina soittaa ja sanoa, ellä minulla on semmoinen ja semmoinen asia. Joka kerran sanottiin, että tervetuloa. Piti olla aina tavattavissa. Niin, että löydetään muutaman tunnin sisällä.

Tuossa vilahti sellainen sanonta, että kun sain mieleiset miehet Ilomantsiin. Pitikö erotella epäkelpoja pois?

Siinä alkuvaiheessa. Siinä piti laittaa levotonta ainesta, jotka eivät sopeudu minun ajattelutapaan. Joillekin piti sanoa, että panette heti eroanomuksen, minä myönnän.

Miten Ilomantsin aikana sujui koulutus, kun siinä piti myös ajatella maanpuolustusta. Minkälaisia olivat talvivälineet. Niitä kai Raappana kokeili. Oliko jo sotilastelttaa? Kaminaa?

Sotilastelttahan tuli jo silloin, kun minä olin Salmissa. Telttamalli, jossa oli ne narut. Kolmikulmakankaasta rakennettiin teltat. Jokaisella miehellä oli oma telttakangas, josta luotiin yhteinen teltta.

Talvikoulutus esimerkiksi?

Raappana harrasti hyvin paljon talvikoulutusta. Ja tutki sitä. Oli pieni keksijä. Vuonna 1934 talvella oli rajavartiolaitoksen yhteinen tilaisuus Onttolassa. Teimme talvitoimintakäsikirjaa. Sitä ei painettu, mutta siitä tuli talvitoimintaohje, jota toteutettiin.

Miten huolto hoidettiin niillä matkoilla?

Vartioihin, minne ei ollut maanteitä, kaikki raskas muona oli vietävä talvikelillä. Vuoden muona vietiin hevospelissä. Pilaantuneet, kuten esimerkiksi sillit, kannettiin repussa mukana. Partiomuonaa ei ollut ollenkaan. Pantiin vanikkaa mukaan. Joku neropatti keksi, että rajamiehillä oli hyvä olla mukana voirasia.

Muonapuoli oli yksinkertainen. Talvella oli hyvä, kesällä pyrki pilaantumaan ja pitkät kantomatkat. Vartioissa oli ns ruokakuntasysteemi. Vartio muodosti ruokakunnan. Rajavartiosto möi ruokakunnalle muonan. Sitä otettiin vartion varastosta, sikäli kun tarvittiin. Ruokakunta maksoi sen. Sikäli kun oli otettu kuukaudessa, niin miehiltä vaadittiin päiväraha syödystä ruoasta. Eri vartiot söivät eri tavalla. Hattuvaara oli kuuluisa nuukuudestaan. Siellä oli rajamies Jakonen Hiitolasta. Hän piti kirjanpitoa ja syötti miehille yksinomaan kaurapuuroa. Vartiot kalastivat erittäin paljon. Ja ruokakunnat hankkivat tällä tavalla lisämuonaa. Myöskin metsästettiin. Yleensä oli lihasäilykkeitä, joita syötiin ja päälle mustaa kahvia. Ja tästä saatiin sitten erinomainen vatsakatarri. 1930-luvun lopulla kun ruvettiin harjoittelemaan suurempia operaatioita.

Miten tällainen komppania, oliko sillä kenttäkeittiö vai elettiinkö edelleen partiomuonavaralla harjoituksessa. Oliko muonitus samaa kuin kenttäarmeijalla?

Kyllä oli sama. Meidän omissa komppanian harjoituksissa muonitus pyöri harjoituskeskuksen nimissä. Harjoituksissa muonituksen hoitivat vartion emännät, koska silloin oli vain puoli joukkuetta, noin 30-40 miestä. Johtajalla oli tärkeää viestitoiminta.

Siellä taisi olla kyyhkyset ja radiointi sekaisin?

Viestistä on humoristisiakin piirteitä. Olen aina ihmetellyt viestistä. Minkä takia rajavartiolaitokselle hankittiin viestikyyhkysiä. Mies oli joka hoiti viestikyyhkysiä. Vielä niinkin myöhään kuin 1932-33 tulivat nämä viestikyyhkyset joka rajavartiostoon pääsijoituspaikoille. Toinen joka oli minusta melkoinen epäkohta. Rajakoirille koulutettiin viestikoulutusta. Viestipäällikkönä oli sotilasvirkamies Raita. Hän oli erikoisesti ihastunut viestikoirien koulutukseen. Partio voi lähettää koiralla viestin joko vartioon tai partiomiehet keskenään toisilleen eri suunnissa kulkiessaan. Ja paljon ajallisesti tärvättiin tähän viestikoirien koulutukseen, kunnes vähän ennen talvisotaa huomattiin, että onhan näitä muitakin kuin viestikoirat ja viestikyyhkyset. Ja niin näille rajakoirille tuli enemmän partio- ja vartio- koirakoulutusta.Siihen aikaan oli erittäin päteviä koiria verrattuna nykyisiin. Olivat erittäin vihaisia ja kovempia. Vaikeasti hallittavia. Mutta myös näille koirille alettiin antamaan jälkikoulutusta.

Onttolaanhan ei ollut vielä siihen aikaan radiolaitteita?

Ilomantsissa ei ollut mitään radiovehkeitä. Radioasemat olivat kunkin rajavartioston sijoituspaikalla ja välillä Helsinki. Oli vain puhelinyhteyksiä. Talvisotaan saakka puhelinlinjat olivat rajavartioston omia linjoja. Jotka rakennettiin ja huollettiin itse. Mutta minä luulen, että näitä meidän puhelinlinjoja on kuunneltu rajan takana. Näin on varmasti tapahtunut Megrissä.

Sitten kun tuli 1939 sota, niin miehet poistuivat puhelimien äärestä. Komppaniahan ei tiennyt mistään mitään, mitä tapahtui?

Ei ollut mitään viestiyhteyksiä. Näillä vartioilla oli toimintaohje, joka avattiin silloin kun YH alkoi. Siinä oli toimenpiteet. Ja YH:n aikana vielä lisättiin näitä käskyjä. Komppanian päällikkö kyllä tiesi mitä tapahtui.
Mm silloin kun sota alkoi. Vartiot oli silloin vahvistettu reserviläisillä.

Vartioiden vahvuudet olivat siihen aikaan kolminkertaiset, rauhan ajan vahvuuksiin verrattuna. Minä menisin vielä tuohon viestijuttuun. Hyvin lähellä talvisotaa ei Hullarin vartioon ollut puhelinyhteyksiä ollenkaan. Huvittava esimerkki. Minä kuljin yhtenä syksyiltana Hullariin. Hullarin vartio käsitti metsänvartijan asunnosta huoneen, joka oli n 3x5 m, jossa asui vartiopäällikkö ja 7 miestä. Sängyt olivat kolminkertaisia. Minä tulin sinne ja tarkastin illalla vartion ja läksin edelleen. Pääsin sinne, missä nykyisin valtakunnanraja yhtyy vanhaan rajaan Lahnajärven kaakkoispuolella. Näin, että 2 haamua tulee vastaan. Raappanan koira tulee minua vastaan. Sieltä tulivat rajavääpeli Hurskainen ja Helsingistä eversti Viikla, jotka ovat menossa Hullarin vartioon.

Ja myös Raappana ja Willamo ovat tulossa toista reittiä Hullarin vartioon. Puoli vartiota piti laittaa vartioon, kun kaikki eivät sopineet nukkumaan Hullarin vartioon. Millä minä saisin viestin pojille, että on tulossa suuria herroja. En millään. Kuulin jälestä päin Raappanan kertoneen, että kun he tulivat illansuussa Hullariin, pojat olivat korttia pelaamassa. Pojat olivat laskeneet, kun komppanian päällikkö oli jo käynyt, niin nyt ei tule ketään. He pelasivat tulitikuilla korttia. Willamo oli sanonut Raappanalle, että minkä takia pojat pelaavat korttia. Raappana oli sanonut: "Että täytyyhän niiden jotain pelata. Ei ole puhelinta, ei radiota. Pitäähän niillä joku huvi olla".

Miten kävi kirjekyyhkysten?

Kirjekyyhkyset hävisivät vähin äänin. Kun minä olin ollut vuoden llomantsissa, niin sotilaspiirin varaston katolle lentää etelästä päin selvä kirjekyyhkynen.
Hain haulikon ja ammuin sen kyyhkysen. Nilkkarenkaasta luin,että Pitkärannasta oli tämä kirjekyyhkynen kotoisin. Sieltä minun naapurista.

Milloin ilmestyi radiot vartioille?

Vasta sodan jälkeen komppanioiden pääsijoituspaikoille tulivat radiot.

Sattuiko Ilomantsissa rajatapahtumia. Tässä viitisen vuottahan sattui sen kuuluisa kirja, jossa väitettiin vakoilusta. Tuliko rajapäällikön tietoon näitä vakoilultapauksia?

Ei tullut Ilomantsissa. Se kirjahan on täysin satua. Mielikuvituksen tuotetta alusta loppuun. Vaikka siinä mainitaan henkilöiden nimiä todistukseksi. Mikään ei pidä siinä paikkaansa. Minä olen jutellut siitä aikoinaan tämän poliisimestari Mäkisen kanssa. Hänen kanssaan oli kirjasta puhe. Hänen mielestään kirja oli puhdasta mielikuvitusta. Näitä rajanylikulkuja oli Ilomantsissakin. Emme saaneet mitään todisteita. Rajan yli tuli ihmeellisiä kulkijoita. Mm 1934 kesällä vanha suomalainen mies, nimeltä Viik. Jolta olivat vaimo ja lapset kuolleet Syvärin voimalaitoksen työmaalla vankileirillä. Tämä mies oli ollut Jäämeren laivoissa masinistina. Oli mennyt Suomenlahden yli ja joutui vankileirille. Samana kesänä 13 elokuussa tuli mies, jonka nimi oli Viikin tapainen. Tämä mies oli ollut lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa opettajana. Oli tullut loikkarina. Hän sanoi, että Venäjä ei ole kommunistinen ihannevaltakunta. vaan se on suuri vankileiri. Kertoi Kuusisen klubin veritöistä. Oli ollut itse henkilökohtaisesti paikalla. Kertoi mm. miten Kanadan suomalaiset olivat vähän ennen lähtöään tuoneet kokonaisen lentolaivueen lahjana Neuvosto-Karjalaan.

Ensimmäisessä kuulustelussa kertoi, että halusi mennä Suomesta karkuun. Hän on menossa Amerikkaan. Hän on myös päässyt Amerikkaan. Tällä miehellä oli 3 kultakelloa. Hän hävitti kaiken omaisuutensa ja osti niillä rahoilla kultakelloja. Hän tuli järvien yli uimalla, koska tiesi, että ryssien valvonta oli järvien kohdalla huonoin. Tämä mies antoi erittäin paljon hyviä tietoja meille. Juuri vähän ennen talvisotaa tuli Megristä yli, jossa oli 6 henkilöä. Nämä kaikki 6 henkilöä olivat pula-aikana menneet Venäjälle. Ja kertoivat karanneensa Solovetskoin luostarista. Kulkijoita kyllä tuli, mutta niitä oli vaikea valvoa. Muutamissa erämaataloissa rajan pinnassa oli erittäin vaikea valvoa ja väijyä epäilyttäviä. Niillä oli niin hyvät koirat vaaroilla, että oli vaikka tyyni tai tuuli, niin koirat vainusivat ihmisen. Ei päässyt kilometriä lähemmäksi. Minä ostin niistä yhden koiran.

Eikö meikäläinen tiedustelu lähettänyt jonkun verran yli rauhan aikaan? Joutuiko rajapäällikkö näiden kanssa tekemisiin?

Joutui tekemisiin. Manssilasta läheteltiin miehiä yli. Useimmiten kävi niin, että ne miehet eivät tulleet milloinkaan takaisin. Silloinen majuri Nikoskelainen kertoi, että sieltä tuli ja meni ihmisiä. Kun minä perin Nikoskelaiselta tulliviskaalin viran. "Tullin varastossa oli musta karhun nahka, jonka oli tuonut Kasesmäen Iivana, rajatakainen vakooja, edellisellä reissullaan. Hän suoritti samalla salakuljetusta, josta sai maksun Talvisodan jälkeen lähti Päämajan tiedustelumiehenä, venäjän kieltä taitavan toisen miehen kanssa. Heidän tehtävänään oli mennä Porajärvelle. He menivät ennen Vuottonientä Korentovaaran kohdasta yli. Joutuivat Heinälammen tammella ryssän ratsupartion havaitsemaksi sillä seurauksella, että ryssät ampuivat. Radisti hävisi sen tien ja radio jäi sinne. Ja tämä Mikko Kräkki, hän pääsi karkuun. Tuli tästä Niemijärven kohdasta Venäjän partion pihan kautta rajasta yli. Venäläisille tuli hälytys ja panivat rajan niin tiukkaan kiinni, että mistä vain yritti, niin aina oli partio Vellivaarassa Venäjän vartion pihaan hän ahistautui. Hän tuli röyhkeästi yöllä sen pihan kautta ja ryömi Suomen puolelle. Venäjälle läksi ennen uuden sodan syttymistä partio Ilomantsista. Siinä olivat Onni Määttänen, Hattuvaarasta, metsänvartijan poika, Kuolismaan takaa Ehrukainen sekä neljäs mies. Hattuvaaran poika hävisi ensimmäisellä partiomatkalla Saarijärven tienhaaraan Liusvaaran tälle puolelle. Partio olivat menossa ja sanonut, että menee tien sivuun tarpeelleen. Siinä ei ole niin paljon itikoita.
Ja siitä hävisi, niin ettei kukaan ole löytänyt. Onni Määttänen on epäillyt, että se meni ryssän puolelle. Yleensä sinne menijät joutuivat heti kiinni. Mutta sodan alkupuolella, jotka menivät selvisivät. Mm nämä Onni Määttänen, Ehrukainen selvisivät sinne, ja niiltä saimme hyviä tietoja.

