RAJAVARTIOPERINNE

Haastateltava: Olavi Immonen

Haastattelija: Petri Saukkonen

Aika: 29.2.2013

Paikka: Ruokolahti

PS: Olemme tässä kokoontuneet keräämään vanhaa perinnetietoa rajavartioinnista. Olemme Huhtasen kylässä kokeneen rajamiehen kotona; on 29. päivä helmikuuta. Voitko kertoa kuka olet, milloin olet syntynyt ja kerro ensimmäiset kokemukset, kun tulit rajavartiostoon töihin.

OI: Olen Olavi Immonen, syntynyt Sulkavalla 21. helmikuuta 1931. Tulin rajavartioston palvelukseen 1.3.1953 Kaakkois-Suomeen. Minulla oli tota, ensimmäinen vartiopaikka Rapattilan vartija. Se on tuolla Lappeenranta, Viipuri, tien tuntumassa siellä.

PS: Jatketaan tästä nyt sitten siitä aloituksesta eteenpäin ja kerro, minkälaista oli rajavartiointi siihen aikaan, kun sinä tulit tänne töihin? Niin sinä voit edetä aikajärjestyksessä, kertoa, missä eri paikoissa olit palveluksessa ja minkälaista se itse rajavartiointityö oli.

OI: Sehän oli sellasta niin kun sodan jälkeistä puuhastelua, niin kun yleensä sanotaan, niin kun tuollakin; partiomatkoja ja siis niin kun sissihommat-tyyppisiä juttuja. Mehän nimittäin partioitiin siellä rajan pinnassa, että se oli meidän niin kun pää, tota homma, se rajavartiointi. Kesällä jalkasin, talvella suksilla. Ja siihen sitä liitty paljon muutakin, että siinä oli aika paljon tommosta tähystystä ja väijytystä.
Ja sitten oli liikenteen valvontaa, kalastuksen valvontaa, mettästyksen valvontaa, sisämaapartioita ja kaikkea tällasta. Mutta se oli sellasta, niin kun sodan jälkeen oli, että se ei ollu mitenkään teknistä, eikä muuta. Sitä mentiin niin kun sanotaan kumisaapaskyydillä vaan tuota, että saa melkeinpä niin kun jalkatyönä koko homma.
Ja sitten niin kun tää ilmaisijahommat ja muut, mitä meillä siellä oli näissä sitten, niin kun partioreittien varrelta, kun lähettiin jonnekin, niin kun sivuun. Ensin mentiin rajalle, niin sinne laitettiin jonkunlaisia ilmaisimia. Nehän oli kans hyvä; oikein joku risu käännettiin noin ovelasti niin kun poikki sen polun, joka olis pitänyt olla sitten sellasena, että nyt, kun se kulkija menee, niin se viep sen mennessään ja näin. Ja siinä nähään, että nyt siitä on joku menny. Mut ei nähny, kuka se oli. Ne oli tällasta alkeellista hommaa, se oli. Se oli ihan tommosta niin kun alotteluhommia, mutta se oli kuitenkin sen ajan malli.

Ja tota, sittenhän meillä tuli myöhemmin, tuli tämmönen, kun Topu-ilmaisin (epäselvä), joka sit oli rajavartiointiin niin semmonen hyvä apu. Mut sitä ennen meillä oli nämä narut, mitä me siellä... Tällasta oikeen ohkosta lankaa otettiin ja viritettiin jollekin tietylle alueelle, mitä pidettiin semmosena uhanalaisena. Niin sinne sopivalle korkeudelle, että jänis esimerkiksi sopi menemään alitte, taikka pikku elukat. Mutta kuitenkin isompi sitten jo, jos meni hirvi ja ihminen, se kuitenkin raapi sen. Niin niitä oli sitten. Mut nekin palveli sillä lailla, että oli sitten syksyllä, kun tuli hallaset yöt, niin nehän oli kuurassa. Niin joku viisas paikallinen isäntä, kun ne ties, että semmosia virityksiä meillä siellä oli, niin joku kävi vihjaseen: pyykkipoikia niihin vielä. Joo, se repon pesä. Hän anto ymmärtää, että hän oli huomannu, kun nää oli luettu ja omistettu, pisti pyykkipojat siihen. Ja myö, kun mentiin kattelemaan sitten pääpaikasta sitä pyynnöstä, niin kas, siellä olikin joku viisas tunnustanut.

Tää oli semmosta huulta siviileiltä, että siviilihän meillä oli oikeastaan niin kun paras rajavartija. Mutta kyllä ne oli, kuitenkin kaiku pikkusen siihen aikaan, että harvahan siellä ihan täysin sillon 50-luvun alkupuolella, niin täysin tuskin moneenkaan siellä jaksettiin ihan vilpittömästi luottaa. Se oli niin kun kaikki, vähän niin kun katottiin... Ei siellä kukkaan ollu mitenkään suuremmin tapetilla, mutta kaikkia piettiin niin kun, että mistäs sen tietää. Olihan siellä kyllä meiänkin alueella, Rapattilan alueella yks semmonen vintiö, joka vissiin vähän niin kun... Tuon votkan jalossa, niin jotain pikku vilunkia teki, mutta se oli semmosta pikku näpertelyä. En usko, että mittään valtakunnallisia vaikutuksia oli ollu. Mutta votka, kun on hyvää ja naapuria tietenkin kiinnosti kuulla kuulumisia täältä ja sehän sitten onnistu. Mutta ei se mitenkään vakavampaa. Myöhemminhän sitten meni sitten sekin homma päätökseen, mutta minun aikaan se ei ollu, ne oli muuttunut sieltä pois.

PS: Voitko kertoa... Et varmaan ollut yhdellä samalla vartiolla, että mitä eri paikkoja siinä sinun työaikana eri vartioasemia oli, missä olit töissä?

