TUOKIOKUVIA VUOSIEN VARRELTA.
Rajavartíokersantti E. RAUTAVESI.
Eivät tarjonneet alkuajan kenttävartiot miehistölleen suuria mukavuuksia majoituksessa. Täytyihän silloin majoittua siihen, missä tilaa sattui olemaan, ja harvassapa rajakylässä oli taloja, joissa sitä
olisi liiemmälti ollut. Ei sitä ollut edes omalle, useimmiten suurilukuiselle perheelle. Täytyi usein jakaa pirtti ja sen ainoa liesi talonväen kanssa. Ei ollut näissä oloissa sotilaallisen järjestyksen ja täsmällisyyden noudattaminen helppoa ›sisäpalvelukseen› nähden.
Milläpä sait talon emännän noudattamaan minuutin tarkkuudella liedenjakosuunnitclmaasi, jotta varuskuntasi olisi virallisena aikana voinut käydä pöytäänsä. Millä olisit estänyt ››atimoihin› saapuvaa naapuria istumasta vuoteellesi tai kansalliseen tapaan sylkeä roiskahuttamasta varuskunnankin lattiaosuudelle.
Onnellisimpía olivat tapaukset, jolloin saatiin jokin talon ıliika huone» käytettäväksi. Silloin jo ››sotavallan› komento näkyi porraspäästä alkaen: siitä katosivat tutunomaiset roskan- ja likaveden kaatopaikat.
Näillä huoneilla oli kuitenkin se huono puoli, että lämpömäärä niissä pyrki itsepintaisesti samalle tasolle kuin ulkonakin vallitseva. Ne huoneet olivatkin usein tehdyt vain kesäkäyttöön. Piisihän niissä kuitenkin tavallisesti oli, ja rajakylien hongikot olivat koskemattomat, joten sulanapysyıniskysymys ratkaistiin nykyisen teltan lämmityssysteemin puitteissa: iltaisin varattiin niin paljon puita, että ››ikuinen tuli» lähi-partiomiehen valvomana kesti herätykseen asti. »Tulenpalvoja» olikin niihin aikoihin lähiparliomiehen tuttu lisänimi.
Oli kyllä tapauksia, jolloin majoitus järjestyi alusta lähtien tyydyttävästi - sen ajan vaatimuksia
silmällä pitäen. Oli taloja, joista isäntäväki oli luopunut ja paennut rajan taakse, ja niinpä saattoi jokin
vartio majoittua valmiiksi kalustettuun huoneistoon. Nämä olivat kuitenkin harvoja onnellisia tapauksia
alkuaikojen ohdakkeisella polulla.
Ei sitä myöskään kovin usein istuttu lihallisten patojen ääreen, sillä eivät silloin olleet rajakomppanioiden muonavarastot runsaat. Nälkähäıı kierteli vielä rinnemaitakin, saatikka sitten rajanpieliä, jonneka huol- totietkin useassa tapauksessa olivat melkeinpä olemattomat. Jos niitä jossain olikin, niin kenttävartiot sijaitsivat sananmukaisesti tiettömissä taipaleissa, jumalan selän takana: vesitiet ja kinttupolut vain yhdistivãt niitä muuhun maailmaan. Eipä siis kumma, jos useinkin aikalaskelmat muonan saapumisesta pahasti pettivät. Ellei käynyt niinkin, että saapuivat kyllä miehet vedentakaiset veneineen, mutta armoton ahti oli pahan kosken ärjyvissä aalloissa vienyt kuorman. Vain nipin napin oli miehet säästänyt ja rannalle heittänyt miettimään rajamiehen elämän vaivoia. Eihän auttanut silloin muu kuin turvautua omavaraistalouteen, täytyipä joskus käydä kyläläisten jo kertaalleen kaivamille perunasaroille ja tehdä hieman tarkempaa työtä. Metsä onneksi useimmiten pelasti lihan puutteesta. Mutta saattoihan sekin joskus käydä saidaksi ja kävelyttää tunnista toiseen ilman, että silmäsi olisivat otusta ottaneet. Kiperiin ja joskus hauskoihinkin tilanteisiin tämä omavaraistalous usein johti vartion. Samosipa kerran muuan alkuaikojen rajakomendanteista erään rajakomppaniansa aluetta vartiosta toiseen. Ei ollut hänenkään reppunsa liioin muonin kuormattu, ja mitä lienee alkumatkalla ollutkin, sen oli selkonen tyhjentänyt. Saapuipa hän sitten erääseen vartioon ja teki tiettäväksi, että reppu ei enää sisällä mitään ravinnoksi kelpaavaa, mutta sisuskalut sitä lajia kovasti kaipaavat. Sattui vartio elämään omavaraisuuden aikoja, joten kaikki toivo oli pantu mieheen, joka parhaillaan oli metsällä. Pantiin jo patakin tulelle, jotta pikemmin päästäisiin lihan makuun. Eipä aikaakaan, kun ovi aukeni ja sisälle työntyi reppuselkäinen rajamies. »Saitteko mitään?› uteli komentaja, ymmärrettävistä syistä hänkin kiinnostuneena saaliista. ›Eipä juuri, ei paljoa mitään, tyhjä oli metsä», vastaili rajamies. Hän kuitenkin aukoili reppunsa suuta ja käänsi repun ylösalaisin. Lattialle putosi silloin saalis, lammas. ›Ei muuta tullut kuin tämä, sattui polulla vastaan›, selitti mies. Komentaja ymmärsi tilanteen ja hänen lompakostaan olivat ne setelit, joilla tämä ››pakkoluovutus› asianomaiselle hyvitettiin.