Ilomantsiin liittyy juttuja. Ja yksi taisi olla se Istalan puunhakkaajajuttu?

Sodan aikana oli työvoimalautakunnat, määräsivät ihmisiä tavallaan pakkotöihin. Halkoja ei saanut kunnasta, elleivät naiset tehneet töitä. Istalalla ei ollut mahtia komentaa naisia halon tekoon omasta takaa. Oli hä- täytynyt, että mistä saisi halon tekijät. Minun vaimo-vainajani oli sanonut, että kyllä niitä halon tekijöitä on. Oli mennyt Istalan Kaarinin luo kylään. Ei ollut mennyt sisään, vaan oli mennyt halkoliiteriin halon tekoon. Istalan piika oli mennyt katsomaan, että kuka siellä halkoja tekee. Oli nähnyt, että komppanian päällikön rouva siellä tekee halkoja. No kahvillehan hän oli menossa. Juttu oli lähtenyt kulkemaan, että minä olin kuulema laittanut, mutta minähän olin sodassa.

Rajapäällikköhän joutui tekemisiin suurmetsästäjä Maksimaisen kanssa. Maksimainen taisi aikoinaan opettaa metsästyskikkoja?

Maksimainen oli minun mielestäni suuri persoonallisuus. Häntä ovat pitäjäläiset sanoneet, että Pietora ja Vetka niinkuin kansa sanoo. Pietora oli laiskuri, joka ei tehnyt työtä eikä pysynyt työmailla. Metsästykselle ja kalastukselle hän oli ahne ja erittäin tietorikas. Pietora oli siitä erikoinen, että hänellä ei ollut minkäänlaista taikauskoa eikä luuloja. Kaikki perustui luonnollisiin selityksiin. Hän tunsi riistan elämäntavat tarkkaan. Minä olen mm käynyt ketun myrkkypyyntikoulun talvisodan jälkeen.  Me saimme saaliiksi puolentoista kuukauden aikana 33 kettua ja vielä lumien sulettua korppien repimiä 9 kettua lisää. Minä möin ne 33 ketunnahkaa kauppias Salliselle. Pietora oli taitava. Oli ampunut paljon peuroja, ilveksiä, mutta susia vain yhden ainoan eläessään. Pietoralla oli erittäin miellyttävä luonne. Jos minä olin toista mieltä, niin Pietora selitti hienosti, ettei se asia ole niin. Minulla oli saksanseisoja, turilasnaamainen iso koira. Pietora näki Pahkalammilla sen koiran. Ja kysyi: "A, mikä koira tämä on". Sanoin, että tämä on seisova koira. Ei ole, katso minä tiedän minkälainen on seisova koira. Se on jäniskoira, mutta se on mustan ja valkean kirjava. Raappanan mukana oli ollut upseeritoveri, jolla oli ollut mukana koira. Joka oli ollut mustan ja valkean kirjava bointer. Istala oli ollut sitä mieltä, että se on se seisova. Kyllä se tämä on seisova. Pietora sanoi, että katso, voipi olla. Mutta piällysveristään metsäkoira tämä ei ole. Kerran sanoin Pietoralle, että minkä takia kun isoja herroja on paikalla, valehtelet ihan mahdottomia. Kato, sinä ymmärrät kun minä kerron. Jos minä suurille herroille kerron nämä yksinkertaiset asiat. Niin ne eivät ymmärrä niitä. Niille pitää puhua aivan mahdottomia.

Harjoitustauolla vasemmalta kersantti Leo Paldanius, majuri Vilho Nikoskelainen, suurmetsästäjä Feodor "Vetka" Maksimainen ja kapteeni Viljo Kivikko.

Pietorasta vielä yksi juttu. Vähän ennen talvisotaa viimeisenä vuotena 1938 kevättalvella, jolloin olin käymässä Pahkalammella. Pojat kertoivat että Vuottoniemestä Ruokkeensärkkään päin jokivarressa ollut viinatehdas Hiivapaketin etiketit on näkyvissä. Minä hiihtelin pois Vuottoniemen kautta. Ja menin Pietoran kämpän kautta. Kuules Pieltora, kuka se keittää viinaa tuolla jokivarressa. Ei kukaan. Kuka se nyt keittää. Kato perkele vai viinua keittävät minun ikkunan alla, sanoi Pietora hurskaasti. Kuule Pietora, elä pie minua leikkinä. Sitten sanoi minulle hiljaa, että minä hoidan, että viinatehdas loppuu.

Tässä on vilahtanut talvisodan tulo. Taisiko reserviläisten tulo alkaa lokakuussa?

6.lokakuuta julistettiin YH. Meillä oli tälle ErP:lle varusteet, mutta puolellatoista komppanialta puuttuivat henkilökohtaiset aseet. Rautasalon, Kolmannella ja koko komppanialla ei ollut kivääreitä ollenkaan. Minun komppania, Ensimmäinen komppania oli täysin aseistettu määrävahvuuden mukaan. Enbergin puolelta komppanialta puuttuivat kiväärit ja konepistoolit. Tämä oli olevinaan suojajoukkopataljoona.

Miten kauan Erillinen pataljoona oli jo harjoitellut? Mehän olimme kesällä 1938 Höytiäisellä harjoitelleet. Pantiinko rajapäällikkö suoraan pataljoonan komentajaksi?

Ei. Pataljoonan komentajaksi tuli majuri Nikoskelainen Onttolasta. Minä olin Ensimmäisen komppanian päällikkönä, joka komppania levitettiin rajoille vartioon, niin että minä olin Nikoskelaisen komppaniassa ylimää- räisenä miehenä, kun minun miehet olivat pitkin rajoja. Pataljoonan esikunta siirtyi kirkolta. Komppaniat menivät niin, että 2.komppania, Enbergin komppania oli Sulkujoella Liusvaarasta länteen. Rautasalon komppania oli Näätäsuolla.

Oliko jossain komppaniassa enemmän värvättyä väkeä vai pantiinko aina tasan?

Vartiot olivat rauhan aikana ryhmän vahvuisia, vajaat 10. Joka vartioon tuli reipas puoli joukkue. Suojeluskuntalaisia sekä reserviläisiä. Isommissa vartioissa ja pääsuunnissa mm Megrin, Liusvaaran ja Kuolismaan suunnissa oli noin joukkue. Tehtävänä partiointi ja tiedustelu YH:n aikana. Ja jos sota syttyy viivytystaistelu määrätyssä suunnassa.

Oliko sodan syttyessä huomattava ero värvätyn ja kokemattoman reserviläisen välillä johtajan kannalta?

Ei minun nähdäkseni ollut sanottavaa eroa. Siellä oli johtajaluonteita, jotka minä entuudestaan tunsin, kuten esim Lehti, Salmi ja Paldanius.

Oliko asia niin, että kun saatiin aseita, niin miinoja ei ollut, vaan polkumiinat tehtiin itse?

Ne tehtiin itse, mikäli voitiin. Me saimme YH:n aikana pioneeri joukkueen. Pioneeri joukkue teki meille miinoja myöhemmin.

Talvisodan aikana kiinnitti paljon se talojen ja kylien polttaminen?  Oliko tämä käskytetty vai tuliko se äkkiä?

Se oli aikaisemmin suunniteltu. Jos joudutaan vetäytymään kaikki poltetaan.

Kaikki muu meni paitsi Möhkönjoen tämä puoli?

Oikeastaan tuolta puolen jäi pytinki pystyyn. Möhkölle tulo oli sikäli epäselvää. Mikä vaikeinta. Meidän vetäytyvien edellä tuli evakkoväki karjoineen. Siellä oli myös puhelinkeskus, jossa olivat 2 rajamiestä, Kalk- kinen ja Malminen. Sillan jälkeen pieni punainen mökki. Minä muistan,kun Nikoskelaisen esikunnasta postinkul- jettajan talossa oltiin Möhköllä. Se oli vaaleanvihreä talo. Martiskaisen talossa oli esikunta. Ja sieltä soittaa toinen rajamiehistä, että joko me voitaisi lähteä pois. Kaikki ovat sieltä tulleet ja tulossa on panssarivaunuja tietä pitkin. Nikoskelainen vastasi, että ei sieltä mitään panssarivaunuja tule. Te näätte siellä näkyjä. Vähän ajan kuluttua soi puhelin uudestaan ja sama ääni sanoi: Panssarivaunu on tässä meidän mökin vieressä sillan päässä. Joko me nyt voidaan tulla? Onko niin? Pojat läksivät juoksemaan ja kun pääsivät sillasta yli, silloin pioneerit räjäyttivät sillan. Kalkkinen ylennettiin sodan aikana luutnantiksi. Malminen kaatui jatkosodassa.

Oliko talvisodasta rajamiehen kannalta mitään kerrottavaa?

Rajamiehiä kahvittelemassa Ilomantsin Kaatiolammella välirauhan aikaan
majuri Vilho Nikoskelainen, kersantti Leo Paldanius ja rajakapteeni Viljo Kivikko

Ei mitään muuta, mutta sodan jälkeen ikävä tapaus. Rauhan tultua Möhkön takana ryssän partio ampui meidän reserviläisen. Muistaakseni hän oli alikersantti Nuutinen Enosta. Olivat väittäneet neuvottelussa, että suomalai- nen partio oli avannut tulen heitä vastaan. Nikoskelainen huomautti ryssälle, että se on täysin mahdotonta. Venäläinen eversti kysyi, että miten se on mahdotonta. Näyttäkää ruumiit. Jos meidän partio ampuu, niin siinä näkyy kyllä ruumiita, koska tästä ei ole matkaa kuin 70 metriä. Todettiin vain, että näin on käynyt. Minä huomasin, että venäläinen eversti osaa suomea, ja sanoin sen Nikoskelaiselle. Silloin Nikoskelainen kysyi evers-
tiltä, missä hän oli oppinut suomea. Eversti vastasi siihen olleensa Porajärven rajavartiorykmentissä. Täällä matrikkelissa on, että kapteeni muuttui majuriksi v. 1940.

Eikös majuri Nikoskelainen joutunut jonkinlaisen hylkimisen kohteeksi?

Sen jälkeen oli vetäydytty Möhköltä Oinassalmelle Nikoskelainen oli komentanut tähän saakka pataljoonaa. Nyt oli tullut eversti Ekholm komentajaksi

Ilomantsiin oli tuotu lisää joukkoja. Oli tullut kenttätäydennysprikaati osin. Minä olin vetäjänä Korentovaaran suunnassa. Päätien suuntaan tuli pohjalaispataljoona. Porilaispataljoona oli tulossa. Kahteen eri otteeseen
Tolvajärven suunnasta kenraali Talvelan käskyn mukaan Ekholm pakoitettiin hyökkäämään tavoitteena Möhkön takaisin valloitus. Tapahtui kahtena peräkkäisenä vuorokautena, niin että Erp 11 hyökkäsi etelästä ja pohjalaispatajoona koukkasi vasemmalta Nuorajärven puolelta. Porilaispataljoona toisena päivänä suoraan Oinassalmen kohdasta. Nämä koukkaukset ja rintamahyökkäykset epäonnistuivat huonojen johdon ja valmistelujen takia.

Alikersantti Reino Lehti, kapteeni Viljo Kivikko ja tuntematon sotilas Säämäjärven koillispuolella Aunuksen Karjalassa

Kun olimme Muonanniemen Tossavaisen kuusikon kohdalla olimme lepäämässä. Siinä vaiheessa tuli lähetti joka sanoi: Saat tulla Nikoskelaisen komentopaikkaan, joka oli Taivallammin Möhkön puoleisessa kulmassa. Mentyäni sinne, siellä tapahtui pataljoonan komentajan vaihdos. Nikoskelainen pannaan muihin hommiin. Kun minä olin reppuani heittämässä, tuli siihen jääkärivääpeli Laine partiomatkalta ilmoittaen Nikoskelaiselle, että Taivallammen takana on ryssiä paljon. Siellä on satoja poteroita ja kuolleita. Nikoskelainen ei ensin uskonut. Meni katsomaan. Aamulla alkoi kuulua pauketta. Ne venäläiset olivat tulleet takaisin niihin poteroihin, missä lie olleet käymässä. Syy siihen, minkä takia Nikoskelainen pantiin pois, oli siinä, että Talvela ja Nikoskelainen olivat verivihollisia Aunuksen retkikunnasta saakka. Tähän oli syynä perheasiat. Nikoskelaisen sisaren ja Talvelan sekä Nikoskelaisen Aunuksen retkikunnan välinen asia.