OI: No, minähän olin samalla vähän niin kun... Miten mie sanosin, lastu laineilla. Mie olin poikamies siihen aikaan, niin kapteeni Lehti oli sillon ton komppanian päällikkönä ja hää oli kans semmonen vanha sissi, upseeri sillon sota-ajalta. Niin se oli semmonen vähän niin kun ei mikkään tärkeä upseeri, mutta kansan mies. Se aina sitten joskus tulija sano, kun jossakin tarvittiin komennusmiehiä, jonnekin komensi. Niin saatana, että lähteekö Immonen, onko halukas lähtemään. Mä sanoin, minä oon ihan valmis lähtemään mihin vaan, kun talon kirjoilla ollaan. Viekää vaikka Inariin. Ja mulla oli tällasia erilaisia komennuksia, mulla oli aika paljon. Mie olin välillä Immolassa täällä tukinajossakin, kun upseerikerhoalueella oli suuri.. Tai upseeriasutusalueella oli suuri savotta. Ja siellä oli hevosmiehenä, kun minä olin rahtimies ollu siviiliammatiltani. Ja sitten tuli tällasia, minkä minäkin... Jossakin hautajaisreissulla kävin tuolla pohjosissa. Siellä kans pyydettiin, että ootko halukas lähtemään. No, ei mitään, kyl minä lähen mihin vaan. Ja sitten mie olen täällä varusvarastolla Immolassa ollu ja koiramiehenä olen Immolassa ollu, että mulla on ollu tämä sikäli niin värikäs tää rajamiesura. Joka on minusta se oikein hyvä. Niin kun jos katellaan tätä, että mies on pikku vartiolla koko ikänsä. Jos se on vielä poikamies ja vähän harrastuksia, se on aika lattea tota, elämä siinä. Mutta minä näen tämän sellasena niin kun antina, kun oli näitä komennuksia. Ja sitten monta kertaa sillon 50-luvun alkupuolella, kun oli niitä sissireissuja, näitä oli paljon. Joka talvi oli... Tota koko porukka kävi sissireissun. Se oli, pyhäiltana lähettiin avolavakuorma-autolla.

Talvellakin tultiin Immolaan sillon, pyhäiltana vajuttiin yläkertaan, tuonne ruokalan yläkertaan. Ja sitten oltiin se, joku puolet aikaa oltiin Immolassa koulutuksessa, rajapuolen koulutuksessa. Ja sitten loppuaika lähettiin tota, neljä, viis päivää taas Jukajärvelle, tai jonnekin sotaharjotuksiin. Ja siellä sitten hiihettiin päätä pahkaa. Siihen aikaan oli tämä liikkuminen aika yleistä, että mie en tiiä, oliko sitten joku kunnon testaus, vai mikä, että hirmu paljo liikuttiin. Pitkiä matkoja ja sillä viisii, sorittiin välillä. Se oli sen ajan tota, virtaus. Mulle jotenkin jäi semmonen kuva siitä, kun tota, että se ehkä oli jonkunlaista, olisko se ollu piilokertausharjotusta, tai jotain sellasta. Kun niitä niin voimallisesti piettiin, että... Ja sitten taas, kun miehiä vaihtu paljon. Niitähän tuli niin kun, ihan niin kun luiskahtamalla semmosta, niin kun kerrattua joukkova. Kun meillä aika paljon vaihtu miehet. Ja monikin sillon, kun harjotuspäivänä oltiin, niin moni sillon sano, että kun minä pääsen partioon, niin paperi kätteen ja minä panen siihen nimeni alle ja minua viijään. Mut harvahan niistä kuitenkaan sillä viisii lähti. Kyllä kai kottiin lämpimään taas, niin nehän oli hyvin tyytyväisiä vartiolla oloon.

PS: Työoloista, niin kysyn sinulta, että minkälainen tuo työvaatetus oli siihen aikaan ja minkälainen aseistus teillä oli, kun partiossa kävitte?

OI: No, meillähän oli tuo, vaatetushan oli sodan jälkeistä tuotetta. Siellä oli semmosta hyvin harvaa, melko tarkkaan käytettyä suoravartista sarkahousua oli. Ja sitten oli, vasikannahkaturkkia saatto olla. Ja sitten oikein käppyrä, tuota kippurakärkilapikasta oli ja huopalapikasta kippurakärkistä oli, niin kun hiihtoa varten. Ja sitten yleensä se varustus, mikä sotaväellä oli, tai sodassa oli mukana. Luonnollista, kun -53, kun miekin taloon menin, niin eihän niitä vielä ollu käytetty. Ja ne oli kuitenkin aika hyvin käyttökelposia vielä, että se oli, niin kun se sodan jälkeinen varustus oli meillä.

No, sitten tuli muistaaksein, oliko se minunkin aikaan -54, vai mitä, tuli semmonen ruskeahko kenttäasu. Se oli semmonen, niin kun nyt on tää kevyt kenttäasu. Mut se oli ruskeata sarkaa sellasta. Se oli hurjan hyvä puku, kätevä. Mut se oli jonkun puheen mukaan, se oli tuommonen samanvärinen, kun naapurilla, että se sitten kuitenkin jäi pois. Se ei ollu muistaaksein, kun tota, oliko se vuottakaan meillä. No, senjälkeen sitten rupes tota, tuli... Kelsiturkki tuli, joka oli suuri ihme. Se olikin hyvä tota, niin kun yläosaa varten. Mutta toi jalkinepuoli oli semmonen, että tahto olla hyvin tota, pitkään piettiin ne vanhat pois. Mut kyl niillä pärjäs, ei siinä mitään ollu. Mutta se on ymmärrettävää senaikunen kalustus, sehän piti käyttää pois. Aseistushan meillä oli tommonen siihen aikaan, niin kun vartiomiehellä oli pitkä kivääri. Ja sitten konepistooli, joko Peltiheikki, taikka sitten normaali konepistooli oli partion vetäjällä. Tää upseeri tai aliupseeri, mitä oli, ne piti sitä vaan niin kun pistoolia. Meillä oli tää tämmönen jämäkkä aseistus.

PS: Millä tavalla näistä vartiotehtävistä tiedotettiin ennen aina, kun partioon lähdettiin? Oliko joku, johon oli merkattu ja oliko enemmän, kun yksi partiokerta, että
pystyikö suunnittelemaan mitään omia asioita eteenpäin?