Jos ei ollut pataan pantavan saanti, lukuunottamatta vettä, aina varmaa, niin sattuipa sen valmis-
tuksessakin silloin tällöin ››kohtalokkaita›› erehdyksiä. Elihän jalo keittotaitokin silloin vartioissa vasta lapsuusaikaansa. Ei oltu sitä kursseilla opeteltu. Puhumatta pienemmistä pohjaanpaloista, suolaisuudesta tai sen vastakohdasta, joista ei líeden ääressä heiluja, sukupuoleen katsomatta, koskaan täysin vapaudu, tapahtui perinpolıjaisempiakín erehdyksiä. Mistä lienee rajakomppanian puuhakas muonittaja kerran joulun lähestyessä saanut varastoonsa hankittua sianlihaa. Sianlihaa siihen aikaan!- pienemmistäkin ansioista on mainintoja tehty ansioluetteloihin. Olipa sitä vielä niin runsaasti, että eräänkin vartion osalle sitä tuli kokonainen puolisko. Se oli tosin ajanmukaisesti hieman laiha, mutta sianlihaa kuitenkin. Muutamia päiviä ennen joulua se saapui, silloin kun ilmassa jo muutenkin oli joulun käryä. Muuna aikana ei kenties sitä, mitä tuleman piti, ehkä olisi tapahtunutkaan, vaan kaikki olisi mennyt tavallista tietänsä. Sika olisi syöty säästeliäästi, määrätty annos päivässä, ja jälkeenpäin muisteltu aikaa, jolloin pöydässä oli silavakäristystä. Herkkujen muisteluhan ja niiden maun ajatteleminen on niukan ravinnon hyvä lisä ja mauttomuuden poistaja. Nyt oli kuitenkin joulu ovella, ja se määräsi sian kohtalon. Aivan itsestään luiskahti ajatus kinkkuun, ja niinpä tarkan harkinnan jälkeen tuli päätökseksi: me syömme sian kinkkuna. »Saunassa sitä saa, sen savussa, hyvää ja mureaa», tiesi joku. Tuumasta toimeen! Ei rajalla vitkastella. Kohta riippuikin tuleva savukinkku saunan parressa, ja ovesta työntyi ulos vahva hongan ja katajantuoksuinen savu. Jatkettiin toimitusta päivä, vielä toinenkin, ja vasta sen iltana tuumittiín kinkun jo kylliksi kypsyneen. Täytyihän se pois ottaa, koska joulukin oli jo seuraavana päivänä.
Annettiin tulen riutua loppuun, ja savun hälvettyä työnnyttiin miehissä katsomaan, tokko kinkku oli edes oikeata väriä saanut. Mitä kummaa! Kovin olivat lihat kutistuneet: luita, mustuneita luita vain roikkui parressa. Kuiviiıı oli liha paahtunut ja tirisevä rasva valunut alas lattian rakosiin. Ei ollut siitä joulukinkuksi, eipä edes arkipäivän nälän häätäjäksi. Eivät olleet saunasta tupaan palaavien miesten ajatukset joulun ajatuksia, vaan ne olivat elämän »rospuuttokelin» mietteitä. Valkeni joulu ja kinkuton oli joulupöytä, mutta eipä sentään paistiton. Jänis, useampikin, siinä höyrysi. Laihaahan se oli lohdutukseksikin, mutta onhan ylensyönıinen synti joulunakin!
Varusteet olivat niihin aikoihin sotasaaliina saatuja. Taisivatpa vielä joskus kaalille lemahtaa tai rajantakaisille tököteille. Niilläkin kamppeilla sentään aina jotenkuten selvisi tinkimällä ulkoasun sotilaallisuudesta. Sää, etenkin talvella, saneli virkapukuohjesäännön sovellutuspykäliä samassa tahdissa kuin se niitä mittarin miinuspuolelle lisäsi. Yhtä hyvinhän peskit, nutukkaat ja säpikkäät säilyttivät sulana tııntureita ja selkosia matkaavan rajakuin poromiehenkin. Huoltovaikeudet olivat suuret jo siitäkin syystä, että rajaseudun tieverkosto oli perin harva, ja suurin osa matkoista oli suoritettava pitkin polkuja, jotka olivat vain kävelyliikenteelle» sopivia. Olihan kyliä, niinkuin on vieläkin, joissa ei kesäiseen aikaan koskaan ole hevonen käynyt. Talviliikenne tietysti oli paljoa helpompi järjestää. Vesireitit olivat käyttökelpoisimmat kulkuväylät, joskaan eivät vaivattomia. Usein täytyi niissä, siirryttäessä vesistöstä toiseen, kuljettaa niin veneet kuin tavaratkin kilometristen ja peninkulmaistenkin kannasten yli. Senaikaiset huoltomatkat olivat usein todellisia seikkailumatkoja, erittäinkin jos niiden vesitaipaleisiin sattui koskisia jokia. Harvathan miehistä olivat sattuneet syntymään koskien partailla, ja vielä harvemmalla oli niiden laskemiseen synnynnäisiä taipumuksiakaan niin suuressa määrässä, että niiden varassa täysin varmana uskaltautui hurjien koskien leikkiin. Onneen siinä oli luotettava ainakin yhtä paljon kuin omaan itseensäkin ehkäpä usein enemmänkin. Suopeahan se useimmiten olikin rajamiehelle, istui uskollisesti kokassa, kierrätti kivet ja pahimmat pyörteet. Päinvastaisessa tapauksessa eivät nıatkaajat useinkaan saapuneet kertomaan, miksi onnetar poistui ja jätti tilansa pahansuovalle siskolleen.