Nyt hyppäämme talvisodan alusta suoraan vuoteen 1944. Matrikkelissa lukee eversti Kivikko oli rajavartioston komentaja?

Se ei tarkkaan pidä paikkaansa. Saksalaisosaston tultua marraskuun tai joulukuun alkupuolella jouduin välittömästi Immolaan. Rykmentin perustamisasioissa meni aikaa aina touko-kesäkuun vaihteeseen, jolloin siirryin ensin Onttolaan. Onttolassa oloaika kesti syksyyn 1946, jolloin lokakuun lopussa tuli äkkilähtö takaisin Immolaan rykmentin komentajaksi. Tämä johtui siitä, että sikäläinen rykmentin komentaja Inkala oli menettänyt mahdollisuutensa toimia rajavaltuutettuna. Venäläiset kieltäytyivät asioimasta hänen kanssaan. Minä jouduin samalla rajavaltuutetuksi ulkoministeriön toimesta. Sodanjälkeinen aika Onttolassa oli erittäin kiireistä. Valvontakomissio oli tullut Suomeen ja se vaati tietoja. Minkälaisia varastoja oli missäkin vartiossa. Oli lyhyitä määräaikoja. Työtä tehtiin yötä päivää. Itse asiassa sama mitä lähetettiin, ei niitä kukaan ehtinyt lukea.

maj Murole evl Paloheimo ev Inkala ev Willamo evl Nikoskelainen

Siltä ajalta on erittäin mielenkiintoinen se, että rajanraivaus oli kertaalleen käynnissä. Tänne oli solutettu ihmeellisiä miehiä tulkiksi. Mm sellainen luutnantti Paasikivi lähetettiin Helsingistä rajankäyntiä varten tulkiksi. Sama herra oli käynyt entisen alaiseni, nykyisin majuri Martti Kokon puheilla kertoen olevansa Englannin armeijan ilmavoimien kapteeni. Näyttänyt visiittikortin. Tämä samaisen visiittikortin oli valmis näyttämään minulle eräänä yönä Onttolassa. Ilmeisesti tämä kortti oli eräänlainen pääsylippu. Halusi tulla minulle ystäväksi. Epäili, etten ole ryssän ystävä. Tällä hän pyrki läheisempään suhteeseen kanssani. Totesin hänelle, että aamulla klo 9.00 olen esikunnassa, muuna aikana en ota vastaan. Paasikivi ei tullut aamulla tapaamaan minua. Vaadin tämän miehen lähettämistä pois. Sen tilalle tuli reserviluutnantti. Nimi viittasi juutalaiseen, joku Kultakukkula. Nämä tulkit olivat ilmeisesti Leinon Valpon lähettämiä vakoojia. Jotka pantiin valvomaan meikäläisiä ja meikäläisten mielipiteitä. Ehkä ryssän valvontakomissio oli asiassa mukana. Tältä ajalta valvontakomissiosta on eräs muistikuva. Kolille tuli talvella 1946 hiihtämään valvontakomission englantilainen jäsen, kommodori Haui. Hänellä oli tanskalainen rouva. Rouva ollu Tanskan maanalaisessa armeijassa. Vihasi meitä suomalaisia siitä syystä, että väitti meidän olevan saksalaisten kanssa liitossa. Komenteli Kolilla keittiöhenkilökuntaa. Martti Kokko oli hiihdonopettaja ja joutui päivittäin palvelemaan valvontakomissiota. Kommodori itse oli erittäin mukava, mutta rouva oli kauhea.

Liittyikö tähän aikaan sellainen tapaus Onttolasta, että omia tärkeitä papereita poltettiin?

Minä en muista, että ainakaan olisi käsketty polttaa mitään. Silloin sodan jälkeen oli vanhoja arkistoja eri huoneissa, vajoissa, hyllyillä ja autotalleissa. Niitä ruvettiin järjestelemään. Saattaa olla, että niitä siinä vaiheessa poltettiin. Ainakin rykmenttivaiheessa Immolassa näitä poltettiin. On jäänyt mielenkiinbinen tapaus. Tulkkiluutnantti, Päämajan vanhoja kaukopartiomiehiä tuli eräänä päivänä minun puheille. Hänellä oli paperi ja kertoi, että pitääkö tämmöinenkin polttaa. Kertoi, että tässä on pöytäkirja, joka tehly Kannaksella ennen talvisotaa. Suomalainen rajavaltuutettu eversti Inkala on ollut suomalaisena neuvottelijana. Kysymyksenä oli suomalaisen lentokoneen lentämisestä Suomen puolelta kauas Leningradin piirin alueelle. Miten ja kuka on tähystänyt tätä lentokonetta. Inkala on todennut siinä, että siinä tapauksessa teidän tähystäjänne ovat katsoneet tuohon suuntaan mitä selitätte. Teidän on pitänyt nähdä lentokone perssilmällänne. Tähän on neuvottelu katkennut. Totesin tälle tulkkiluutnantti Sojamolle, että tätä ei polteta.

Miten tuli esille nämä vaaran vuodet, että seurataan koko ajan? Miten nämä pyöri komentajan ympärillä?

Ilmestyi parikin tapausta, että nuoria metsäteknikoita ilmoittautui rajamiehiksi. Samoin rajaupseerivakansseille haki erikoisen fiksun näköisiä tyyppejä, joita ilman muuta rupesi epäilemään, että nuo ei ole tulossa tavallisiksi rajamiehiksi. Ja useissa tapauksissa tämä vaisto piti paikkansa Muistan erään nuoren kersantin Ilomantsin komppaniassa. Jossakin vaiheessa sai siirron, joka oli myöhemmin Immolassa. Minä kysyin hänellä suoraan, mo- nestako paikasta te saatte palkkaa. Hän lähes tunnusti, että asia on näin. Minä kehoitin panemaan hänen eroanomuksen. Mutta myös tiesin, että eräs evakkopoika Uuksulta oli keittiömestarina Immolassa. Tämä oli ilman muuta kaksipuolinen vakooja. Hän oli mm silloin, kun kommunistit lietsoivat kapinaa. Vuoksen laaksossa pelättiin sitä, että kapina alkaa. Siellä oli paljon tehdastyöväkeä. Kommunistit olivat kokouksessaan huutaneet, että he saavat vaikka ensi yönä 400 konepistoolia. Tiedon saatuamme luulimme, että ne aikovat tulla meiltä varastamaan pistooleja.

Tähän samaiseen keittiömestariin liittyy vielä, kun minä tiesin että hän on vasemmistolainen ja kommunistien vakooja. Saatuani käskyn rajavartiostojen esikunnasta juuri näinä vaaran vuosina. Vaikka meidän presidentti Kekkonen väittää, ettei tämmöisiä vaaran vuosia ole ollut. Mutta minä väitän, että niitä on ollut. Minä olen saanut käskyn varustautua, että kommunistit aikovat lähiöinä vallata armeijan asevarikot. Helsingistä tultua annoin käskyn jakaa koko kantahenkilökunnalle kiväärin ja konepistoolin kotiin. Muutaman tuliannoksen patruunoita ja lähiöinä olla valmiina. Näillä aseilla pantiin joka päivä toimeen ampumakoe. Minulla oli tarkoituksena, että tämä sana menisi Vuoksenlaakson valtaajapiireihin, jotta me tiedämme tämän. Jäljestäpäin olen saanut tietää, että sinä yönä, kun niitä odoteltiin. On ollut komennuskunta Immolassa Komentolan tienhaarassa. Sitä on johtanut entinen Immolan rajavartioston viestikorpraali, ylirajajääkäri. On eronnut sen jälkeen palveluksesta, kun oli saanut valmiiksi piirroksen meidän viestiyhteyksistä kasarmialueella. Sitä, minkä takia hyökkäystä ei tullut, sitä en ole koskaan saanut tietää.

Sitten Yrjö Leino kaatui, mutta onhan tätä vakoilua sattunut senkin jälkeen. Taisi livahtaa sellainen nimi kuin Porkkala?

Porkkalaan liittyi heti paikalla epäilyttävää. Joskus Porkkalan junat ajoivat hiljaa määrätyillä paikoilla. Rajan yli menevät kuormavaunut, jotka olivat sinetöityjä määräyksien mukaan. Nämä viivyttelivät matkalla ja näistä tehtiin huomioita. Silloin oli juuri Leinon Valpo vaihtunut. Lappeenrannan alaosaston päällikkö oli minun mielestäni luotettava mies. Hänen kanssaan ryhdyimme yhteistoiminnassa juonimaan Porkkalan liikennettä vastaan. Alkuun yritimme autokuljetuksiin panna Liikkuvan Poliisin auton aina kun venäläisten komennuskunnan auto tuli rajasta yli. Virojoella liittyi ryssien autojen letkaan Liikkuvan Poliisin auto, joka saattoi nämä autot aina Helsinkiin saakka. Alkoi tapahtua niin, että jos venäläisiä autoja oli 3, niin yht'äkkiä jossain paikassa autoletka pysähtyi. Konepelti nostettiin ylös ja konetta ruvettiin korjaamaan. Kaksi autoa ajoi edelleen kolmannen jäätyä siihen. Nyt oli kysymys, missä näistä autoista oli luvaton liikenne Tämä loi epäluottamusta, että tämä ei ole rehellistä. Kunnes johti niin pitkälle, että määräpaikassa Virolahdelta länteen metsätaipaleella, autot aika usein pysähtyivät. Näytti niin, että ryssäläiset olivat käyneet metsässä tarpeellaan. Ja autot lähtivät sitten edelleen. Sieltä metsästä löydettiin maahan kaivettuna terässylinteri kierrekannella, joka sisälsi arvopostia. Siellä rahaa, palkkalistoja jne. Siellä maksettiin palkkoja suomalaisille kommunisteille. Kuopiossa Rissalan lentokentällä toimi ilmavoimien kapteeni, jonka palkka maksettiin tästä terässylinteristä.

Ruvettiin pohtimaan, mitä tälle tehdään. Suojelupoliisi järjesti väijytyksen paikan päälle. Kytässä olivat toiset miehet, jotka kuuntelivat milloin ryssä vaunut menevät ohi. Myöskin Helsingin puoleisessa päässä pidettiin silmällä rajan yli kulkevia vaunuja. Kävikin niin, että siellä on vanhan etsiväkeskuspoliisin etsivä vahdissa. Siihen tulee ryssän auto, joka pysähtyy. Vähän aikaa, kun miehet menevät metsään, niin sieltä kuuluu pistoolin laukaus. Ja vanjoille tulee kiire autoon, lähtien ajamaan rajalle päin. Lappeenrannan alaosaston päällikkö soitti minulle, että nyt kävi pyydykseen. Ja nyt on hävinnyt etsivä. Nyt on käynyt niin, että ne ovat ampuneet sen etsivän. Ja se on autossa ja ne vievät sen Neuvostoliittoon. Minä kerkisin soittaa Virolahdelle, että älkää laskeko puomista autoja ylitse, ennenkuin minä annan käskyn. Annoin komentajan apulaiselle majuri Toiviaiselle käskyn mennä Virolahdelle.

Soitin Puromalle Helsinkiin ja kysyin mitä tehdään. Puroma sanoi, että hän soittaa pääministerille, joka oli herra Kekkonen. Kymmenen minuutin kuluttua tuli käsky, että vaunut on tarkastettava. Vanjojen auto seisoi puomilla. Vanjat kävelivät ulkona säikähtyneen näköisinä ja ihmettelivät miksi puomi ei nouse. Minä kerkisin soittaa ennen Toiviaista Virolahdelle, että ukko oli löytynyt tällä välillä. Se oli juossut karkuun. Nyt on käynyt niin, että ryssät säikähtivät sitä laukausta. Mies juoksi pakoon, että nyt se tuli ja ilmoittautui. Vaunut ovat tyhjät ja pitää laskea, ettei tule sotaa. Tämän jälkeen ryssät eivät tulleet enää sille sylinterille. Tämä sylinteri kulkee kiertopalkintona suojelupoliisin eri alaosastoissa. Meni muutama vuosi aikaa ja samanlainen sylinteri löydettiin keskeltä Imatran kauppalaa rautatien varresta. Siinä kokeiltiin myös. Samalla tavalla väijymällä saatiin tämäkin loppumaan. Tämä Rissalan kentällä ollut mies oli Suomen ilmavoimien kapteeni, Salo nimeltään. Hänet tuomittiin saaden muutaman vuoden kuritushuonetta.