OI: Ei, se olikin just ja sellanen tota, kompastuskivi monellekin ehkä halukkaallekin, muuten halukkaalle miehelle olla rajalla. Mutta tää oli justiin tämä, että kun eitienny eteenpäin. Sitä aamulla vasta, korkeintaan illalla ties, että aamulla lähetään partioon. Taikka sen huomasimme vaan, että työt vasta ties illalla hyvin myöhään, että sitä ei etukäteen sanottu sillon 50-luvulla ainakaan. Ja tämä oli just monellekin, että ne sano, että en mie tällasissa hommissa ruppee, että tää on ihan niin kun säkki päässä -oloa. No, perheelliset taas, jotka asuvat siellä pitäjällä, niin nehän sitten jotkut vielä sitten, jos oli vapaapäivä, ne tuli sitten työpäivän edellisenä iltana kysymään, mitä tehään. Se olikin semmonen, kun vartiolta poistuimme, niin sehän oli sellasta, että sieltä et saanut poistuakaan. Vaan jos lähet naapuriin, niin ilmota päivystäjälle. Jos lähet vaikka kaupunkiin, esimerkiksi meiltäkin Lappeenrantaan ol noin 20 kilometriä, niin tota, se oli vartiopäällikölle ja joukkuejohtajalle parraassa tapauksessa piti siitä ilmottaa. Taikka kysyä oikeastaan sitä, jos kaupunkiin lähti, että tää oli hyvin rajattua. Koska tämä vahvuus piti olla, tietty vahvuus piti olla aina niin kun käen ulottuvilla. Ja tämä varalla olo, niin tämähän tuli aina tänne 60-luvulle saakka. Sehän tuli mukana, että tietty määrä. Mut sit helpotti myöhemmin se, että sitä ei sit enää tarvinnu asuakaan vartioilla, vaan kun oli tavattavissa. Se helpottu niin paljon ja sit tuli jo puhelin ja me, ei kännyköitä kuitenkaan ollu. Mutta puhelimella sit oli monenkin tavattavissa sitten tota, jos ei niin kun kotona asu. Mut poikamiehelle taas oli se, että jos lähet naapuriin, niin ilmota päivystäjälle, että mie oon nyt siellä. Jos tulee tarvis, niin tota, sieltä kyl löytää. Tää oli aika rajallista tämä sillon 50-luvulla, niin.

PS: Ehdittekö te sen ohella tämmöisiä nuorten miesten vapaa-ajan harrastuksia; tanssireissuihin tai mitä tällasia nyt sitten omana aikana... Kalastus, metsästys ja tämmösiä reissuja, niin oliko niitä mahdollisuus millä tavalla tehdä siihen työhön liittyen sitten?

OI: No, meillä tää on semmonen alue tämä, missä meillä oli täällä talvella Kaakkois-Suomessa Rapattilan alue, niin siellä ei tuommosta metsästysmahollisuutta, siellä ei ollu, koska tota, se oli kylän metsästysseurat, siellä oli. Ei siellä oikein ja meillä ei oikein metsästysintosia ollukaan. Meillä oli jotain muita harrastuksia, oli kyllä sitten näillä. Esimerkiksi yhellä kaverilla oli, kun oli 8-mallinen vanha Dodge, siinä oli harrastusta melko koko joukolle. Minä otin sen starttimoottorin, minä aina kammella väänsin sen käyntiin. Ja se millon kaupunkiin oli lähtemässä, mietti, että kuka käyntiin pani sieltä päästä. Mutta kyllä useasti minä vetin käyntiin sen ja sotkin tota, täällä. Ja siinä oli raplaamista, että siinä oli kolme miestä melko aina ympärillä; siinä oli Kaskelan Paavo ja Suomela ja mitä näitä oli. Siellä oli Ruhanenkin, tais olla vielä siinä. Ja mulla ei ollu korttia, niin minä olin sitten se käyntiin pyöräyttäjä, että tällasta. Ja sitten joku urheilija, että siinä oli näitä... Muutenhan se olis rajamiehen elämä ollu aika tylsää siellä pojalla, poikamiehellä. Kun esimerkiksi yölläkin olit töissä, päivä oli sitten vapaa, koska yleensä 8 tuntia vaan koetettiin niin kun pitää se työaika. Siinä jäi niin paljon sit vapaata, että siinä kyllä iltaan piti keksiä. Meillä ei kyllä oikein juoppoja, ei sillä kertaa ollu, että se oli aika siisti, tota... Tietenkin itte kukin aina sillon joskus pöläytti, mutta ei mitään sellasta kummempaa rutinaa siellä ollu. Se oli aika siisti vartio loppujen lopuks. Vaikka meitä oli, seittemänkin miestä siinä kämpässä asu ja se oli, aika mukavasti meni se harrastepuolikin.

 

PS: Sitten sinulla varmasti rajamiesaikana kehittyi monia hauskoja sattumia ja tapahtumia sieltä työn varrelta, niin onko sinulla kertoa jotakin esimerkkejä tämmösistä tapahtumista?