Oli marraskuun alkupäiviä, joki jäätymässä ja rannat jo lumen peittämät. Kaksi rajamiestä kuljetti vartioonsa täysilastista venettä. Vain ınuutamia senttimetrejä laidoista riitti vedenpinnan yläpuolelle. Puhalsi vinkeä pohjoinen joen suunnassa vastaan ja tuiskutti silloin tällöin rannan lunta vasten kasvoja. Miehet kilpailivat soutuvuorosta, sillä ei perämelassa saanut lämmintä, ja alkutalven kylmä iskeytyy läpi vaatteiden ihoon asti. Onnellisesti sujuu matka. Silloin tällöin tosin loiskahtaa aalto nivassa yli laidan ja jäätyy veneeseen painoa lisäämään. Edestä kuuluu kaksikilometrisen Haukkakosken kohu. Ei se ole pahalaskuinen, joskin on äreä-ääninen. Eivät miehet sitä pelkää, onnellisesti he ovat sen usein ennenkin laskeneet, tuttu on väylä. Jo vetää koski, ja tuossa alempana kihisee ja kuohuu, siinä on vedenalainen kivikko. Samassa kirskahtaa pohja ja pahasti rusahtavat laidat, mutta vene kestää. Siinä ovat miehet vedenalaisten kivien väliin kiilautuneessa veneessä, keskellä vaahtoista koskea. Ei liikıı vene, ei eteen eikä taakse. Miehet sytyttävät piippunsa, tälıyävät taivaan lakeen syttyviä tähtiä ja revontulten vaaleaa kajoa pohjan puolella. He tekevät tilanteen arvostelun, ja sen aiheuttaman päätöksen tuloksena seisoo hetkistä myölıemmin koskessa veneen sivuilla, vyötäröitään myöten marraskuisessa vedessä, kaksi miestä, jotka kiskovat venettä vastavirtaan. Irtautuuhan se, ja matka jatkuu kohti yöpymispaikkaa. Hampaat lyövät loukkua ja vaatteet jäätyvät taipumattomaksi pelliksi. Matka on kuitenkin »vain» kahdeksan kilometriä, nopeasti se kuluu kosken viemänä, ja perillä on honkatulinen piisi. Seuraavana aamuna miehet jatkoivat matkaansa. Ehdottelivat yöpymispaikassa, että eivät kuormaansa keventämättä lähtisi Kyläkoskeen, se kun oıı huonolaskuinen. Mutta ei lie ollut miehillä aikaa, jos ei haluakaan, kuormansa kuljettamiseen kahdessa osassa. Sinne työntyivät, vihaisen koskeıı kouriin, ja hetkistä myöhemmin laskettelivat sen alasuvannon vuolaissa aalloissa. Illan jälleen kääntyessä yöksi päätyivät vartionsa rantaan. Sitä ennen tosin, pimeän harhauttamina, laskettuaan läpi eräästä lohipadosta, mutta senkin onnellisesti. Tämäntapaisia olivat useimmat huoltomatkat, joskaan aina eivät niiden onnettomuudet olleet näin onnellisia. Koski ei aina tyytynyt uhitteluun, vaan usein se iski.