Toinen vastaavanlainen tapaus oli Parikkalassa. Entinen Parikkalan, talvisodan jälkeinen komppanian päällikkö. Sodan jälkeen jäi palvelukseen rajavartiostoon. "Tämä toimi rajavartioston komppanian päällikkönä ollessaan Parikkalan kohdalla ryssän vasikkana. Kävi aika-ajoin saamassa lisäkoulutusta Neuvostoliitosta. Oli ollut erittäin hyvä komppanian päällikkö Kannaksella rajajääkäripataljoona 1:ssä sota-aikana. Oli juoppo mies. Taistelulähetti oli hänellä samasta Joukion kylästä oleva maanviljelijä, joka peltotöissä ollessaan oli saanut naapurin rajamiehien kautta viinaa. Värväsi tämän entisen komppanian päällikkönsä ryssän palvelukseen. Molemmat kulkivat Joukion salmen puolelta kallion kohdalta öisin rajan yli saamaan uusia palvelustehtäviä ja viemässä sinne.

Tuliko rajapäälliköstä kenraali?

Ei tullut. Oli muuttanut Parikkalasta mm Helsinkiin. Taistelulähetti, tämä maatalon isäntä pantiin henkensä uhalla hakemaan tämä siviilissä oleva kapteeni Helsingistä ja juottamaan humalaan. Ja tuomaan yöjunassa Parik- kalaan. Ja vähän selvittyään rajasta yli ryssän puolelle. Tämä oli toiminnassa vuosikausia ja me tiesimme tämän. Sattuma toi vain ilmi, kuka tämä oli. Niin onnellinen tapaus, että 2 miestä kynti pellolla lähellä, mistä ne kulkivat yli. Oikein ovela vartiopäällikkö, Kekäläinen nimeltään. Arvoltaan rajavääpeli. Oli setvinyt juonta vuoden-kaksi. Hänelle tuli mieleen, että nuo ukot ne saattaa jutella jotain. Hän meni kyntöpellon vieres-
sä olevaan vesakkosaarekkeeseen. Ukot pysäyttivät hevosensa sille kohtaa
ja rupesivat juttelemaan. Niiltä hän kuuli suoraan, että tiedätkö, että nyt se on taas käynyt ryssän puolella. Ukot tiesivät, mutta eivät uskaltaneet kertoa.

Tuliko koskaan selville, kuinka huomattavia nämä korvaukset olivat?

Ne eivät olleet suuria. Palkkaraha oli silloin muutamia 10.000 markkoja. Yksi reissu ei tiennyt kuukausipalkkaa. Sitten on ollut, että kun tällainen on saatu kiinni, niin silloin palkka on loppunut.

Onko tällaisia värväyksiä tullut rajapäällikölle henkilökohtaisesti?

Minulle ei ole tullut henkilökohtaisesti. Mutta minulla oli Immolassa tulkkina aikaisemmin mainittu Sojamo. Kun Venäjältä lähdettiin ajamaan takaisin Suomeen. Järjestettiin meille Sojamon kanssa eri auto. Minä olin suomalaisessa autossa ja Sojamo venäläisessä autossa. Tällä välin Sojamoa värvättiin ja kysyttiin mitenkä paljon haluatte rahaa. Jos ilmoitatte milloin lännen vakoojat kulkee teidän kautta. Vastaavasti oli mm aliupseeri- koulun johtajana, nykyinen eversti Leskinen. Hänelle rajankäynnissä työnnettiin käteen kirjekuori, jossa oli 10.000 mk. Sen takia, että se on ollut ystävällinen mies heitä kohtaan. Hän ei ollut rajahommissa vuosikausiin, koska hän oli koulun johtaja. Sattumalta oli halunnut mennä tarkastamaan valtakunnanrajaa. Yhdelle kapteenille niinikään pistettiin 10.000 mk kirjekuoressa,että tämä on palkkio siitä, kun hän oli antanut heille sinikantisen vihkon. He luulivat, että näillä rahoilla meidät ostetaan. Nimenomaan on värvätty rajamiehistä niistä, joiden on tiedettv olevan huonoissa taloudellisissa oloissa ja joilla on isot perheet. Ei milloinkaan hyvin toimeen tulevia ihmisiä.

Onko autoliikenteessä ollut epäilyttävää vuosikymmenien aikana?

Kyllä on ollut epämääräisiä autoja liikenteessä. Mm silloin sodan jälkeen varsinkin Tohmajärven-Kiteen puolella, jossa tieverkosto tiheä ja meni aivan vallakunnan rajaan saakka. Siellä liikkui epämääräisiä autoja. Ne ovat olleet ryssän lahjoittamia meidän kommunisteille työvälineiksi, joissa kuljetettiin rajan yli meneviä loikkareita rajan läheisyyteen. Yhtä autoa jäljitettiin minun ollessani Onttolassa. Oli syksy-yö puolukka-aikaan. Rajan varressa oli väijytys ja siihen hyppäsi piikkilanka-aidan ylitse toiselta puolen mies, joka oli päivävapaalla oleva rajajääkäri. Hän oli ollut saamassa koulutusta Neuvostoliiton puolella. Tällä miehellä oli vaaleankeltaiselle paperille kirjoitettu lyijykynällä tunnussana. Tunnussana oli lintu ja tällä pääset seuraavalla kerralla rajan yli. Sinä yönä suoritettiin kuulustelu. Silloinen Kiteellä oleva joukkueen johtaja kapteeni Salmi soitti minulle, että täällä on tämmöinen mies. Tämä mies tunnusti kuulustelussa kaiken. Ja on toiminut niin ja niin kauan. Sen jälkeen tämä mies tuotiin Joensuuhun Leinon Valpon miehelle kuulusteltavaksi. Muutaman päivän perästä tuli pöytäkirjat Onttolaan ja mies on kertonut olleensa puolukassa ja eksyneensä, eikä hän ole mikään vakooja.

Kun pöytäkirjan tuoja, alaosastosta Tikka nimeltään. Minä kysyin Tikalta minkä takia te olette tehneet väärän pöytäkirjan. Eihän tämä ole totta, mitä mies on kertonut. Hän väitti, että ei hän voi tehdä muunlaista pöy- tökirjaa, koska ollaan ystävällisissä väleissä Neuvostoliittoon. Hänen on pakko tehdä tällainen pöytäkirja. Minä panin miehen tunnustamaan, että pöytäkirja ei ole oikea. Ja tämä väärä ja oikea pöytäkirja näyttivät melkoista osaa Leinon kaapissa.

Joskus on vilahtanut, että näinä vaaran vuosina lentotietoja ei saanut antaa Ilomantsin suunnalta, niinkuin rajamies näki tai kuuli?

Tuota minä en jaksa käsittää. Sillä v. 1945 minä olin rykmentin komentajana. Jos tällainen tieto on annettu, niin se panee epäilemään, että joku asianomainen rajavartiosto täällä taikka komppania on halunnut välttyä turhilta kuulusteluilta. Ylhäältä päin ei ole annettu mitään tällaista käskyä.

Rajavartioston riesanahan ovat olleet aina eksotiikkaa hakevat ihmiset. Saksalaiset turistit ja myös suomalaiseL. Tuleeko täältä joku juttu mieleen?

Tämä on vuodelta 1955. Tapahtui Vainikkalan aseman lähellä. Yhtenä kauniina kesäpäivänä Vainikkalan partio on menossa rajalle päin. Siellä tulee vastaan ulkomaalaisen näköinen mies vastaan reppu selässä. Pojat kysyivät, mikä mies ja minne matka. Hän selitti, ettei hän osaa suomea eikä ymmärrä. No, mitä teillä on repussa. Katsottiin reppua ja sieltä löytyi ryssien rajakilpi. Mies viedään Vainikkalaan. Raulasalo on Vainikkalassa komppanian päällikkönä ,rupeaa kuulustelemaan. Mies puhuu englantia. Rautasalon Liisa-tytär tulkiksi. Hän oli amerikkalaisten nunnien luostarikoulussa Helsingissä. Mies sanoi olevansa Teksasista, ylioppilas, sukunimeltään Rassel. Mitä varten te olette tulossa rajalta ryssän rajakilpi mukana. Me löimme vetoa Teksasissa siitä, miten nopeasti minä tulen Teksasista ja haen jostakin Neuvostoliiton rajalta rajakilven. Lensin Suomeen ja tulin peukalokyydillä Helsingistä Vainikkalaan. Menin rajapihan päähän ja ruuvasin rajakilvestä rajamerkin.

Rajakilven luovuttaminen tapahtui seuraavasti. Siellä oli rajakomissario Slepanof Enson kohdalla. Sinä päivänä, kun Rassel oli ottanut kilven Stepanof vaati minua jonkun muun asian takia rajalle, väittäen että Enson kohdalla oli kulkenut joku vakooja suoraan aidasta läpi. Kun neuvottelu oli käyty minä sanoin Sojamolle. Annapas tänne se meidän paketti. Sanoin Stepanoffille: "Minä luovuttaisin herra everstille tämän rajakilven". Tämä on irroitettu Vainikkalan ratapihan päästä. No, kuka sen on irroittanut? Eräs amerikkalainen. Minä haluan luovuttaa tämän herra everstille. Amerikkalainen on meillä pidätettynä ja asia tullaan käsittelemään oikeusjärjestyksessä. Eversti säikähti ja mietti sielussaan, että rajamerkki häviää keskeltä kirkasta päivää. Häneltä menee pää, koska hänellä on niin huonoja alaisia, jotka eivät ole vahtineet rajaa.
Aamulla soi aikaisin puhelin ja Stepanof pyysi minua rajalle. Stepanoff tulee heti silmille, miten te vartioitte rajaa, niin että tuommoinen pystyy tapahtumaan. En minä tiedä, onko me niin huonosti vartioitu. Minusta te vartioitte huonosti. Teidän tornimies on 100 m:n päässä korkealla ja näkee koko ajan kun mies ruuvaa rajamerkkiä. Stepanof oli hiljaa ja läksi pois. Sen koommin asiaa ei käsitelty.

Tuossa vilahti se, että 40- ja 50-luvulla rajavaltuutetulla naapurin puolella oli vähän määräävä sävy?

Se riippui kokonaan siitä, minkälainen yksilö oli rajakomissario. Minä olen tavannut heissäkin sanoisinko lämpimiäkin ihmisiä. Mm entinen kasakkavääpeli Andrianikko. Olin v. 1945 Immolassa ja jouduin luovuttamaan
hänelle 3 puolalaista vankia, jotka karkasivat Ensosta meidän puolelle.

Seuraavana talvena tapasin Korpijärven jäällä kasakkaeversti Bropinin. Hän oli myös lämmin ihminen. Korpijärven jäällä meidän miehet olivat viitoittaneet rajaviitoituksen, niin että viitoitus meni 1750 metriä pitkästi jäätä pitkin heidän puolelle rajaa. Tämä vanha eversti sanoi, että otatte katajaviitoitukset pois heidän puoleltaan. Niin me otimme katajat pois. Bropin kaivaa pöytäkirjan esille, joka oli valmiiksi kirjoitettu, jossa on yhteisessä tarkastuksessa on todettu, että tämä viitoitus on tapahtunut pimeän ja pyryilman aiheuttamana, vahingossa ja epähuomiossa. Minä selitin että herra eversti se ei ole tapahtunut niin, vaan se on tapahtunut keskellä kirkasta päivää niin, että ne ovat lukeneet väärin rajaviivakarttaa. Vanha kasakkaeversti sanoi, että kuulkaas nuori mies eikö se riitä, että teitä haukutaan, jotta näin on tapahtunut. Hän on halunnut järjestää tämän asian niin, että kumpaakaan ei haukuta. Häntä haukutaan myös siitä, että minkä takia heidän rajamiehet ovat sallineet tämän tapahtua keskellä kirkasta päivää. Niin, minä kirjoitin paperin alle nimen V. Kivikko.

Toin toisen kappaleen Suomeen ja se käännetettiin 2 kpl suomen kieliseksi. Toinen jäi heille ja toinen meille. Silloin minä olin jo P-KR:n komentaja. Rykmentin komentaja nosti kissan pöydälle ja sanoi, että minä olen myönyt sieluni ryssälle siitä, että olen antanut periksi. Tämähän on korruptiota niinkuin nykypäivänä sanotaan. Joo, minähän tein tämän sen takia, että sain asian pois. Haukkumiset sain, mutta siihen sattui samalla kertaa Raappana kuulemaan tämän keskustelun. Raappanan lausuma kuului: Kuule, eli kehtaa. Eihän tämä ole oikeastaan iso asia. Jos siellä Lieksassa, teidän partio hiihtää 100 m ryssän puolelle pyryssä tai pimeässä tai Kivikon miehet viitottaa. Tämähän on aika pientä. Lapissa kävi niin, että Lapin partio oli samana talvena hiihtänyt 10 km kohti Kuolan niemimaata rajasta ylitse. Pystytti sinne viitan, jossa luki rajavyöhyke. Silloin Raappana pelasti minut.

Tämän matrikkelin mukaan Kivikko ylennettiin everstiksi v. 1955 ja v.1956 Urho Kekkosesta tuli presidentti.
Ja Lapissa käydessä sattui hauska tapaaminen. Se oli presidentin ensimmäisiä hiihtomatkoja. Jossa nuori eversti opetti nuorta presidenttiä tervehtimään?