OI: No, mulla henkilökohtanen juttu on kyllä yks pystypaini venäläisen sian kanssa. Suuren, suuri sika oli mulla painikaverina tota, tossa Räikkölässä. Meillä oli sillon (epäselvä) varten... Se oli muistaakseni -57, -58 jotakin niillä kieppeillä. Yks, kaks tulee vartijalle ilmotus, että julmetun suur sika on tullu siitä Räikkölän kylän aukeelle. Sieltä naapurin poika, se siinä juoksentelemaan näihin kyläläisten pelloille, koska siinä se kylä jatku rajan yli. Taikka raja katkas sen kylän ja se Räikkölän koulu jäi Venäjän puolelle, jossa oli venäläinen vartija. Ja siellä oli karjaa. Ja se sika oli karannu, lähti ajaan tänne isäntien pelloille. No, myöhän jou'uttiin kaverin kans sitä sitten ajamaan kiinni juoksemalla. Sen, tiiätkö semmonen ainakin se oli kuule tota, 100-kilonen se sika. No, eihän se, kun aava pelto oli, niitetty ja muuta, niin siihen alkuun se tyyli, että se juoksee näin. Sen, kun näkee, että hää ei kerkee, se tekee tällasia. Niin kuule, myöhän näitä vinkkeliä jou'uttiin oikomaan monta kertaa ja me sitten lopulta saatiin se naapurin... Siinä oli isännän tota, lammashaka, me saatiin jahattua se sinne. Ja siinä oli näin kapiat ne aian, taikka lankaraot. Kuule, kun se paukkas siitä ja se ensimmäisestä aijasta se meni läpi, että sujahti. No, sit, kun se karsina oli, niin se jäi sinne peräaitaan, se jäi kiinni. Ja no eihän mitään, myö saatiin sitten sillä viisii sitten naruihin ja... No, ei me sinä päivänä saatu yhteyttä luovuttaa sitä, vaan annettiin jollei isännälle.

Siellä tallissa se oli yötä ja aamulla sitten oli yhteys ja lähettiin sitä luovuttamaan. Ja mie sanoin kaverille, että nyt piä kuule, sitä narua kiinni, että se viep meitä kuule, ja lujaa. Myö lähettiin viemään sitä sinne ja no, ei se mitään. Päästiin raja-aukolle, siellä oli venäläinen tota, partio ja sitten joku upseeri, niin ne oli ottamassa vastaan ja se oli meilläki. No, myö, kun ruvetaan karjuun sitä sikkaa siihen, että hyö panee narunsa, niin kuule, se , kun hyppäs pystyyn, niin se katto ylempää, ku myö. No, mie kirosin, että piä narusta kiinni, älä laske, että se mennee vaijerilta. No, saatiin se murjastua alaspäin ja taas se sitten niin kun rauhottu. Sit, kun piti kahtoa, että olisko siellä menty rajan yli, kun sekkin oli siihen aikaan hyvin tarkkaa, että ei ylittää rajaa, koska hyö napotti omalla puolella ja myö omalla, myö tässä. Myö saatiinhan, sitten kolmannella yrityksellä myö saatiin se sitten luovutettua se sika vasta sinne venäläiselle. Ne, kun pani narua, niin ai kuule, että en oo moista menoa nähny (naurahdus). Niin, kun sika juoksi, se veti sinne vartiolle päin. Isännät siinä siimassa perästä, siinä oli yks semmonen hauska. Ja sitten tota, kävi niin metkasti, että kun menin kotio, niin tota, sillon olin naimisissa. Vaimo sano, missä sie oot ollu, kun sulla hajuvesi haisee. No, sian kans painimas. Sian kanssa, eihän tää oo sian haju. No kato, naapuri oli pannu niin tota, painimassa, vahvat hajuveet pukuunsa. Mie en tiiä, että mikä puku heillä oli päällä. Niin myö, ku siinä työnnettiin kuule, viis kappaletta; kaks venäläistä ja sika siinä välillä. Kun pyörittiin piiriä siellä, niin se hankautu se venäläisten puseroista kuule, se hajuveen haju ninuun. Ja se kuule, viikon hais kuule, minussa se, että oli niillä pojilla myrkyt. En tiiä, että oliko sitä joku tuota, juhla-asu, vai mikä, mutta vahvat oli hajut.

PS: Sattuiko siellä tämmösiä henkilöitten luvattomia rajan ylityksiä, onko sinulla semmosesta jotain esimerkkiä?

OI: No, ei siellä oikeastansa sanottavampi ollu. En minä oikein... No, yks tuota, kansakouluoppilas kävi pölhöilemässä siellä, mutta siitäkään ei sen kummempaa. Ei rajakoulun, vaan (epäselvä) koulun oppilas. Mutta siitä ei sen kummempata. Tietenkin tilitutkat piti tehä ja tutkimukset, mutta se oli kai tommmonen vähän niin kun... Olisko ollu vähän niin kun pikkusen väsähtänyt se mies, sitten se selvis. Kyllä siellä niitä hälyytyksiä tuli, niin kun Lappeenrannastakin, kun se tie veti sinne Lappeenrantaan, tonne Viipuriin. Niin kyllä monta kertaa niin kun sulkulla pantiin se, mutta ei siellä kummempia sit tällasia ollu. Ei ainakaan niin ilmitulleita.

PS: Siellä rajall asui siviiliväestöä ja te näitte niitä, niin oliko teillä niitten kanssa hyvät suhteet ja auttoiko he teitä niissä teidän tehtävissä, miten?

OI: No, 50-luvulla ei niinkään tuota, ei niinkään ollu. Se on sodan jälkeistä tuota vielä. Sillon oli semmosta vähän niin kun... Ajatusmaailma oli ehkä enemmän sellasta niin kun, siinä oli sitä politiikkaa. Politiikallahan sitä kurvarit, kurvarit... Niitä piettiin niitä niin kun sellasina vähän niin kun... Miten mie sanoisin, että ei niin kun tuota, kommunistin hyväksyttävinä ja sitten taas niin kun vasemmistolaisten hyväksyminä. Sitä joskus kuuli aika mukavia lausumiakin tuolla kulkiessa. Mutta sitten taas myöhemmin, niin olikin erittäin. Mut kyllä sillonkin oli jo tota... Naimisiinkin jopa meni joku rajamies tota, tytön kans siellä. Ja sit sodan jälkeen, sillonhan jäikin tuota, niin kun näitä vartiopäälliköitä monenkin ja meni naimisiin paikallisen väestön, tai paikallisen naisen kanssa. Mut sitten, kun mennään tänne 60-luvulle ja muuta, niin kun minäkin tänne Vilkoon (epäselvä) siirryin sitten ja sieltähän miulla vaimo on sitten kotosin. Ja nyt hän on vielä kuollu pois.