Sellaista oli alkuvuosien elämä - puutteenalaista aherrusta, pohjan laskemista kaikelle sille, mitä nyt on olemassa. Työtä muurauslaasta toisessa, ase toisessa kädessä. Kaikesta muusta oli puutetta paitsi palveluksesta. Se oli loppumatonta raskasta partiointia. Raja oli rauhaton, ei koskaan tiennyt, mitä sen takaa kulloinkin oli odotettavissa, aina oli oltava valmiina, aina valvottava sitä ja sen pieliä. Alkuaikojen vartiojärjestelmä rajakomppanioineen ja kenttävartioineen on pysynyt samana. Useimmat vartioista ovat säilyneet paikoillaan. Toisia on tullut lisää, toisia kadonnut, sen mukaan kuin kokemus on määrännyt ja muuttuneet olosuhteet pakottaneet. Paljon on silti muuttunut niistä ajoista, jolloin ensimmäiset kenttävartiot työntyivät paikoilleen rajan varteen. Puutteelliset olot ovat korjautuneet, paljon sellaista, mitä silloin vain toivottiin, on nyt totta. Emme enää tapaa vartioita, joiden on jaettava pirtti liesineen talonväen kanssa. Joskin vieläkin on vartioita, jotka ovat vuokralaisina, niin on näissäkin tapauksissa jo päästy siedettäviin oloihin. Vartioilla on taloissa omat erilliset ja verraten tyydyttävät huoneensa. Useassa tapauksessa on vuokrattuna kokonansa erillinen rakennus. Tietystikään ei vuokralaisuus koskaan vastaa isännyyttä, ja toivottavaa olisikin, että loputkin vartioista siitä asemasta vapautuisivat. Useimmat vartioista onkin jo sijoitettu omiin vartiomajoihinsa. Astuessamme tällaisen majan tupaan havaitsemme kaiken tarkoituksenmukaiseksi. Nurkassa olevassa takassa palaa kenties tuli, synnyttäen kotoisen viihtyisyyden tunteen. Ehkäpä kiikuttaa emäntä kahvipannun tulelle tarjotakseen vieraalle kupin kuumaa. Liesikin sijaitsee usein tuvassa, takan toverina, ellei vartio sijaitse niin uudenaikaisessa majassa, että keittiökin on jo erillään ja huonelukukin suurempi kuin näissä jo hieman vanhentuneissa, joissa suuren miehistötuvan lisäksi on tavallisesti toimisto ja vartiopäällikön huone sekä tietysti eteinen tarpeellisine komeroineen. Edellä jo viitattiin siihen, että on aivan »viimeistäkin huutoa» olevia vartiomajoja, joiden rakentamisessa on otettu huomioon ne kokemukset, joita aikaisemmin rakennettujen majojen käytössä on saatu.
Erikoisesti on tahdottu lisätä miehistön viihtyisyyttä lisäämällä heidän käytössään olevien huoneiden lukua. Paitsi asuinrakennusta kuuluu tällaisiin vartioihin tarpeelliset ulkorakennuksetkin. Tärkein niistä on tietystikin sauna, ellei oteta huomioon navettaa. Nykyaikainten vartio saattaa näet olla niinkin suuressa määrässä omavarainen, että karjakin on omasta takaa. Tavallisesti se sentään on vartiopäällikön yksityisomaisuutta, sillä taitaisi olla omistussuhteiden selvilläpitäminen liian työlästä, jos eläimet olisivat koko miehistön yhteistä omaisuutta. Miehethän aina silloin tällöin vaihtuvat vartiosta toiseen, ja tällaisten vaihtojen aikana saattaisi ››karjapörssissä›› ilmetä huimaakin osakkeiden arvon putoamista, tai sitten siirtyisi karja jonkun finanssineron myötä vartiosta toiseen. Tarkastaessamme vielä vartiota sisäpuolelta toteamme sen sisäjärjestyksen kaikissa suhteissa moitteettoman sotilaalliseksi. Kaikki esineet ovat määrätyillä paikoillaan. Vuoteet ovat siistit, ja kullakin mıehellä on vuoteensa vierellä oma kaappinsa, jossa tavarat on järjestetty vartiopäällikön antamien ohjeiden mukaisesti. Kivääritelineessä olevat aseet muistuttavat siitä, että elämme rajalla ja olemme aina valmiit iskuja saamaan ja antamaan. Omalla pienellä pöydällänsä toteamme myöskin radion. Sitä ilman ei enää yksikään vartio ole, ja missäpä se olisi paremmin paikallaan kuin näissä erämaitten >›varuskunnissa››, sillä eihän postin kulku aina ole kovinkaan nopeaa. Viikon vanhakin lehti saattaa olla siellä hyvin tuore. Kukapa suuremmalla mielenkiinnolla seuraisikaan maailman tapahtumia kuin rajamies. Saattavathan sotaiset selkkauksetkin ensinnä koskea juuri häntä, etummaisen vartiopaikan miestä. Sanomalehtihyllyltä löydämme kaikki suurimmat ja tärkeimmät pääkaupungin ja rajavartioston oman alueen sanomalehdet ja niiden lisäksi tavallisimmat kuva-ja aikakauslehdet. Kun näihin jokaiseen vartioon rajavartioston ja Sotilaskotiliiton puolesta tilattuihin lehtiin lisäämme miesten tilaamat kotipaikkojensa lehdet, niin emme ihmettele, jos kuulemmekiıı, että useassa kylässä suurin osa postista on vartiolle tulevaa. Sen kerrallinen määrä, erikoisesti siellä, missä se saadaan vain kerran viikossa, on suuri. Painoltaankin se saattaa olla useita kiloja, sillä tulevathan lehtien lisäksi paketit, kirjeet y.m.