Minä jouduin viran puolesta järjestämään tämän hiihdon, niin että hiihdettiin koko reitin ladut etukäteen. Määrättyjen matkojen päähän rakennettiin laavut etukäteen sekä rakotulet ja pilkottiin puut. Teltta oli ahkiossa presidenttiä varten. Siellä oli evl Huhtala ja minä, 2-3 aliupseeria ja 10 rajamiestä vetämässä tavaroita. Kun oli lähdetty hiihtämään RajaJoosepista. Matka loppui Itä-Lappiin Kemijärven puolelle. Siellä on lanssipaikka, Lipakka. Sinne oli metsähallitus järjestänyt loppuruokailun. Meidän osuus oli päättymässä, Kekkonen edellä, Huhtala perässä. Kekkonen jättäytyi jälkeen ja jää ladulle poikittain ja katsoo minua kysyen: "Mitä hän voisi antaa noille pojille, kun vääpeli Sievänen on ollut hänen henkilökohtainen tavaroiden kantaja. Sieväseltä hävisi puukko, rajajääkäri Majavalta rikkoutuivat suksisiteet". Jos herra presidentti haluaa, tietysti pojat ovat mielissään, jos saavat muistoja. Kuka puukon ja kuka suksisiteen. Mutta mitäs noille toisille voisi antaa? Minulle tuli mieleen. Siinä RajaJoosepissa presidentti tuli ja minä ilmoitin. Tämä Kekkonen ei antanut meille kellekään kättä. Siihen tuli metsähallituksen pääjohtaja Osara. Hänellä oli hollantilainen puutavaramies mukanaan. Tuli siihen samaan hätään, kun olimme järjestämässä Kekkoselle ruokaa.

Tässä hötäkässä Kekkonen piruuntui ja tuskastuneena hökäsi minulle: "Eikös täällä kututakkaan sisään". Ne vieraat söivät, niin ettei meille talonväelle jäänyt mitään ruokaa. Niin ei silloin antanut Kekkonen meille kellekään kättä. Minulle meni kyselyssä piru mieleen, jos presidentti antaisi noille muille lämmintä kättä. Katsoi vähän ja tuumasi, että senkin saakelin äijä. Mutta sitten hymähti ja sanoi:" No niin, lämmintä kättä". Kun me sitten kämpän pihaan hiihdettiin Kekkonen antoi joka miehelle kättä. Kiitti Jokaista kädestä pitäen. Sen jälkeen seuraavilla reissuilla joka kerran antoi jokaiselle rajamiehelle kättä. Kekkonen suhtautui erittäin myötämielisesti rajavartiostoon. Kekkosen puolustukseksi vielä, että maine on aina sanonut, että mitä varten se menee Lappiin juopottelemaan. Minä olen ollut kahdella hiihtoreissulla, niin siellä ei ole ryypätty ollenkaan. Ei Kekkonen eikä kukaan muukaan.

Miten mies, joka on nähnyt itsenäisen Suomen synnyn ja puolustanut Suomen  maata ja nähnyt vauraan Suomen. Mitä hänellä oli sanottavaa tuleville sukupolville?

Kuulkaa nuoriso. Tämä maa on niin hyvä, että sitä pitää puolustaa aina.
Nämä perinteet on meidän jokaisen muistettava, sekä nuorempien että vanhempien.

Minkälainen kenraali Raappana oli esimiehenä, ihmisenä ja erämiehenä?

Minä tutustuin kenraali Raappanaan, hän oli silloin vielä majuri. Vuosi oli 1928, jolloin minut komennettiin Salmin rajavartiostosta Höytiäiselle eli Onttolaan aliupseerikouluun kouluttajaksi 1 kurssin ajaksi. Meitä veti metsästys puoleensa sen takia, että minulla oli 2 erittäin hyvää ajokoiraa. Metsästimme Raappanan kanssa usean kerran Kunnasniemellä. Ajettiin siellä jänistä. Muistan vielä sen aamun kun Raappanasta tuli everstiluutnantti. Ajettiin valtion Buickilla. Minä istuin koirien kanssa peräpenkillä. Jaha, sitten kuulkaas vänrikki, minusta on tehty eilisellä päivämäärällä herra. Minut on ylennetty everstiluunantiksi. Siltä ajalta minulle jäi Raappanasta erittäin mukava ja reilun miehen vaikutelma ja kuva. Antoi minulle täyden vapauden kouluttaa aliupseerikoulussa niiden ohjeiden mukaan, jotka koululle oli annettu. Samalla Raappanalla oli suhtautumisessaan alaisiinsa, oppilaisiin, varusmiehiin, rajamiehiin ja aliupseereihin hyvin läheinen ote. Ei koskaan huutanut, kiljunut, karjunut eikä kironnut kellekään. Asenne oli isällinen,tyyni ja rauhallinen. Hän oli sellainen ihminen, että hän piti suitset, jos niin voi sanoa, aina yhtä tiukalla. Tämä on minusta ennenkaikkea ihanteellisen kasvattajan ote, silloin kun on kysymyksessä sotilaskoulutus. Raappanahan oli myös sodassa johtajana. Hänhän joutui Pielisjärven ryhmään.

Sieltä puolen teiltä ei ole kokemusta?

Pielisjärven puolelta en osaa sanoa mitään jatko- enkä talvisodastakaan, koska en ollut siellä suunnassa. Molemmat sodat kävin Ilomantsin suunnassa. Kun verrataan Ilomantsin ja Pielisjärven suuntaa, varsinkin tal- visotaa, Ilomantsissa meitä taistelijoita oli huomattavasti vähemmän kuin Pielisjärvellä. Mutta tästä Raappanasta vielä sotilaana ja koulutuksesta tulkoon mainituksi se, että Raappanalla oli selvä näkemys siitä, millä lailla kor- pisota tullaan käymään. Kaikissa rajavartioston maastoharjoituksissa olivatpa ne joukkojen kanssa tai upseerien maastoharjoituksissa. Aina joka paikassa käytiin tulevia tilanteita jollakin tavalla enteillen nämä opetuskohteet. Merkillistä on, että ainakin Ilomantsin suunnan talvisodan taktiset ratkaisut ovat juuri samoja, mitä Raappana meille opetti näissä harjoituksissa. Mutta sillä erolla, että talvisodassa vihollinen oli divisioonan vahvuinen, mutta harjoituksissa yleensä edellytettiin, että sieltä rajan yli hyökkää korkeintaan vahvennettu rykmentti. Tämä ei ollut Raappanan vika, että näin kuviteltiin. Tämä oli meillä yleensä johdon käsilys, että näissä erämaatieoloissa ei ollut mahdollisuutta liikutella rykmenttiä suurempaa osastoa.

Kirjoissahan pohditaan paljon Raappanaa ihmisenä, mm Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisemassa Raappanan elämänkerrassa. Olisiko tältä puolen muistoja?

Kvllä asia on niin, että ihmisenä Raappana oli lämmin. Hän tuli erittäin hyvin mm paikallisen rajaseudun rahvaan kanssa toimeen. Hänellä oli merkittävän hyvä ystävä suurmetsästäjä Maksimainen Vuottoniemeltä ja tunsi myöskin Liusvaaran ukot sekä Pielisjärvellä tiedän hänellä olleen monia metsänvartijoita ym, joissa joka torpassa hän oli erittäin tervetullut. Tätä Raappanan kansanomaisuutta ja luottamusta kuvaa aikoinaan talvisodan aikana lehdissä ollut pielisjärveläisen mummon sanonta jossain linjavaunussa: "Olkee huoleti, ei se Ruappana laske sitä ryssää sieltä rajalta tulemaan tänne'. Hän oli itse henkilökohtaisesti peräpohjalainen. Minä tiedän tästä Raappanan luonteesta yhden sanonnan. Olimme hirvikokeissa Lounais-Suomessa. Siellä ruokapöydässä tuli kyse siitä, miten Karjalan evakot ovat tappaneet Lounais-Suomen hirvet sukupuuttoon. Siinä pöydässä istui mm Raappana ja myös professori Tanttu. Tanttu karjalaisena hiljaisella, vaatimattomalla äänellä puolusteli kar- jalaisia hirventappajia. Raappana sanoi yleisenä mielipiteenä kylmästi, että kuulkaa hyvät herrat, nämä evakot ovat menettäneet paljon muuta. Te olette menettäneet vain hirvenne täällä mahdollisesti. Asia on niin, että jos minun vielä pitäisi johtaa joku sota, niin ennenkaikkea minä haluaisin ne miehet Itä-Karjalasta, joita minä komennan. Hän antoi Karjalan ihmisille, rahvaana ja korpisotilaana ehdottoman tunnustuksen.

Raappanan henkilöön liittyi myös harras uskonnollinen vakaumus? Missä vaiheessa rajaupseerissa alkoi tulla tämä puoli esiin?

Tämä oli minulle aikamoinen yllätys, sillä en rauhan enkä sodan aikana koskaan havainnut näitä piirteitä. Hän oli kyllä hellämielinen. Helposti saattoi kyyneltyä jostakin isänmaan asiasta. Tämä uskonnollisuus tuli ehkä sodan jälkeen, kun hän joutui pidätetyksi virastaan ja Leinon Valpon kuulusteltavaksi pitkiksi ajoiksi. Tässä vaiheessa hän tuli uskoon.

Näin ollen hän ei siis esimerkiksi Ilomantsin suurtaistelujen aikana olisi vielä hyvin paljon pohtinut vastuutaan uskonnon kannalta?

Minä en osaa sanoa, sillä silloin kun Raappana tuli Ilomantsin suunnan komentajaksi jatkosodan lopussa. Muutama päivää ennen meidän pataljoona 5 heitettiin Tolvajärven suuntaan, niin että minä en joutunut jatkosodan aikana Raappanan kanssa tekemisiin ollenkaan.

Raappanasta on erämiehenä puhuttu erittäin paljon. Raappanasta ja hänen majastaan. Onko erämiesmuistoja?

Heti kun 1934 kesällä olin tullut Ilomantsin komppanian päälliköksi. Niin seuraavana syksynä lokakuun puolivälissä oli ensimmäinen, pitempiaikainen tutustuminen Raappanaan erämiehenä. Raappana teki joka vuosi tarkastusmatkan, joka alkoi joko Naarvan Laukkuvaarasta tai etelästä Liukkuvaarasta rajaa pitkin, kulkien vartiosta toiseen. Matka kesti ajallisesti noin 10 päivää. Välillä metsästettiin ja suoritettiin koulutustarkastuksia vartioissa. Nämä koulutustarkastukset olivat sen luonteisia, että Raappana tutki erikoisesti rajapalvelua. Hän tentti miehiä mm siitä, miten nämä miehet tuntevat oman vartionsa alueen. Hän voi mm sanoa illalla. Tulkaapas pojat tähän pöydän ääreen, minä kyselen, minkälaiset teidän tietonne ovat näistä paikallisista olosuhteista. Hän saattoi mm sanoa, että nyt lähdetään polkua, joka lähtee Pahkalammelta Vuottoniemen ja Hullarin kautta Hattuvaaraan. Sitten otti yhden miehen ja sanoi, että kuvailkaa 5 ensimmäistä km, minkälaiset ovat näkymät ja maisemat tämän polun varressa. Näin tenttasi miehet, ovatko he tosiaan kulkeneet partiossa ja tuntevatko alueensa. Kun minä olin ollut vuoden-parin kuluttua, hän tentti minulta ovelasti. Kyseli, että tietääkös kapteeni sanoa, minkälainen koira on tällä haavaa Näätävaaran metsänvartijalla. Onneksi olin käynyt Näätävaarassa ja tiesin, että siellä on suuri hallavakarjalainen pystykorva vaaralla, joka haukkuu aina kun partio on 2 km:n päässä tulossa, olipa yö tai päivä. Tenttasi rajamiehet, onko komppanian päällikkö käynyt taloissa, tunteeko se ihmiset. Kyseltiin, miten Liusvaarassa Kuisma Martiskainen jaksaa tai jotain muuta.

Raappana myös kyseli miehiltä, mitä toivomuksia teillä on, onko vaikeuksia. Ja jos minä voin niin minä yritän auttaa teitä. Hänelle voitiin esim Pahkalammella sanoa, että me on jouduttu koko kesä syömään mädäntyneitä sillejä. Raappana kyseli komppanian päälliköltä, mistä se johtuu. Minä sanoi, että syytän siitä rajavartiolaitoksen huonoa huoltoa. Ei anneta ostaa tarpeeksi pienissä erissä. Nämä sillit tulevat varikolta hirveän suurissa tynnyreissä, jotka talvikelillä kuljetetaan Pahkalammelle rekipelissä. Ja tätä samaa silliä syödään vielä lokakuussa ja tottakai ne olivat härskiintyneitä. Kuten pojat sanovat, että ne ovat keltaisia, niinkuin postiautot.