Niin mehän oltiin ihan niin kun kylän väkeä. Jopa sitten, että mehän... Jos mie sanon tällä viisiin, niin mehän hirvipeijaisissa käytiin juopottelemassa porukalla ja sitten taas, mitä oli surujuhlia, siellä käytiin (naurahdus) sitten suremassa jotakin (naurahdus). Kaikki tällä väliltä, niin siinä meni häät, hautajaiset, hirvet. Siinä meni kaikki sitten niin kun, sinne aina kututtiin meitä. Tuota, ainakin, ketkä oli sitten niin kun pitempään paikalla. Ja meillä oli hyviä rajamiehiä, siinä siviili... Tota, siinä tuli joskus lentohavaintoilmotuksia tuli sieltä ja millon mitäkin. Ja sitten nyt, kun rupesi tätä vartiota lakkauttamaan, niin nythän ne tuntu olleen hyvin niin kun haikiaa siellä, että mitens nyt. Tulee tyhjiö. En minä tiiä, että en minä oikeestaan hankalaa tapausta muista rajaväestön kanssa olleen mittään. Kyllä me osattiin kumminkin puolin luovia, totta kai siinä kakspuolista luovimista, siinä sitten harrastaa vähäsen.

PS: Minkälaista oli olla samaan aikaan rajavartioasemalla
asumassa ja töissä? Kerro siitä, mitä erityistä se toi elämään?

OI: No, se nyt poikamiehenä sillon joukkomajotuksena, sehän on nyt tietenkin sellanen oma kokonaisuutensa ja oma alueensa taas. Se on niin kun varusmies, varusmies tota, henkistä hiukan. Meilläkin 7 miestä oli sillon parraassa tapauksessa Rapattilan vartiolla, kun oltiin ja siinä tuota, se oli semmosta niin kun joukkomajotusta. Voi niin kun, jossakin mielessä hiukan niin kun varusmiesoloon voi verrata sitä. Mutta sillon oli nuori ja sellasia, että sinne ei oikein ajatellu, sillon semmosta hoilo, hoilolaa se elämä sillon se oli. Sillon, kun porukka, kun vaihtu, niin siinä ei päässy mitenkään niin kukkaan vakiintumaan. Meillä oli kyllä yks semmonen Yrjö Himmonen, se oli Petsamossakin oleva rajamiehenä aikoinaan, taikka sillä alueella. Ja se oli meillä niin kun runkona. Ja sitten me muut oltiin kaik semmosia pojanhokkeloita, että meistä ei oikein niin kun semmosta vakaata ollu siellä montakaan, että se oli sitä nuoruuven höyrää vaan. Se meni aika, että ei meillä koskaan niin kun ollu, kerran oli pieni kärhämä siellä meillä, mutta sekkin jäi aika omaan arvoonsa. Yhen kaverin, se oli vähän semmonen erikoinen tyyppi, mut muuten niin, sopu oli hirmu hyvä. Ja sieltä lähettiin töihin ja tultiin sieltä ja sitten kyllä ajettiin turvallemme, kun aamulla tultiin, niin päivällä käytiin kuitenkin sitten levolle. Ei siellä kukkaan niin kun tuntunu kärsivän, vaikka oltiin joukkomajotuksessa.

Sitten perheellisenä, kun miekin asuin vartiolla täällä, niin minusta se oli, kun ajattelin työnä, ettei yksistään sellasena, että minun pitää saaha kaikki mukavuuskin, niin vartiolla, kun mie asuin, niin siinä aika paljon joutu noita sijaisuuksia, vartioparilta sijaisuuksia ja muita tekemään. Ja sitten taas, mikä tommonen äkillinen lähtö tuli, niin sitä sitten niin kun siitä joutu kyllä lähtemään. Mut en minä pitäny mitenkään pahana sitä, koska mie olin lähtenyt niin kun työtä, työn, enkä mitenkään sit olemaan. Minä päätin, että se on niin kun minun velvollisuus lähteä siitä, että minä olin niin kun ensimmäisenä saatavissa siinä. Ja sitten varmatenkin vanhimpana... Ne vuorot tekee, jos ei vartiopäällikkö ollu kysymyksessä, heti multa, että miten se on nyt, nyt on semmonen, tämmönen. Niin, että mie koin oikeestaan antavana sen, että hyvänä. Ainakin minulle, minä sain, sain siitä paljonkin. Sitä sellasta, että ei ollu sitä yksistään partio, päivystys, partio, päivystys, yöpäivystys, taikka yöpartio, päiväpartio. Niin kun pikku vartijoilla pyrki jäämään sekin, että se oli sitä sammaa. Mulla oli tosin näitä erilaisia tehtäviä, että minä piän aika rikkaana sen annin, mikä mulle oli laitoksena.

PS: Sinua kiinnosti myöskin perustettu Rajajääkäriliitto, joka sattui niihin ajankohtiin, kun sinäkin olit alottanut nuo työt ja sinulla oli jotain kerrottavaa siitä? Kerropa seuraavaksi.

OI: No niin, se oli sitä 50-luvun alkupuolella, se oli tuota, -45, tai jotain niillä kieppeillä. Sillon tota. Se oli jostain tuolta Kainuusta, Pohjois-Karjalasta, tuoltapäin oli, se kipinä lähti. Ja sitten rupesi sitä rajaakin riittämään, taikka mikä se on Rajavartija, Rajajääkäriliitto se siihen aikaan oli. Muistaa, koska nyt jälestäpäin on tullu tää nimike tänne rajavartija. Niin tuota, me sitä sitten, koska meillä ei ollu sillon palkkaukseen... Kun siihen kuulu tämä muona, asunto, terveyenhoito, vaatetus. Ja sitten eroraha oli. Se eroraha oli yks, joka tässä oli sitten niin kun rajajääkärillä samanlainen, kun... Oikeastaan niin kun tärkein, ainakin minä pidin sitä niin kun tärkeimpänä. Ja kuin paljon vanhempi. Mutta siinä sitten kuitenkin kävi niin lapsellisesti, että mie en tiiä, siihen aikaan, kun meillä oli hatussa kokardi, oli raja, tai varusmieskokardi, sinivalkonen. Ja rajamies ei saanutkaan työasussa pitää, eikä alkuun muussakaan asussa pitää muuta, kun sitä. Ja sit jossakin irvailivat, että onpa vanha varusmies, onko ylipalveluksessa, tai jotain tällasta. Niin tämä usko, vai mikä sitten käydä (naurahdus) miehen tuota, sieluun niin pahasti, että se kokardialus, mikä oli aliupseereilla ja upseereilla, se oli niin kun ensimmäisiä.