Istuessamme vartion ruokapöytään voimme heti todeta kruunun pitävän pojistaan hyvää huolta. Ruoka on riittävää ja maukasta. Ei sen ääressä enää laihdu, ja siitä, että se maistuu, pitää rajamiehen palveluksen vaatima pakollinen ulkoilu kyllä huolen. Ei ole nykyisen vartion muonavarasto entisten tapaan tyhjää täynnä, sieltä löytyy kyllä raaka-ainetta juhla-ateriaankin. Pitäähän joskus sellaisiakin järjestää, kun silloin tällöin eksyy selkosten taakse vieras, ja vartiot pitävät kunnia-asianansa syöttää vierastansa ylen määrin - muuta iloahan ei useinkaan ole tarjota. Ruoka ja sauna - siinä ovat vierasvarat. Oikeastaan ei kruunu huolehdi muonituksesta sen pitemmälle kuin, että se toimittaa komppaniasta tilatut muonat vartion varastoon, josta miesten muodostama ruokakunta saa niitä ostaa. Lisäksi se avustaa ruoka kuntaa emännän palkkaamisessa. Ruokakunta taasen toimii esimiehensä valvomana, jona kukin rajamies vuorollansa toimii kuukauden. Hän huolehtii ruokakunnan menoista ja tuloista ja siitä, että ruoka on kunnollista. Menot jaetaan tasan miesten kesken. Keittiö ja ruokakalusto, jotka ovat tarkoitustansa vastaavat, ovat myöskin vartion omaisuutta. Siinäkin suhteessa on päästy aimo askel eteenpäin. On jäänyt jo taakse alkuaikainen »pakkikausi››, jolloin ainoina ruokailuvälineinä olivat kenttäkeittoastia, lusikka-ja haarukkaylıdistelmineen sekä jokin sekarotuinen muki. Entä varustus? Sama juttu. Silmäilkäämnıe vain vaatetelineitä, kyllä siinä kunkin miehen kohdalla on riittävästi asetakkeja. On sää mikä talıansa, aina löytyy siitä sopivat kamppeet. Mitä arvelette noista kevyistä turkeista? Eivät ne paljon partiomiehen kantamuksen painoa lisää, mutta ne säilyttävät hänet varmasti sulana. Ja mitkä voisivat olla vesimatkoilla paremmat kuin nuo pitkävartíset kumisaappaat! Varmasti kehtaa myös tuohon pyhäpukuun pukeutunutta joukkoa näyttää kenelle tahansa. Kuuluivatkin naapurin rajamiehet ensi kerroilla tavatessaan meikäläisiä uusissa puvuissa tehneen kunniaa. Heilläkin kun kuulemma nopeasti porvarillistunut ohjesääntö käskee tekemään kunniaa myöskin ulkovaltojen upseereille. Verratessamme entisten ja nykyisten vartioiden tehtäviä toteamme niiden päämääränsä puolesta luonnollisesti pysyneen samana.
Tärkeimmän tehtävänsä, varsinaisen rajanvalvonnan, suorittavat vartiot nyt niinkuin ennenkin partioimalla - muunlainen vartiotoimintahan ei rajan pituuden vuoksi voisikaan olla mahdollista. Partioinnin suorittamisessa voidaan käyttää useita tehostamiskeinoja. Eiköhän lienekin miltei jokaisella vartiopäälliköllã ja rajamiehellä oma ››järjestelmänsä››, vuosien varrella kehitetty ja kokeiltu. Rajapalvelus onkin tehtävä, johon parhaiten opitaan rajanpinnassa ja vieläpä usein vasta sillä kohdalla rajaa, missä tullaan toimimaan. Ei ole mitään yleispätevää toimintaohjetta, joka pätee jokaisessa kohdassa rajaa. Jo luonto ja olosuhteet rajan molemmin puolin tekevät tällaisen ohjeen antamisen vaikeaksi. Partiomatkat seikkailuineen, monenlaisiııe yllätystilanteineen ja niihin liittyvine elämyksineen ovat suurimmalta osalta oikean rajahengen synnyttäjiä. Se sitoo miehensä kairoihin kiinni ja tekee hänestä rajamiehen - vapaaehtoisen selkosten vangin, joka jättäen entisen elämänsä usein hyvätkin päivät vaihtaa ne karuun ja ankaraan miehisen miehen elämään - ehkäpä usein ulkonaisesti ilottomaan, mutta sisäisesti suurta tyydytystä luovaan.
Silmäillessämme vartioiden partiokirjojen vuosien varsilla täyttyneitä sivuja, niiden »elämäkertoja›, voimme mielikuvituksemme siivin käydä partioiden keralla niiden poluille, elämään hetkiseksi niiden elämää. Rajavääpelin johtama partio etenee paljasta tunturikkoa. Matkan teko ei ole helppoa. Jäisessä, lumesta paljaaksi laastussa jyrkässä maastossa ei suksi saa tukea. On varottava, sillä useassa paikassa ei ole varaa paljoakaan erehtyä: alla odottaa kurun kivikkoinen pohja. Sää on jäämerimäinen. Tuulee jonkinverran - ei paljoa, vaan riittämiin: vastaansattuessaan tarpeeksi voimakkaasti kääntääksensä liukkaalla pinnalla kulkijan sukset sivulle. Oíkukas on näiden rantamien ilmojen valtias. Vuonon suulla syntyy pilvi. Se on aluksi pieni, mutta se suurenee ja tummenee nopeasti. Vinkuen kiitää ensimmäinen vihuri rantakurujen laiteilla laelle, ja kohta on partio lumimyrskyn yllättämänä. Mitä se merkitsee, sen ymmärtävät ne miehet, jotka ovat sen kokeneet. Turha on yrittää eteenpäin. Silmäripset muurautuvat toisiinsa kiinni, ja lumi hakeutuu kaikkien varusteiden läpi ihoon, sen lopulta jäädyttäen. Mahdotonta on silloin hiihtää ja toivotonta koettaa pitää suuntaa. Tämän tietävät nämäkin miehet. He ovat jo entisestään sen tuttuja, joskaan eivät ystäviä. He löytävät pelastuksensa suuresta kivestä. Eihän se lämmitä eikä myöskään anna suojaa myrskyn villiä voimaa vastaan, mutta se on kiintopiste, jonka ympäri kiertäessään, tunnista tuntiin, varhaisesta illasta seuraavaan aamuun, miehet saavat tarpeellisen lämmön sulana pysyäksensä. Kivi myöskin pitää heidät koossa samassa joukossa. Heikkenee aamun koitossa myrskykin siinä määrin, että miehet voivat jatkaa matkaansa.