Erämiehenä nämä retket minulle olivat erittäin antoisia. Raappanalla oli erittäin hyvä linnunhaukkujakoira. Parhaassa iässä oleva narttu Liukku. Rodultaan pystykorva ja parhain mitä olen milloinkaan nähnyt. Kennelliitossa ensimmäinen käyttövalio. Minä jouduin näkemään Raappanan ja tämän Liukun välistä yhteistoimintaa 4-5 syksynä tämän 10 vrk. Minun mielestäni mies oli hyvä pyyntimiehenä, että ketään herrasmiesmetsästäjää en ole parempaa lintumiestä tavannut, kuin Raappana. Jos päivän mittaan Liukku hakkui keskimäärin 4-5 lintua. Kyllä Raappana selvitti niistä metsoista ja koppeloista, ainakin kolmea pystyi ampumaan. Tämä hänen linnun lähelle hiipiminen oli suorastaan taidetta.

Eräs juttu ajokoirajuttuun. Eräänä syksynä kenraali Wallenius Pahkalammella ampui Raappanaa vahingossa haulikolla, niin eltä 11 haulia tuli Raappanan oikeaan kylkeen, vatsan, nivustaipeen ja lonkan seutuun. Raappana vioittui ja haavoittui erittäin vaikeasti. Jopa niin, että ellei nahkapuseron taskussa olisi ollut peilin kanssa olevaa pääkampaa, niin 3 haulia olisi mennyt suolistoon. Tämä teki sen, että Raappana ei mielellään metsästänyt isossa seurassa. Meni vuosia ennenkuin hän metsästi. Raappana sanoi aina, kukaan muu ei saa lähteä ulos, kun hän lähtee jänistä ampumaan. Hänen mukaansa saa lähteä ainoastaan komppanian päällikkö, sillä hän pelkää, että ne ampuvat häntä uudestaan. Walleniuksen ampuminen oli selvä vahinko. Raappana näytti minulle Pahkalammella sen paikan. Siinä oli todella vesakon seassa kulkeva jänis. Wallenius näki sen jäniksen mutta ei nähnyt siinä aukon toisella puolella, vesakon sisässä seisovaa Raappanaa. Ampui kerran, ja toisenkin, koska jänis juoksi siinä. Ja molemmat laukauksevat osuivat Raappanan paikkaan. Mainittakoon tästä Raappanan hiihdosta, että hän oli koulupoikana voittanut Oulun hiihdon nuorten sarjan. Hiihtäjänä hän oli kaikista rajavartioston komentajista, mitä minä tiedän, varmasti yliveto.

Historian kirjoihin on tullut selostettua varsin laveasti majuri Nikoskelainen. Minkälaiset olivat Raappanan ja Nikoskelaisen välit?

Nikoskelainen siirrettiin Salmin rajavartiostosta Joensuun rajavartioston komentajan apulaiseksi. Tämä tapahtui v. 1929 syksyllä. Hän oli huomattavasti Raappanaa vanhempi, ehkä noin 5-6 vuotta. Heidän välinsä ei ollut aina oikein. Kumpikaan ei puhunut toisistaan koskaan pahaa, mutta siinä tuntui sellainen kylmyys. Molemmat olivat hyviä pyyntimiehiä. Nikoskelainen oli erittäin hyvä ampuja. Hän oli upseeriampujien parhaita ampujia monena vuotena. Mm voitti muutamia kilpailulajeja. Satuin kerran näkemään, kun me muut kyyristelimme metsäparven vieressä, niin Nikoskelainen otti kiväärin poskelleen seisaaltaan. Metso istui 150 metrin päässä ja varmasti tipahti joka kerran. Se kylmäkiskoisuus varmasti johtui siitä, että molemmat olivat pyyntimiehiä. Ja kukapa pyyntimies ei olisi kateellinen toiselleen.

Rajaupseeri ja rajapäällikkö joutuivat järjestelemään aina vierailuja. Ne taisivat ennen olla enimmäkseen metsästysmatkoja? Alkoiko vierailut jo Salmissa päin?

Salmissa laukkoi erilaisia lähetystöjä ja koulutustarkastuksien suorittajia jne. Sieltä on ensimmäisenä mielessä kenraali Walleniuksen, yleisesikunnan päällikön tekemä metsästysmatka Pitkärantaan ja muutenkin Salmin alueelle. Tähän retkeen otti osaa: Wallenius, eversti Kuussaari, Salmin komentaja, eversti Räsänen, yleisesikunnan mies evl Pikkumala, (kenraali Malmbergin nuorempi veli), evl Järvinen (myöhemmin tuli Rantapyssyn kenraali), ev Immo Relander (Sortavalan seminaarin rehtorin poika), ev Viklund (myöh. ev Viikla), ev Inkala ja Uomaan komppanian päällikkö jääkärikapteeni Mikko Rossi.

Metsästyksen varsinaisesti järjesti kapteeni Rossi. Minut oli otettu mukaan, koska minulla oli ajokoiria. Tähän aamumetsästykseen otti vielä osaa suojeluskunnan päällikkö, kenraali Malmberg ja hänen mukananaan oli Sortavalan suojeluskuntapiirin komentaja, evl Raunio sekä muita suojelukuntapomoja. Nämä herrat lähtivät kesken metsäslyksen pois ja menivät Hyrsylään suojeluskuntatalon vihkiäisiin. Pääjoukko jäi metsästämään Käsnäselän maastoon. Päiväksi siirryttiin Käsnäselän kylän eteläpuolelle, Viherlehdon paikkaan. Ruokailu oli tapahtunut Käsnäselän suurimmassa talossa, Mensakoffissa. Ruokailu meni pilalle, ensin söivät isokenkäiset, meikäläinen koirien kusettaja jäi kokonaan syömättä. Herrojenkin ruokailu päättyi huterosti. Mikko Rossin suuri ajokoira, otti ja oksensi kaiken ruoan. Siihen tuli koko päivän jäniksensuolet siihen lattialle, siihen loppui ruokailu. Ja niin minä jäin kokonaan syömättä.

Viherlehdon kautta etelään jatkettiin matkaa kohti Tulemajokea, jossa oli metsänvartija Rädyn paikka varattuna yöpymiseen. Niin rupesi vettä satelemaan, ja koirat jäivät juoksemaan jäniksiä. Syksy-yö painoi päälle ja minun piti jäädä koiriani pyydystämään. Onneksi jänis viimein meni kivenhalkeamaan ja siinä minä sain koirat kiinni. Minä tein siinä tulen, jossa kuivattelin itseäni, pilkoin jäniksen koirille syötäväksi. Paistelin vähän raakaa jäniksen lihaa, mutta ilman suolaa ei tahtonut mennä alas. Rätyyn tultuani kaikki makuupaikat olivat täynnä. Panin eteisessä repun pään alle ja kävin nukkumaan. Kenraali Wallenius tuli siihen, onko poika saanut ruokaa? Joo, kyllä minä olen saanut ruokaa. Hän tuli ja omalla päällystakillaan isällisesti peitti siihen lattialle. Walleniuksesta on puhuttu pahaa, mutta minulle hän on aina ollut suunnattoman ystävällinen. Yhtenä esimerkkinä vielä, että nuorena vänrikkiriepuna jouduin Helsinkiin, silloiseen yleisesikuntaan eräälle salaperäiselle kurssille. Minä olin ainoa vänrikki, sitten oli 2 kapteenia,toiset olivat majureita ja everstiluutnantteja. Siellä opetettiin enimmäkseen pahantekoa. Siellä Wallenius huomasi, että tuo poika pelkää kovasti suurten herrojen meininkiä. Wallenius sanoi minulle: Vänrikki tulee sitten minun työhuoneeseeni. Minä lähden tästä vähän muualle. Nämä 2 vuorokautta, minkä tämä karttaharjoitus kestää, olette tämän huoneen isäntä. Silloin herra vänrikki oli iso isäntä, tämän yleisesikuntapäällikön huoneen haltija.

 

Liittyykö tähän metsänvartijan yöhön jotakin historiallista taustaa? Tehtiinkö siellä vallankumous?

Kansa oli siellä nukkumassa, kun minä sinne menin, enkä huomannut mitään. Aamulla jatkettiin matkaa ja ammuttiin jäniksiä lisää, niin että puoleen päivään mennessä oli kertynyt kaikkiaan edellisten päivän jänikset mukaan lukien noin 20. Se ei ilmeisesti ollut yö näin rauhallinen, koska retki päättyi siihen. Niin he läksivät Pitkärannasta autoilla Sortavalaan. Sortavalan seurahuoneella tapahtui senaikaisten Suomen kansalaisten hyvin tuntema Ståhlbergin muilutuksen suunnittelu. Ja nämä antoivat Helsinkiin käskyn, että Lootuvuori on muilutettava. Myöhemmin, jonkun viikon kuluttua tuli hyvin korkea herra Pitkärantaan, nimeltään tuomari Stoler. Istui komentajan huoneessa pöydän takana ja tiukkasi minulta, että mitä minä kuulin Rädyssä tapahtuneesta vallankumouksesta ja hallituksen kaatamisesta ym selvästä kapinahankkeista. Minä selitin, etten minä kuullut mitään, koska minä makasin eteisen lattialla. Stoler hyppäsi pystyyn ja löi nyrkin ja sanoi, että puhukaa tosia. Minä puhun tosia ja noissa teidän puheissa ei ole perää. Sitten ovelle tuli eversti Räsänen ja sanoi tuomarille, että kuulkaas tuomari, jotta tässä huudan minä vain ja se tapahtuu hyvin harvoin, niin että käyttäkää siistimpää kieltä. Niin minut potkittiin kuulusteluista pois. Mutta sitten siellä Sortavalan seurahuoneella, jossa Stählbergin muilutus on annettu. Sehän on täysin epäselvä, mikä oli se organisaatio, mikä järjesti muilutuksen. Siitä syytettiin kenraali Walleniusta, hänet vapautettiin syytteestä, koska ei voitu näyttää toteen. Eiköhän asia ole niin, että se oli jonkun humalaisen aivojen keksintö. Toiselta puolelta viittaa tämä muilutus siihen, että siinä on täytynyt olla selvä organisaatio, koska se yhdellä puhelinsoitolla saatiin liikkeelle Stählbergin kuljetus. Hänethän kuljetettiin autolla Joensuuhun, josta seuraavana aamuna vapautettiin. Hänhän on ollut muistaakseni apteekkari Mannelilla vai missähän lie mahtanut olla. Myöhemmin suurena sankarina läksi junalla Helsinkiin.

Näistä kenraalimetsästyksistä oli melko merkityksellinen puolustusvoimain komentaja kenraali Sihvon ja jalkaväentarkastaja Hugo Östermannin koulutustarkastusmatka Pitkärantaan. Tähän liittyi sivuepisodina metsästysmatka, joka tehtiin Käsnäselkään. Sillä nämä maat ovat parhaat jänismaat. Komentaja antoi minulle tehtäväksi organisoida tämän metsästysmatkan. Matka suuntautui Käsnäselän itäpuolelle olevalle Koivusen järvelle, jossa metsänvartijan paikassa koirat laskettiin irti. 4 koiraa laskettiin irti ja minä olin taannut meidän komenltajalle, että täällä on jäniksiä niin että seipäällä hämmentää. Meni 5-10 minuuttia ei kuulunut mitään. Joku rykäisi sanoi, että tämmöisiä ne aina ovat herrasmetsästäjät. Minä sanoin komentajalle: 10 minuutin kuluttua jos ei kuulu koiran haukuntaa, herra eversti saanko minä karata metsään karkuun. Sen kun kerkesin sanoa, silloin alkoi 4 koiran haukku, niin että niitä jäniksiä meni ristiin ja rastiin ja edestakaisin. Puoleen päivään mennessä 14 jänistä oli nurin. Siinä Österman mainitsi mm minulle. Kuulkaapas poika, avatkaapas tuo jänis. Minä en ole eläissäni jänistä ampunut enkä avannut. Minä jahtivoutina avasin niitä jäniksiä ja koirat ajoivat uusia. Kenraali Sihvo oli vähän eri päällään. Hänellä oli minun haulikkoni. Sieltä kuului parin tunnin pauketta. Minä menin katsomaan sinne, että onko siellä avattavia jäniksiä. Kuulehan, jos jänis menisi tuosta, voisiko sitä tällä haulikolla. Minä selittelin, että herra kenraali tämä on juuri paras matka. Minä kun olen ampunut niitä, jotka ovat menneet jalan juurestani, niin yhtään en ole saanut.

Seuraavana päivänä alkoi koulutustarkastus. Kadettikapteeni Vanha oli komppanian päällikkönä ja 5 kadettiluutnanttia oli joukkueen johtajina, Yrjö Saarelainen, Aarne Rautasalo, Yrjö Tikkanen (myöh viestimies), Vuorimaa ja minä.

Komppanian päällikkö oli pari päivää ennen sairastunut, sillä Östermannia pelättiin hirveästi.