Ja sitten tää viimekortti. Mulle jäi nämä kaks niin sen aikaan niin kummallisena mieleen, että aika lepsuja aiheita tuota, niin kun lähetään niin kun tuota, ajamaan tuota, ensimmäisinä. Minusta olis ollu tärkeämpi joku muu, mutta mietin, että mulle jäi vielä epäselväksi, että mitä se meistä, mikä siellä oli sitten, että viimekortti ja tämä kokardialus, nämä kuuluivat niin kun sellasena ensimmäisinä kaikuina siellä niin kun pyyteissä. Mut siellähän sai muutenkin, aika hittaasti lähti pyörimään se Jääkäriliitto, koska tota, sehän oli niin kun sotilaslaitos ja muuta, että hitaasti etenivät siitä. Tulihan ne kokardialukset ja toi viimekortti, mikä mulla tuossa on, niin tulihan ne sitten. Ne oli aika pieniä antia, eihän siinä paljon valtio menettänyt mitään. Toinen on taas joku eläke, joka on paljon suurempi asia. Sitten tuli myöhemmin ja sitten tuli eläkeoikeuet ja muuta. Tämä on jollakin tapaa semmosta niin kun, minusta niin kun kummallista, että ensin kaivattiin noita, ne niin kun äänekkäämmin tuli siellä. Kyllä se aikansa kutakin, mut sillon kato, kun ei mitenkään liittoihmisiä ollu mukana, eikä muuta. Niin se on vähän semmosta vähän niin kun läpsyttelyä se alku. Joka on ihan ymmärrettävää, että jos ei oo kukaan mitään tehnyt, niin alottelemistahan se on.

PS: sitten tässä on vielä semmonen kysymys, sinä olet tätä jossakin välissä lyhyesti sivunnut. Mutta oliko miesten vaihtuvuus rajalla minkälainen sillon 50-luvulla?

OI: Joo, tuossa jotakin tuli mainittuakin... Niin, kyllä se aika paljon siellä vaihtu miehiä. Sieltä lähti jo ensimmäisellä sitoumuksella. lähti jo just tuota... Ehkä tämä oli tämä rajaus, että siellä, kun piti niin olla, että piti ilmottautua, kun lähti sinne ja lähti tänne ja oli tuolla ja aina porukan ottaa esimerkiksi. Naapuriin, kun menit, niin piti ilmottaa päivystäjälle. Ja sitten tota, nunuo harjotuspäivät, ne oli sillai, että niitä ei monikaan sitten niin kun jaksanu sulattaa. Ja sitten ehkä oli tämä, että monikin, joka oli vähän niin kun lukeneempi, että se melkein lähti niin kun valtion hommiin. Ensin tänne tullu ja poliisiin ja tuolla viisiin, että rautateillä. Mut sit tämmönen niin kun koulun käymätön, niin kun meikäläinen. Ja sitten yleensä meitä oli aika paljon, valtaosa oli semmosta metsätyömiestä ja ihan pelkkää raakaa työmiestä, niin meillehän se oli tietenkin sikäli hyvä niin kun poikamiehenä, kun oli kaik valmiina. Sen kun menit sinne vaan ja otettiin palvelukseen, niin meni ottamaan varusteita ja lähti hommiin. Ei ollu huolta huomisesta, ei ruoasta, ei vaatteista, ei mistään terveyenhoidosta. Hyvä, kun oli jo valmista. Niin tämä piti just meitä 'kumisaapasmiehiä', niin sanottuja. Mut tosiaan, niin kyllä vaihtuvuus oli suuri. Ja silti se aines, mikä sinne jäi, niin se oli semmosta, tollasta niin kun maalaisporukkaa, että kyllä se... Ja sitten tuo, niin kun sanoin äsken tuolla, että saatto ehkä olla hyväkin, että vaihtu sillä, että reserviä tuli sitten samalla niin kun. Siihenhän oli rajattu, siihen aikaan, että mikä määrä mitäkin sitten saa reserviä olla ja muuta. Niin tässä tuli ehkä sekin hoiettua niin kun huomaamatta.

PS: Lähtikö sieltä niin äkkiä miehiä,että ne ei ehtinyt käymään tätä rajajääkärin koulutusta? Ja kerro omasta, rajajääkärikurssihan se on nimeltään ollut, niin siitä, että minkälainen se siihen aikaan oli.

OI: No, se oli muistaakseni yheksän viikkoa, muistaakseni, tota. Ja se oli, mie kävin Lieksassa -53 syksyllä, joulu aatonaattona päästiin pois sieltä, tuota. Ja se oli aika, kun ajatellaan nyt nykyistä kurssia, niin se oli kyllä hyvin semmonen niin kun meikäläistasonen tuota, jyvitetty se homma. Ei siellä, kato, kun siellä oli vaan nämä ihan tämmöset niin kun vähäisittäin... Minä muistan, mulle ikuisiksi ajoiksi jäi mieleen tuo, ensin metsästyspuolesta mulle jäi vaan semmonen mieleen, että rikkihappoista strykniiniä saa käyttää ketun pyynnissä. Se oli mulle jäänyt metsästyspuolelta. No, sitten asepuolelta tää, että Antti Koro oli semmonen, joka tekee työtä teidän nukkuessakin. Niin nää on niin kun asepuolen juttuja. Nää oli niin kun semmosia termejä, mitä siellä sitten joskus niin kun tehostetusti keskuuessamme tehtiin. Mutta ei, se oli aika alkeellista. Ei siellä, ei ne ollu vaatimukset, ei ollu kovat siellä.