K:n vartion partio oli, vietettyänsä yön rakotulilla jo kevättuntuisessa metsässä, jatkamassa tehtävänsä suoritusta hiihtäen rajan suuntaan. Keli oli hyvä ja miesten mieli reipas sekä odotuksentäyteinen. Olihan >›loikkarikevät››: itä veti monia puoleensa, joten partiokin saattoi odottaa tuloksia työstään. Sattuivat tulemaan kylästä rajan suuntaan johtaville, kahden miehen hiihtämille tuoreille jäljille. ››Murtomaasukset ovat olleet ja yksi sauva sommaton. Loikkareita ovat, ei täällä muita parittain kulje! tekivät miehet havaintojaan ja päätelmiänsä. Hyvin luistivat sivakat avatulla ladulla, mutta liian pitkä oli menijäin etumatka. Sinne paratiisiinsa pääsivät. T-n joen uomaan painuivat jäljet ja siitä yli rajan. Turvallisin tuntein varmaankin loikkarit hiihtelivät siellä. Rajahan oli takana ja edessä ihantola. Mııtta kohtalo on oikukas, erittäinkin idän puolessa! Eivät tienneet miehet joen tekevän vain muutamien kilometrien mutkan rajan taakse ja palaavan sitten Suomeen. He hiihtelivät reippain mielin sen hyväluistoista pintaa ››Vapaata Venäjää» vedellen. Sen kai piti käydä passista. Mutta kohdassa, missä joki palaa takaisin, oli V:n partio jo viikon pitänyt vartiota ja napannut silloin tällöin loikkarin kiinni. Sen tulille päättyi näidenkin vaeltajien matka - onni ei ole kaikille saita. S:n partio oli joutunut oikukkaan erämaan kynsiin. Kymmeneksi vuorokaudeksi oli se sonnustautunut useampi satakilometriselle taipaleelleen ja hyvin oli kaikki mennyt. Ei ollut sää asettunut vastaan eikä luontokaan. Kelit olivat pysyneet hyvinä, ja aina oli yöpymistä varten rakotuleen honka löydetty. Kohosi tuolla muutamien peninkulmain päässä tavoitekin, Korvatunturi. Onni kääntyi kuitenkin äkisti. Ilma leutoni ja vettä sateli vuorokaudesta toiseen. Hanki pehmeni. Ensi vuorokaudella upotti suksea puoli metriä, toisella suksi vastasi jo maahan. Tavoite kyllä saavutettiin, mutta kaksitoista vuorokautta oli kulunut, ja kuluneet olivat myöskin eväät. Asumattomaan selkoseen ei eväittä voi painua, vaan täytyy valita uusi suunta kohti Petsamon maantietä. Sillä välillä ehkä voi tavata poromiehiäkin ja saada muonaa. Voidaanpa tavata poroaidoille avattuja teitäkin, eikä ole matkaakaan maantielıen yli sadan kilometrin. Näin päätteli partionjohtajana toiminut vartiopäällikkö. Onnellisesti saavuttikin partio tien ja pääsi sen kautta vartioonsa. Se ei kylläkään saanut matkalla muuta muonan täydennystä kuin muutamat hätätilassa ampumansa riekot. Partiokirja kertoo matkaa kertyneen 458 km. Lähes puolitulıatta kilometriä oli rämmitty pohjia myöten upottavassa kelissä ja vesisateessa halki selkosten. Ei sitä saavutusta hävetä tarvitse, paljoa vaatimattomammistakin lyödään rumpua!
K-an vartiosta lähetetty partio samoaa rajanläheistä, soista ja tiheävitelikkoista korpea. Hikisenä, kasvot auringon paahtaman pikiöljyn polttamina astelevat miehet. Sääsket seuraavat tuhatpäisinä inisevinä parvina. Ne imeytyvät kiinni ihoon ja tunkeutuvat sisälle silmiin ja suuhun. Ne ovat tällaisten soisten selkosten kasvatteja ja niissä liikkujan kiusanlıenkiä, todellisia verenimijöitä. Tavallista raskaammat reput tekevät liikkumisen vaivalloiseksi. Reput sisältävät täytensä muonaa loikkareille - ei meneville, niitähän ei enää ole, vaan palaaville, idän hornankattilan kurimuksesta selviytyneille ihmisjäänııöksille. Tältä selkoselta heitä on monta pelastettu, sekä yksinäisiä että kokonaisia perheitä. Partio saavuttaa pienen suonkeskeisen lammin ja on juuri ylittämässä siitä lähtevän puron porraspuuta, kun jostain läheltä kuuluva heikko, tuskan-ja epätoivontäyteinen huuto ››apua!›› hätkähdyttää heitä. Miehet pysähtyvät ja saavat kohta näkyviinsä puron varressa, vesirajassa makaavan miehen, puolialastoman ja kärsimysten tärvelemän ja vähän ylempänä toisen. Molemmat jättivät muutaman päivän kuluttua vartion voimistuneiııa ja hyvästelivíit rehellisin, kiitollisin kädenpuristuksin: ››Jos meitä joskus täällä rajalla tarvitaan, niin olemme valmiitl».