Minä jouduin junailemaan tämän koulutustarkastuksen. Kaikki  meni hyvin. Österman tarkasti Rautasalon joukkuetta. Hänellä oli knoppi- kysymyksenä: lataa ja varmista, patruunat pois. Rautasalo oli trimmannut tämän joukkueensa niin, että varmasti pojat osasivat. Österman veti alahuultaan ja minä arvelin mitähän tuo sanoo. Sanoi minulle, että tämä joukkue saa mennä pois. Eläissäni en ole nähnyt näin hyvää suoritusta Suomen armeijassa. Saarelaisen Yrjö esitteli kranaatinheitinjoukkuetta ja minä olin varsinaisesti konekiväärijoukkueen johtaja. Esikunnan nurkalla oli viimeisenä tarkastuksena esikunnan hevosmies. Minä ajattelin, että noita minä en tiedä mitä ne ovat, koska ne ovat kuuluneet adjutantin hommiin. Österman meni siihen ja sanoi, että näyttäkääpä hihnasta ja olalle. Siinä oli ylioppilas, joka oli kirjurina, veti kiväärin väärälle olalle. Silloin Österman sanoi minulle, kuulkaa luutnantti, tämä ryhmä saa mennä helvettiin. Niin lähti hevosmies. Iltapäivällä oli taisteluammuntaa, joka meni niin hyvin, että tarkastuskertomus oli parhain, mitä siihen mennessä mikään joukko-osasto oli tehnyt.

Niin näitähän metsästysseurueita tuli myös Ilomantsiin?

Ilomantsissa kulki sellainen retkikunta, jossa oli suojeluskuntain päällikkö kenraali Malmberg, Helsingin suojelukuntapiirin komentaja eversti Ekholm, Joensuun suojeluskuntapiirin komentaja eversti Sainio ja 2 hel- sinkiläistä maisteria, Ylänne ja Kivilinna, jotka ovat paljon kirjoittaneet eränkäynnistä ja kalastuksesta jne. Tämä retkikunta Raappanan johdolla läksi jalkaisin Liusvaarasta Megriin ja sieltä rajaa pitkin ylös Pahkalam- mille, yöpymällä välillä partiomajalla Verkkosäynään kämpällä. Yöpymisen jälkeen jalkaisin Telilammen kautta Saarijärvelle maantien varteen. Tämä oli siitä erikoinen matka, tässä ei metsästelty, vaan kuljettiin. Kaikki helsinkiläiset purnasivat, että miten voi olla kapulasillat Liusvaarasta Megriin 16 km. Miten näissä voi kulkea syksyllä ja pimeässä ja on joskus liukastakin. Valittelivat ja narisivat kaiken aikaa. Kenraali Malmberg oli aivan eri luokkaa. Hänellä oli selässä hirveän iso satulareppu. Hän oli ainoa joka ei moitiskellut.

Yön jälkeen lähdettiin pohjoiseen päin ja kun herrat oikein valittivat, niin vanha rajakorpraali Joona Oikarinen sanoi vartiossa lohdullisesti: Nyt kun lähdetään tästä eteenpäin, niin jalat ei helly. Siitä alkoi 20-25 km:n taival, jossa ei ollut mitään kuin joku hiekkasärkkä ja kangasta ja kaikki muu oli suota. Vanha kenraali meni edellä sellaisella vauhdilla, niin että muta roiski. Verkkosäynään partiokämpällä olimme yötä. Aamulla jatkoimme Pahkalammelle, jossa oli sauna. Ja sinne oli tilattu Raappanan kaveri Pietora Maksimainen kertomaan metsäjuttuja. Kun herrat olivat saaneet tarpeekseen erämaasta, niin he eivät pitkään jaksaneet kuunnella niin Pietoran juttuja. Pietora sai herroilta konjakkipullon ja killitti sitä illan mittaan. Ja hänellä oli suurin huoli, kun vuottoniemeläiset eivät huomanneet kun minä olin konjakkihumalassa. Aamulla menimme Elinlammille Nevalaisen metsänvartijan kämpälle. Siellä auto odotti jo herroja. Minä olen ajatellut monta kertaa, kun sitten kohta alkoi talvisota, oliko tämä jonkinlainen kokeilu Ekholmille, että Helsingin suojelukuntapiirin päällikkö, määrättiin Ilomantsin korpilohkon komentajaksi talvisotaan.

Ilomantsissa taisi olla muitakin kävijöitä?

Tässä tulee erikoisesti mieleen kenraali Tuompon ensimmäinen tutustumismatka Ilomantsiin. Silloinkin oli linnunmetsästyksen aika. Mukana oli Raappanalla tavan mukaan Liukku ja toinen nuorempi pystykorvanarttu
Nätti. Matka alkoi Hattuvaarasta jalkapatikassa kohti Hullaria. Tästä on jäänyt mielenkiintoinen tapaus.

Lahnavaarahan on vanha metsänvartijapaikka, jossa asui Koljosia. Tullaan iltahämärössä metsänvartija Koljosen pihaan. Tien oikealla puolella oli 4 lammasta piha-aidassa, yksi musta ja kolme valkoista. Retkikuntaan kuului rajakoira, nimeltään Roihu, joka oli paha koira lampaille. Rajamies Nuutinen kuljetti koiraa. Kerettiin menemään 200-300 m kohti Virmajärveä. Mitä varten koira on kiinni, sehän on partiokoira, se pitää olla irti. Minä sanoin, että se kun on vähän paha noille lampaille. Mitä, paha lampaille. Joo, sillä on mainetyönä mm Laukkuvaarassa ennen minun tänne tuloani oli yhtenä kesäyönä tappanut 16 lammasta. No, mitä varten sitä ei ole lopetettu. Siitä on mennyt 9-3 esitystä lopettaa, mutta Helsingistä tulee aina viestipäällikkö Raidalta, että se on kuljettajan huonoutta jos koira tappaa lampaita.
Ei mitään, sanoi Raappana, laskekaa koira irti.
Minä sanoin Nuutiselle, minnehän se koira meni. Nuutinen tuumasti, että se meni Lahnavaaraan, kun näki siellä ne lampaat. Kuluu joku 10 minuuttia, niin Roihu tulee meidän perästä Lahnavaarasta päin kieli pitkällä suusta. Niin tullaan Hullariin, jossa yövyttiin. Aamulla lähdetään Vuottoniemen kautta Pahkalammille. Tuompo sanoi siinä, että minkä takia sellaista koiraa ei ole lopetettu. Herra kenraali, kyllä siitä on mennyt 2-3 esitystä. Tultiin illalla Pahkalammille ja siellä odotteli puhelinsanoma. Hattuvaaraan oli tullut Lahnavaarasta tieto, että Roihu kävi ja tappoi kaikki 4 lammasta piha-aidasta. Silloin Tuompo sanoi minulle, että kuulkaas kapteeni. Antakaa sanoma Hullariin heti, jotta Roihu tapetaan tällä tunnilla. Minä soitin vääpeli Hurskaiselle Hattuvaaraan, että käy ampumassa Roihun.T'ämä on rajavartiostojen päällikön käsky. Lampaat jouduimme maksamaan.

Niin lähdimme aamulla Verkkosäynään kämpälle. Kun minä menin aamulla hakemaan vettä Verkkosäynään kämpän rannasta, niin näin että siinä on kaksi vanhaa joutsenta. Ne ovat tulossa kämpän rantaan. Minä kävin sanomassa miehille, että tulkaa katsomaan joutsenia. Raappana sanoi Latvavaaran paikkeilla, minä poikkean tuonne oikealle Nätin kanssa, menkää te kenraalin kanssa Sieravaaran purolle ja kiehauttakaa kahvit. Kun tulimme Sieravaaran lähelle, jossa polku kulkee rajan välittömässä läheisyydessä. Panin Liukun kiinni, siitä kun rajalle 50 m. Meidän edestä nousee metso. Minä ammuin metson siihen, kuljettuamme vähän matkaa eteenpäin, niin sieltä kuuluu koiran vinkaus. Päästyämme Sieravaaran liitoskohtaan ja katsottuani taakse, niin polkua pitkin tulee Nätti häntä koipien välissä ja matalana meidän jälkiä pitkin. Minä sanoin Tuompolle, nyt on varmasti isännän ja koiran välillä tapahtunut jotain. Raappana tulee siihen ja sanoo, onko Nättiä näkynyt. Kyllä se tuossa oli, mutta meni metsään piiloon. Oli käynyt niin, että Raappana oli mennyt purosta yli, jossa oli ollut liukas koivunriuku. Ja Nätti oli mennyt myös samaa koivun riukua. Ja oli pysähtynyt keskelle riukua. Raappana oli mennyt koiran kohdalle, niin että koira oli pudonnut kylmään puroon. Koira loukkaantui niin verisesti, että jätti Raappanan ja tuli meidän perään. Raappana oli sanonut, että hän se ei koiria palvele. Nätti makasi 100 metrin päässä polulla, eikä tullut vaikka oma isäntä kutsui sitä.

Lähdimme pois ja tulimme Megrin vartioon. Meitä oli siellä vastassa Joona Oikarinen ja toisena Kallipää-niminen iso rajamies. Nätti ei tullutkaan meidän perään. Raappanalle tuli huono omatunto iltasilla. Asia on nyt niin, että kyllä se Nätti jäi sinne. Minä sanoin Oikariselle, että ota 2 poikaa ja lähde hakemaan se koira sieltä tulilta. Puolen päivän aikana lähdettiin Liukseen ja Nätti oli unohtanut vihansa ja haukkui Raappanalle kaksi metsoa.

Salmissa Kävimme katsomassa uutta vartiota. Kun illalla lähdemme pois Salmijärveltä. Raappana sanoi, että tuolla on tiellä metso. Nätti läksi metson perään, joka läksi ison suon yli etelään päin. Me jäimme tielle odottelemaan Tuompo, autonkuljettaja Nuutinen ja minä. Odoteltiin ja ei ala kuulua mitään. Yhtäkkiä alkoi suon takaa kuului koiran kiljuntaa kolme kertaa. Minä sanoin, että nyt löysi metson. Mutta ei kumminkaan kuulunut haukkua. Samalla ilmestyi meidän edelle noin 300 metrin päähän tielle puolivalkoinen jänis. Tuompo kysyi mitä tehdään. Minä sanoin, että ammutaan tietysti. Tuompo ampui jäniksen ja menimme kiireesti sen jäniksen luo, ennenkuin koira kerkeää ja piilotetaan se jänis. Raappana tulee ja sanoo, että te olette ampuneet sen jäniksen. Kuka ampui? Kaikki sanoivat, ettei me olla mitään jänistä nähty. Sitten kun tulimme Ilomantsiin ja purimme laukkuja, jossa oli suuri metsolauma, joita oli 11. Siinä oli mukana hyvin kaunis jänis. Raappana viskasi sen jäniksen aidan toiselle puolelle.

Joskus voi eräretkiltä saada myös kiitosristejä? Kävikö näin?

Se puna-armeijan muistoristi, joka minulle annettiin Rovaniemellä? Sinne tuli armeijan vieraana armeijakenraali Sohukof ja hänen retkikuntansa. Minut oli kutsuttu sinne mukaan, koska minä olin Lapin rajavartioston komentaja. Meille jaettiin muistoristit, jossa lukee: Muistoksi puna-armeijalta. Seuraavana aamuna oli suunnitelmissa, että minun piti järjestää herroille jänismetsästys. Siinä oli mukana kenraali Järventaus (silloin eversti). Hän johti suomalaista porukkaa. Tämä nykyinen everstiluutnantti Herranen oli nuorena luutnanttina. Minä sanoin Herraselle, että sinä rovaniemeläisenä suunnittele, missä pidetään tämä jahti. Schukofilla oli
minun haulikko. Jänis puikkelehti miesten välissä. Välillä se näytti että ne ampuu sen Schukofin tai Järventauksen. Syönnin jälkeen armeijan kenraali kiitti hyvästä järjestelystä, sanoen että jäniksellä oli haus- kaa, miehillä oli hauskaa ja koirilla oli hauskaa. Minä herätin kysymvksen, miten muuten lienee ampumataidon laita puna-armeijassa ja Suomen armeijassa, kun jänis jäi eläväksi. Tämä ilmeisesti loukkasi puna-armeijan ampumataitoa. Sitä ei ymmärretty leikiksi, kaikki olivat hyvin totisia. Minusta siinä oli tärkeintä, että ne eivät ampuneet toisiaan.

Mikä oli tällaisen ristin arvo? Voisiko sitä mitata?

Kun minä olin tämän ristin saanut. Niin minä näytin sitä nykyiselle eversti Naapurille. Se kun tuli näkyviin siellä esikunnan pöydällä. Minä kysyin, että tämmöisen antoivat. Hän sanoi, että joo hän on saanut samanlaisen. Hän oli Alma-Atassa puna-armeijan ja Suomen armeijan välisessä hiihtokilpailussa osanottajana. Ja heille oli myös jaettu samanlaiset. Kysyin, onko tämä hyvin arvokas. Onko tämä mahdollisesti tsaari-Venäjän aikuinen Pyhän Yrjön risti, jolla pääsi joka paikkaan, melkein taivaaseen pääsi etummaisena? Eero Naapuri totesi, että ei nyt niin arvokas ole, mutta ehkä jossain Moskovassa akat silakoita jonottaa. Niin silakkajonossa saattaa päästä alkupäähän.