PS: Harjoteltiinko siellä tämmösiä rajalla tapahtuvia tilanteita niin, että siellä tapahtuu jotakin esimerkiksi luvatonta? Harjoittelitteko te semmosena käytännön harjotteluna niitä semmosia tilanteita missään vaiheessa?

OI: No, sitä justiin tää niin kun lähinnä kirjoja ja tuommoset kasarmipuolen, mitä mä oon käynyt. Mutta tää on just niin kun rajapuolen sitten, mitä siellä oli, niin siellä kyllä aika paljon oli tätä tällasia niin kun tapahtumia kuvattu sinne. Siellä oli harjotuslinja, missä oli sitten, oli niin kun tämmöstä kirjapainontaa, taikka koulutuskierros siinä. Niitten, kun saatiin, rastilla piti hoitaa se. Siellä oli joku jälki ja se oli sitten tässä näin ja sitten jossain toisessa paikkaa se saatto olla samaa. Ja ainakin... Taikka ei sit ollutkaan se sama, elikkä (epäselvä). Ja sitten kiinniottoa ja tätä aseen käyttöä ja tällasia. Kyllä niitä sitten harjoteltiin taas, niin kun rajalla toimimiseen. Kyllä siellä oli ja sitähän se koulu oli, että sit sitä opetettiin. Mutta tää oli, mitä ensin kerroin, niin se oli niin kun sitä, taikka Sarmelan touhuttavaa. Nämä tällaset kaikki lääkintäpuolen hommat ja muut, niin niitä käytiin hyvin vähän siellä. Mut se oli just tämä käytännön homma. Ja sillon oli varustehomma, tää oli niin suuri asia, että siellä hoi'in niin kun varusmiehille meille sitä koulussa (epäselvä) elämää; nämä saumien puhistamiset ja muut. Ja se oli semmosta niin kun tyhjäpäistä, tyhjänpäivästä sellasta sotilasolojen peruja vielä, mut kyllä aika paljon. Sit siellä oli ase(epäselvä)... Siellä oli sitä sinkoa ja näitä. Nää oli semmosia mielenkiintosia, että kyl siellä sotilaspuolen käytiin kanssa. Mut pääpaino oli niin kun just tällä rajan, tota tarkastuksella ja sitten toimiminen siellä eri tilanteissa.

PS: Tässä on monia mielenkiintoisia asioita saatu kuulla. Olisiko sinulla lopuksi vielä jotain semmosia asioita, mitä tässä ei ole tullut esille ja haluaisit vielä kertoa?

OI: Tuon minä haluaisin, ei oo mun omakohtanen kokemus muuta, kun sitten jatko-osana; mie olin Vilkossa sillon ja siellä kolme... Kangaskoskella, siellä sattu semmonen homma, että pässi, semmonen isokukkaroinen, pikkunen, musta pässi tuli sieltä Suomen puolelle. Ja tuota, pojat ottivat sen siellä kiinni, Kangaskosken pojat siellä ja sitten kahteli, että se, kun heille ei kuulu, heiän alueelle. Kukkaan ei hyväksyny sitä pässiä. Niin tota, ne sitten ilmotti naapurille, että onko sieltä tullu pässi. No, siellähän otettiin sitten yhteys, että en mie tiiä, hyväksyikö ne sen, että se on heiän pässi, vai siinä vaiheessa, vai ottiko se muuten niin kun, että halus vaan ottaa yhteyven. Ja sano, että luovutetaan se pässi sitten huomenna. Ne sen pässin panivat siellä sitten jonkun isännän tota, navettaan ja oli sovittu aika seuraavana päivänä, että lähetään pässiä luovuttamaan. Mutta sillon, mie en muista, mikä se vartija oli, niin se meni sitten niin kun sitä pässiä hakemaan ja siihen aikaan tulkkia ei ollu meiän puolelta, eikä ollu heiän puolelta.

No, nyt sitten, kun menivät sinne navetalle, pässiä ei ollukkaan. Se pirun pässi oli karannu. No, yhteysaika tulee, pitihän sinne mennä. No, nehän menivät sitten sinne rajalle ja kummallakaan ei oo tulkkeja. (Epäselvä) saatte vettää ja kaveri oli sillä siisti. Katotaan silmäkkäin, että mitä tehään. Ja vartiopäällikkö oli niin hollilla, että tuumas, että eihän rajamies saa jäähä pulmaan. Sillä oli semmonen paperi, siellä oli. Se otti kynän ja piirti siihen tikkukuvilla pässin; pässi oli ensin näin tässä, sitten piirti sen pässin niin kun vähän kohommalle ja takajalat sojossa. Ja sitten piirsi tänne ylös, että nyt se on siellä harjalla ja sit edelleen, että se meni menojaan. Siinähän naapuri huomas, ai, pässi on karannu, kun ei ollu mukana. No, ei siinä mitään, kättä lippaan ja lähtivät pois. Sitten tota, ei menny... Menikö sitä kaks päivää, vai oliko se seuraavana päivänä, niin Vilkon partion kohalla ilmotetaan, että pässi luovutetaan Suomeen.

No, eihän siinä mitään, siinähän mentiin hakemaan se pässi sieltä. Ja myö tuotiin se pässi sinne vartiolle ja pantiin narruun ja tuumattiin, että eiköhän tuo tuossa säily. Älä kuule välitä (naurahdus), seuraavana se piru karkas, se pässi meiltäkin. Me löyettiin se sitten Raahenkylän, Raahenkylän lammaskarjasta löyettiin se pässi sitten taas ja eihän siinä mitään. Myö kyseltiin, keneltä on pässi karannu, ei keltään. No, eihän myö mitään sitä elävää elukkaa, pitihän meiän se pietä. Me pantiin se sitten niin kun semmoseks kotieläimeksi narruun. Ja sitten syöteltiin sitä siinä heinikkoa, nurmikkoa ja ruoantähteitä ja muita. Ja siitä muodostu sellanen metka tapaus siitä pässistä, että kun se kaks kertaa oli jo karannu. Niin nyt, kun päivystys luovutettiin aamulla kaheksalta siihen aikaan, niin ensin luovutettiin tämä pässi ja sitten luovutettiin vasta vartio. Se laitettiin siinä järjestyksessä menemään, että pässi oli niin kun etuna (naurahdus) ja sit vasta lähti tota, mikään muu olemaan tärkeetä. No, enhän minä sitä, meni syksy, eikä kukkaan pässiä kyselly. Niin myö tehtiin siitä kunnon kaalia siitä; Kontusen parin kanssa myö sitten se teurastettiin ja nylettiin. Ja eihän sitä tieten, se oli, ku suven repimä sitten, mut syötiin me kuitenkin. Tällanen oli sitten niin kun tämmönen yks tapaus kans siellä. Näitä oli sellasia hauskoja juttuja nämä.