Hongat risahtelivat pakkasyössä. Oli alkutalvi ja maa vielä lumeton. Jängät kantoivat miehen joten kuten, mutta saattoipa vielä hetteen hautoma murtuakin ja mies pulskahtaa sen mutaiseen, kylmään syliin. Niinpä oli tässäkin käynyt. Toinen partion miehistä oli löytänyt itsensä tästä vähemmän mieluisasta mutakylvystä, kömpinyt kankaalle puoliksi kastuneena ja sitten roihun äärellä kuivaillut vaatteensa. Sen jälkeen matka jatkui pitkin rajan viertä loppukuun kelmeässä valossa. Edessä pilkahtaa tııli. Kivääri otetaan käteen ja edetään varovaisesti. Loikkareitako lienevät vai metsämiehiã? Kovin ovat rajan lähelle yöpyneet, luvattoman lähelle, jos metsästäjiä ovat. Edessä oleva tuli leikkii. Se näyttää joskus lähestyvän ja taasen taantuvan, silloin tällöin sammuvan ja taasen lehahtavan täyteen palooıı. Matka vähenee ja eteneminen käy yhä varovaisemmaksi. Tuossa nuotio onkin eläjineen. Se on rajaviivan toisella puolella, vain muutamia metrejä siitä. Näkyvät olevan naapurin rajavartioita, hiippalakkisia, resuturkkisia ja tietysti huovikasjalkaisia. Sehän on sen puolen yleisjalkine. Sen kun nuoralla sidot mäystimiinkin, niin jo on toverilla patenttiside valmis. Miehet seuraavat naapureiden toimintaa. Ei ole näillä edes kirvestä, vaan käsin katkovat kaatuneen hongan oksia tuleensa. Eipä taida sillä tulella »työpalveluksen» vuoksi levosta mitään tulla, arvelevat pojat. Heillä on samassa päätös valmiina: he yöpyvät tähän vastapäätä naapureita. Sittenpä on raja ainakin tästä kohtaa tiukasti varmistettuna! Kajahtaa ensimmäinen kirveenisku hongan kylkeen. Eivät olleet naapurit tähän asti mitään havainneet, siksi he nyt hädin tuskin saavat kiväärinsä mukaansa, kun he katoavat metsän pimentoon. Tekevät tietysti siellä havaintojansa ja rauhoittuvat nähdessänsä »ammattitovereitansa». Palaavat tulillensa ja alkavat jälleen katkoa oksia sen virikkeeksi. Vastakkaisella puolella roihuaa kohta rakohongan iloinen tuli, ja havuvuoteet laavuineen lupaavat hyvät unet. Eipä jätä rajamies lähimmäistään pulaan, ei silloinkaan, kun tuo sattuu olemaan ryssä. Niinpä astuukin toinen heistä rajalinjalle ja kooten kaiken venäjänkielentaitonsa tarjoaa naapureille kirvestä lainaksi. Otetaanhan se vastaan, ja niinpä kajahtelevat silläkin puolen kohta iskut honkaan, ja rymisten se kaatuu. Eihän naapureille kyllä rakotulta synny, roihu vain. Bajalla on rauhallista ja hyvä tahto lepää sen yllä - sillä kertaa.
Rajaviivan läheisyyteen ja sen selkosiin ei tietystikään toiminta rajoitu. Onhan vartioita, joiden rajaosa on lyhyt, mutta sensijaan niiden osalla olevat kylät suuret ja lisäksi aivan rajanpinnassa. Tällaisessa tapauksessa muodostaa kylän valvonta tärkeımmän osan toimintaa, ja sen pohjana on kylän ja sen asukkaiden sekä heidän harrastustensa perinpohjainen tuntemus. Voidaankin sanoa, että rajamies on ainaisessa partiossa. Pieninkään seikka kylän tapauksista ei ole hänelle liian merkityksetön, sillä niiden yhteenpunoutumisesta voi syntyä useinkin hyväperäinen nuotta aikoinaan maaperään vedettäväksi. Raja erottaa jyrkästi, mutta ei se silti voi estää syntymästä asioita, jotka vaativat yhteyden ottoa rajantakaisiin valvontaelimiin. Eiväthän määräykset ja sopimukset esimerkiksi estä omin päinsä laituınella kulkevaa karjaa ylittämästä aidatonta rajaa, ja väärälle puolelle joutuneena sekin pidätetään. Jos lähempänä kyliä olevat kotieläimet voitaisiinkin jotenkuten paimentaa, niin kukapa voi tehdä sen vapaana tuntureilla kulkeville porokarjoille. Tämäntapaisissa tapauksissa joutuvat vartiot olosuhteista riippuen toimimaan erilailla. Jos esimerkiksi vartiot molemmin puolin rajaa sijaitsevat niin, että ne vaivattomasti voivat saada keskenään yhteyden ja lisäksi karjan ylimeno on hyvin tavallista molemmilla puolin, vaihtavat vartiot ilman muuta eläimet vaatimatta niistä hoitokustannuksia. Jos suuremmat määrät ovat kysymyksessä ja vastapuoli lisäksi esittää laskun hoitomeııoista (esimerkiksi poroja saattaa olla satapäisiä tokkia), silloin asian sopivat rajakomissionit, joille tämäntapaiset »rajarauhaa›› loukkaavat tapaukset kuuluvat. Nämä sopivat keskenään luovutuspaikasta ja -ajasta. Tavallisesti aloitteen tekijä ne ehdottaa.