Suomen armeijassahan on kouluttajana ollut pappa Laatikainen. Hänestäkin taitaa olla muutama muistelma?

Pappahan oli reserviupseerikoulun johtajana, kun minä 1924-25 olin RUK: ssa. Hänestä ei siltä ajalta ole erikoista muisteltavaa. Muuta kuin se, että häntä nähtiin aika harvoin. Minä tutustuin kenraali Laatikaiseen henkilökohtaisesti vasta jatkosodan aikana. Siinä vaiheessa kun Sissipataljoona 1, jonka komentajana olin, oli Suojärven Kaitajärveltä mennyt rajasta yli Leppäojan kautta. Olimme taistelussa siellä, kun tähän Nais- tenjärven kylään ilmaantui toisen armeijakunnan esikunta. Tämän armeijakunnan komentajana oli kenraali Laatikainen. Minä sain käskyn tyhjentää meikäläisen huollon Naistenjärven kylässä. Siihen tulee armeijakunnan esikunta ja sen alaisia huoltomuodostelmia. Tämän jälkeen ei minulla ollut Laatikaiseen henkilökohtaista kosketusta. Vasta sitten kun oli tultu Paateneeseen Rajajääkäripataljoona 5 oli perustettu maaliskuun alussa 1942 ja siirytty Seesjärven lohkolle Paateneen alueelle. Pappa Laatikainen tuli käymään ensimmäisen kerran. Tuli katsomaan hänen armeijakuntansa äärimmäisen vasemmalla pohjoisella siivellä olevaa joukko-osastoa, jonka tehtävänä oli suojata armeijakunnan vasenta sivustaa. Hänellä oli mukanaan majuri Malmivaara. Heti ensi kättelyssä hänestä oli sellainen tunne, että mitä vain hän voi antaa avuksi, silloin kun hätä tai tarve on, hänen puoleen voi kääntyä jopa henkilökohtaisesti. Ja kävi niin, että osastopäälliköiden ja huoltopäälliköiden ja muiden
puoleen ja saatiin papan lupaama apu aina. Varsinkin tämä tilanne meille antoi meille vaikeuksia. Sikäli kuin sota jatkui meidän elämämme tuli yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi, sillä vihollinen tuli yhä aktiivisemmaksi. Olimme aina hätää kärsimässä, mutta armeijakunta antoi meille kaiken avun. Me saimme tykistöä, viestiä sekä huoltoa aina hieman paremmin, mihin olimme aikaisemmin tottuneet, kun olimme olleet alistetettuna jollekin rykmentille jne. Nimenomaan Papan periaate oli, että tällaista pientä porukkaa ei saa piiskata, niinkuin yleensä alistettuja porukoita ylemmät pyrki piiskaamaan. Niinkuin yleensä pannaan huonoimpaan paikkaan se, joka on alistettu.

Papasta muistan vielä samalla retkellä, kun olimme Särkijärvellä. Tuossapa on kirkas järvi, käydäänpä uimassa. Pappa oli tunnetusti hyvä uimari sekä myös hyvin lihava mies. Muistan kun Pappa seisoi pienen laiturin päässä kelteisillään ja oli hyppäämässä Särkijärveen. Silloin Malmivaara huusi penkalta, paetkaa, paetkaa, vesi nousee. Pappa sanoi, elä sie Malmivaara irvistele, sie olet kohta yhtä lihava. Pappa ei loukkaantunut, vaan meni kumminkin uimaan.

Viimeisenä muistikuvana papasta on se, että minä jonkinlaisena lohkon komentajana olin kelpuutettu lähtiäistilaisuuteen, jossa olivat divisioonan,prikaatin ja aselajien komentajat. Minä olin
autonkuljettajana papan komentopaikalle Seesjärvelle. Lunta oli isot nietokset. Yhtäkkiä tien mutkan takaa livahtaa iso musta auto, jossa on kenraalin lippu. Ajoivat niin keskitietä, jos me emme olisi kerinneet nykäistä omaa autoa oikealle ja he omaansa oikealle, olisi tullut kolari. Kenraalin auto meni päälaelleen tien oheen. Siellä tulee pappa kunniamerkit rinnassa ja sanoi, että voi helkatti, kun oli kiire, olisi pitänyt käydä sanomassa sairaalan tytöille tuolla kenttäsairaalassa jäähyväiset. Ja nyt kävi näin. Ei mitään, vedetään vain. Meidän auto oli paremmin tiellä ja se saatiin ensin. Ja sitten vedätettiin se toinen auto. Jos siinä oli joku toinen Suomen armeijan kenraali, niin kyllä everstiluutnantti Kivikko olisi kynitty siihen paikkaan ja ehkä alennettu arvoa. Niin minä menin komentopaikalle ja siellä herrat odottaa. Minä sanoin, että ei se pappa heti tule, meillä oli tuolla lähes autokolari, mutta pelastuttiin.

Ensimmäinen kansainvälisyyttä osoittava vierailu taisi tapahtua Latviasta ja Ilomantsin suuntaan?

Sieltä,Salmin rajavartioston alueelta tuli kenraali Bolstains-niminen Latvian rajavartiostojen päällikkö seurueineen. Jossa seurueessa oli esikuntapäällikkö, leveäharleinen, pitkä, hevosnaamainen, yleisesikun- taeversti, tummaihoinen, Bolstainssin adjutantti, nuori esikuntakapteeni, nimeä en muista. Kaikkien nimet päättyivät s:ään. Tämä kenraali oli pitkä, hyväryhtinen, harmaatukkainen, solakka, komea mies ja osoittautui parin vuorokauden aikana erittäin persoonalliseksi minun mielestäni.

Illalla, kun olivat tulleet sinne Salmijärven vartioon Suojärven puolelta. Siellä ulkona roihusivat tervapadat lokakuun yössä. Siellä oli sauna ja illallinen. Saunassa meidän piti näyttää urhoollisuutta. Meidän piti mennä jääkylmään veteen saunan lauteilta. Lauteilla oli varmasti 110 astetta. Sauna haisi ihan palaneelle puulle. Meidän piti näyttää näille ulkomaalaisille, että näin meillä Suomessa. Minä kun hyppäsin, niin meinasin saada sydänhalvauksen. Ja tulin, että vieläkö lähdetään ottamaan löylyä ja olin jo puolipyörryksissä.

Aamuksi oli suunniteltu kenraalijahti. Etelään Salmijärven vartiosta, siis Vekarukseen päin, jonne meni hyvä metsähallituksen autotie. Sinne päin menivät kenraali Bolstains ja Raappana. Kenraali Tuompo, joka oli suomalaisista vanhin joukossa. Hän lähti, myöhemmin eversti Tuulensuun kanssa toiseen suuntaan, Liusvaaraan päin. Ja minä sain tehtäväksi ottaa hevosnaamaisen everstin, sen esikuntapäällikön ja kapteenin mukaan. Kapteeni oli yön jäljiltä vähän uninen ja kiroili kauheasti esimiehelleen, jotta vievät viattoman ihmisen korpeen niin aikaisin aamulla.
Kapteeni kertoi sitten, että tämä kenraali Bolstains, hän on täysin raitis. Ja menee aikaisin nukkumaan. Me muut jäimme turisemaan. Sinne jäi meidän kenraalit ja tämä adjutantti oli hyvin hauska mies. Hän puhui saksaa. Latvian kielihän on sellainen, että sitähän ei ymmärrä kukaan. Ilmeisesti tämä esikuntapäällikkö ei puhunut muuta kuin latviaa ja venäjää. Sen kanssa seurustelusta ei tahtonut tulla mitään.

Aamulla minä läksin Kuuttivaaraan päin, jonne Elolammin rantaan oli rakennettu erätulien paikka. Siellä oli hienot laavut ja petit havuista. Maailman hienoimmat rakotulet. Sinne oli hankittu herrojen Suomesta saakka savea, jossa voitiin saven sisässä paistaa lintuja. Siellä päin ei nimittäin ole mitään savea. Lähinnä on Ilomantsin kirkolla. Puolen päivän jälkeen alkoivat kokoontua. Minä en itse ollut metsällä, koska minulla oli ne järjestelyt. Minulla oli mukana oma koira, Elonkka-niminen. Raappanan Liukku-koiran tyttökoira. Herrat tulivat metsästä ja olivat onnessaan. Bolstains oli ampunut elämänsä ensimmäisen metson. Latviassa metso on suurriistaa. Se on niin harvinainen, että sitä saa vain lisenssillä metsästää. Metsäkauriita ja muita sai metsästää helpommin. Tuompo oli ampunut metson lennosta. Kun kävimme lintua paistamaan. Edellisellä päivänä oli ammuttu 2 koppeloa, jotka olivat ampuneet vartion miehet. Niitä laitettiin saveen. Raappana oli mestarina, että näin meillä Suomessa erämiehet paistaa. Linnut suolistettiin, lyötiin suolaa ja voita sisään ja höyheniin päivineen paistettiin. Tehtiin niinkuin savikukko ja nämä savikukot nuotioon, jossa piti olla 3-4 tuntia. Sitten keskusteltiin, jotka olivat erittäin hauskoja.

Tästä on jäänyt erikoisesti mieleen, miten Tuompo ja Bolstains muistelivat ensimmäistä maailmansodan aikaa, kun suomalainen jääkäripataljoona Aa-joen talvitaistelussa hyökkäsi . Tämä oli sikäli erikoinen, että Bolstains oli ollut tsaari-Venäjän armeijassa komppanian päällikkönä. Sen komppanian päällikkönä, joka puolusti Aa-joen yli menevää siltaa. Tuompo oli joukkueenjohtajana siinä komppaniassa, joka hyökkäsi sillä kohdalla. Siihen nuotion hiekkaan piirreltiin kaiken näköisiä kuvioita. Bolstains puhui hyvää saksaa. Ja kaikin puolin oli erittäin rattoisaa.

Ja vielä kävi niin hauskasti, että minä laskin oman koirani irti. 200 metrin päästä alkoi kuulua Elonkan haukku ja minä sanoin, että jos vieraat haluavat siellä on nyt ukkometso. Minä kuulen se tuosta koiran haukunnasta. Bolstains sanoi minulle, että kapteeni menee vain ja ampuu. Minä menin sinne haukulle. Siinä oli niin hyvä onni, että siellä istui eri puissa 4 ukkometsoa. Minä ammuin siitä metson ja muut siirtyivät pikkuisen matkaa. Kutsuin koiran pois ja sanoin: siinä on nyt samalla hehtaarilla 3 vanhaa ukkometsoa. Kukaan ei lähtenyt. Niin aloimme sitten syödä niitä koppeloita. Karvat olivat jääneet kiinni saveen. Sisältä oli vielä raakaa. Vieraat söivät hyvin varotellen. Meistä suomalaisista ei paljon kukaan syönyt. Bolstainsille sattui niin, että hänen koppelon koivessa oli hauli. Antoi minulle sen haulin ja sanoi, että tämän hän haluaa antaa metsästyksen johtajalle muistolahjaksi.

Sen jälkeen ajettiin Ilomantsin kirkolle yöpymään. Sitä en muista missä kenraalit olivat yötä, mutta luulen että he olivat apteekkarin luona. Aamulla, kun herrat olivat lähdössä, niin tämä Bolstains piti jonkinlaisen tarkastuksen Tuompon kanssa siinä minun komppaniassa, jossa oli kaikkineen tallimiehineen ehkä 25 miestä, joku 6-7 aliupseeria. Bolstains tarkasti ja sen jälkeen piti minulle puheen. Kiitti ja sanoi minulle, kuulkaa herra kapteeni, silloin kun minut potkitaan pois Latvian rajavartioston palveluksesta, saanko ilmoittautua herra kapteenin komppaniaan rajamieheksi. Nämä olivat tietysti ylisanoja, mutta hän oli jollakin tavalla erilainen kuin mitä minä olen tottunut näkemään hyvin suuria sotapäälliköitä. Hän oli mm luonnontuntija. Tunsi riistalinnut. Näytti kahdella kädellä miten Latvian joen rannalla, nurmella teeret soivat keväällä ja syksyllä ja äänsi tätä teerien soitinääntä mestarillisesti suullaan, niin että aivan silmissä näki miten teeret pyrstöt pystyssä kulkevat.

Sinä syksynä myöhemmin sain kutsun Latvian lähetystöön Helsinkiin, jossa jaettiin muistoristejä ja kunniamerkkejä. Minä sain siellä ns Latvian kolmen tähden upseerimerkin.

Mutta entäs Bolstainssin kohtalo myöhemmin, silloin, kun Neuvostoliiton joukot marssivat yli Latvian rajan, silloin Bolstains ampui itsensä työpöytänsä ääreen. Protestina maailmalle siitä, että Latvia ei taistellut puna-armeijaa vastaan. Hänen periaatteensa olisi ollut, että ennen kaatua saappaat jalassa kunnialla kuin antautua.

Viljo Kivikko

 

© Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistys ry