PS: Olavi, sinä olet tähän varannut muutamia erilaisia asiakirjoja, kuvia ja lehtiä. Ja ensin kysyn, tässä on tämmönen viinakortti, joka on sillon ollut käytössä. Niin voitko kertoa tästä, mikä merkitys sillä oli ja millon tämä oli käytössä?

OI: No, se oli sillon, tuohon aikaan sillon oli viinakaupoissa semmonen tyyli, että sotilashenkilöille ei annettu viinaa, ennen joukko-osaston suostumusta. Sit, mitä tässäkin niin kun katotaan, niin täällä on tää Kapteeni Eino Lehti, meidän komppanianpäällikkö antanut tämän suostumuksen. Ja sillä lailla tää sitten tota, tuli niin kun mahollisuus minunkin ostaa viikonloppupullo. Tää oli just niitä, niitä on niitä ensimmäisiä saavutuksia, mikä otti sitä. Ja samoin kokardinalusta, se oli toinen, että nää mulle jäi niin kun mieleen sellasena.

PS: Sitten siellä on myöskin esille otettu tämmönen henkilökortti. Miltähän ajankohdalta tuo on? Kuva on ainakin semmosen nuorehkon rajamiehen kuva, niin voitko kertoa siitä jotain?

OI: Niin, siinähän oli aika pitkään... Me oltiin tota, että meillä ei ollu ollenkaan henkilökorttia. Se on se puku ja nappihattu oli vaan semmonen, mikä anto meille sitä niin kun oikeuvet ja valtuuet tota, touhuta. Sitten myöhemmässä vaiheessa tuli tämmönen henkilökortti, jolla tavallaan niin kun poliisin virkakortti, että tuota tarvitaan. Sitä näytettiin sitten, että jos ei ruvennu kukaan uskomaan, että on rajavartioston miehiä.

PS: Sitten siinä on kolme kuvaa. Nämä näyttää joltakin vartioasemalta, niin kerrotko niistä, mitä ne ovat?

OI: No, tämä on niin, tämä on tota, se Rapattilavartija,
jonne minä sillon ensimmäiseksi majotuin sillon. Mie olin muistaakseni 3. 3. kuljetus oli, ei vaan 2.3., jota ne huoltoauton mukana ajovat. Sitten tässä on, siinä pihan toisessa laiassa oli vartiopäällikön ja vartija-aliupseerin asunto, näin. Ja tässä siihen aikaan oli tota, vartioilla muonavarasto, sitten oli hevostalli, oli ollu aikasemmin. Täällä kaikenlaisia varastosuojia oli näissä. Ja tässä, tuossa esimerkiksi, tuossa oli mun muistaakseni muonavarasto tuossa, mistä otettiin aina kolmen päivän muona-annos sieltä, kun huoltoauto kahen viikon välein toi aina tarvittaessa muonaa sinne. Nää oli, mitä muita tavaroita,
kun hevosia ei sillon enää ollu tässä, kun mie olin siellä.
Ne oli muussa käytössä.

PS: Sitten siinä on palvelussopimus. Kerropa tästä lyhyesti.

OI: No, tämä on ensimmäinen palvelussopimus, mikä tehtiin tuota, kun laitokseen tultiin. Tällä oli se paperi, millä tuota, mies hyväksyttiin... Taikka tavallaan kiinnitettiin. Tämä tuli miehelle sitten ja siinä on sitten, että mitä... Sitoudun kaikessa kohdin noudattamaan tässä palvelusopimuksessa olevia ehtoja. Siinä oli sitten päivämäärä, mikä oli ja sitten oli komentajan nimet. Sillon oli eversti Kivikko, oli sillon tota, raja, KRS:n komentajana. Oikein semmonen kansanmies.

PS: Sitten siellä on vielä kaksi tämmöstä rajan ammattilehteä ja tässä on vanha numero ja tässä on uusi numero. Haluatko vielä kertoa niistä vähäsen?

OI: Niin, tämä oli ensimmäinen malli, minkälaista, minkälainen lehti oli meillä raja... Taikka rajahommista kertova lehti. Tässä on yhtä ja toista pientä juttua. Tää on niin kun alkuperänen ja nykypäivänä on sitten taas jo tämä, että näin paljon muuttuu. Muistaakseni siinä välillä ei ole ollu muuta. Taitaa... On siinä ollu joku semmonen, semmonen joku (epäselvä)painos, mutta kuitenkin tää on alkuperänen ja tää on nykynen.

PS: Eli tuossa vanhassa näkyy vuosiluku 1956.

OI: Joo.

PS: Ja se on sieltä lähes alkuvuosilta, kun olet alkanut näihin töihin?

OI: Ei, kun minä, minusta tuntuu, tää tuli ehkä tota, sitten niihin aikoihin... Tää lehti ilmesty, kun miekin siinä olin. Se tuskin kovin paljon aikasemmin vielä oli, että saatto olla, että tää on niitä ensimmäisiä vuoskertoja. Ja näitä on kertynyt tänne, on tullu, vaikka mie oon monessa paikkaa ollu tota, asumassa. Mutta ne on ollu salkussa mukana ja ehkä sitä on sen verran museoihminen, että kohta itekin museokalu. Niin tulee näitä piettyä tällasena mukavana muistona.

© Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistys ry