Sovittuun aikaan tapaavat asianomaiset elimet toisensa paikalla, jolle hıovutettavat eläimet on kuljetettu. Tavallisia näille luovutustilaisuuksille ovat eri puolien miesten kinastelu siitä, että naapurit aikovat »jymäyttää» heitä. Varsinkin poromiehet väittävät, että parhaat härät ovat poissa ja missäpä muualla kuin rajan takana. Nykyänsä venäläisten porot ovat tosin kolhoosien omaisuutta, ja sen puolesta ei kukaan paljoa kinastele. ››Kolhoosin ovat, olisitte kaikki ampuneetl» - lausuivat vastapuolen poromiehet kerran, kun hoitomenoista oli joitain härkiä myyty. Useassa paikassa rajalla tapahtuu myöskin vartioiden välillä postin vaihto. Tämä posti ei käsitä siviilipostia, se kulkee omia teitään, vaan vaihto koskee tavallisesti rajakomissionien asiapapereita. Usein tapahtuu rahan luovuttamistakin, sillä rahaa tarvitsee esim. venäläinen komissioni maksaessaan meiltä luovutettavien eläinten hoitokustannukset, ja se saa rahat lähetystöstänsä toimitettuna. Postiyhtymä tapahtuu määrättynä aikana ja määrätyssä paikassa, säännöllisesti siinäkin tapauksessa, että kummallakaan puolella ei ole postia. Samalla tavalla, yhteyden ottamisella, tapahtuu palautettavien loikkareiden, eksyneiden y.m. vaihto. Naapurivallassa on pidetty huolta siitäkin, että näissä tilaisuuksissa ei tuttavuussuhteita synny ja sen kautta leviäisi tartuntaa heikentämään poliittista valveutuneisuutta. Harvoin sieltä samoja miehiä useampia kertoja näihin tilaisuuksiin lähetetään. Ei rajoitu vartíon toiminta eikä palvelus yksin näihin toimintoihin. Hankittu taistelutaito on säilytettävä ja sitä on edelleen kehitettävä sen päivän varalta, jolloin kenties ensimmäisinä on otettava vastaan vainolaisen iskut ja ne kestettävä.
Saatammekin astuessamme vartion tupaan tavata miehistön asettuneena oppitunnille tai askartelemassa maastolaatikon tilanteen ongelmien parissa. Ilahduttavinta on, että näemme usein reservinkin mukana. Kylän suojeluskuntalaiset eivät tahdo jäädä jälkeen, ja he ovatkin samassa puuhassa rinnan rajamiesten kanssa. Yhteínenhän on raja, yhteiset sen vaarat, rinnan on kestettävä. Yhteiset päämäärät ja harrastukset ovat heräävän rajan asukkaat ja rajamiehet yhdistäneet. Useassa tapauksessa ovat vartiot ratkaisevasti vaikuttaneet rajan henkiseen ja taloudelliseen heräämiseen. Rinnemaiden miehet ovat usein uudet viljelystavat opettaneet, tuoneet rajan pelloille uudet työtavat, uudet työkalut. Usein ovat vartiopäälliköt ja miehet toimineet kyläläisten asianajajina, lääkäreinä, jopa kätilöinäkin -viimeksimainituissakin tapauksissa hyvällä menestyksellä. Monet ovat ne tie-, viljelys-, kouluy.m. anomukset, jotka näissä ››asianajotoimistoissa›› ovat syntyneet, ja usein ne ovat saaneet ylemmissä paikoissa onnellisen päätöksen. Monet sairastapaukset on vartioiden lääkekaapin lääkkeillä parannettu, monet kääreet on neuvottu ja vammat sidottu. Moneen rajan köyhään mökkiin on viety jouluiloa, joko oma-aloitteisesti tai jakamalla muiden keräämiä lahjoja. Monen köyhän eläjän oloa on kohennettu hankkimalla ja antamallakin työtä, ja monen vähäväkisen heinät on niityltä rajamiesten avulla korjattu. Palkintona on ollut paras mahdollinen: meihin tyytyväinen, herännyt rajan kansa ja sen avulla lujittunut vartioketju.
