Rajamiehen muisteloita kaukaa napapiirin takaa

Hannu Paananen rajakapteeni  s.1947  k. 2021

Rajamiesuraani ei voida sanoa olleen mitenkään ainutlaatuinen. Se on ollut kuin poropolku lumotun luonnon pyhätössä, joka kiemurtelee milloin outamaiden ikimäntyjen holveissa, laskeutuen jänkien ja aapojen pursuviin vetisiin maihin, nousten polveillen tuntureiden autiudessa, painuen vilkkuvien jokien ja järvien houkutteleville kalaisille rantamille.

Haen niistä eletyistä maisemista oman elämäni kokemusten kautta laajempaa kokonaiskuvaa rajojemme vartijoista, joista sain olla yksi. Kertomuksen yksityiskohdat tuovat lukijalle - niin toivon - kouriintuntuvan tilannekuvan Lapin syrjäisiltä rajaseuduilta, mistä niin harvat tietävät tai missä kiveliöiden rajamiehet ovat eläneet. Voi veljet se oli täyttä elämää, osin jotain alkuvoimaista muinaissuomalaista luontoon periytyvää vetoa.

Kiitos tästä retkestä kuuluu vaimolleni, jonka kanssa yhteinen retkemme alkoi tuntureilla ja se jatkuu; nyt jo lasten ja lasten lapsien elämää seuraten kalavesillä, poronhoidossa ja kaikessa. Toivon voivani houkutella itsellekin esille menneen elämän tapahtumia, jotka alkavat hyvää vauhtia painua eletyn elämän niihin maisemiin, jotka toivon alati näkyvän; vaikka kajo vääjäämättä hirnmenee tuttujen tuntureiden taakse. Tämän vuoksi on ollut parasta kirjoittaa asiat eletyssä järjestyksessä. Kun muistiin palaa jokin yksityiskohta, jolla voisi olla merkitystä kokonaiskuvan saamiseksi, muistelen niitä pikku kertomuksina loppupuolella. Jos onnistun yritän nivoa lopuksi ehjää kokonaiskuvaa eletystä ajastani rajamiehenä ja vähän muustakin elämästä, jotka kertomukset voivat antaa syvyyttä rajamiehen muisteluihin.

Kohti rajamiehen uraa

Rajamieheksi hakeutumiseen vaikuttivat monet seikat. Pohjimmaisena oli lapsen ja nuoren pojan kokemus sodasta toipuvasta Suomesta. Lähipiirin itkut kaatuneista ja haavoittuneista olivat mielialaa ahdistavaa.

Elämäni alkupuoli alkoi Mikkelissä, mutta äidin sairastumisen jälkeen asuimme äidin veljen perheen kanssa samaa taloutta. Tuo elämän vaihe oli Juvan pitäjän Nääringin kylän Juoningan salomailla. Tuo syrjäinen tiettömien taipaleiden takana ollut tila sitoi elämisen luontoon ja pienen korpitilan vuodenkiertoon. Tietenkin se myös opetti ne moninaiset taidot, joita siellä tarvittiin lapsesta alkaen.

Vähän myöhemmin eri kasvuvaiheissa saadut tiedon muruset rajamiehen työstä antoivat jonkin omituisen kaipuun. Kokemuksiaan rajamiehen työstä kertoili naapurissa asunut nuorimies Kalle Väänänen. Hän oli palvellut Lapin rajavartioston Karigasniemen rajavartioasemalta 50-luvun lopun ja kuusikymmentäluvun alkupuolella. Tarinat tarttuivat metsästyksestä ja kalastuksesta kiinnostuneelle pojalle kuin tuli kuivaan tervakseen. Varusmiespalveluksen aikana Lappeenrannan varuskuntasairaalassa  oli samaan aikaan kanssani potilaana Kaakkois-Suomen rajavartiosta meihin varusmiehiin nähden iäkäs mies. Tämä ylirajajääkäri ei kertonut oikeastaan mitään rajamiestyöstään tai muustakaan. Mutta se olemus, mikä hänestä henki ei jättänyt arvailulle tilaa. Tuohon joukkoon kuulun minäkin oli sisimmässäni syntynyt päätös.

Nämä irralliset havainnot eivät voineet olla kuitenkaan yksin vakavampi syy hakeutua varusmiespalveluksen jälkeen Rajavartiolaitokseen. Ennen varusmiespalvelusta oli minulla vakaa tekninen työpaikka metallituotteita valmistavassa yrityksessä. Luonnollisesti työpaikka oli auki varusmiespalveluksen jälkeenkin. Mutta nuoren miehen halu paloi kirkkaana kauas niistä. Olin tehnyt varusmiespalveluksen aikana päätöksen hakeutua sotilasuralle. Sehän tarkoitti kokonaan uuden suunnan ottamista ja aikaisemman hylkäämistä. Toimenpiteet tavoitteen saavuttamiseksi alkoivat. Kirjekuoressa lähti palvelukseen hakeutumisanomus Lapin rajavartiostoon liitteenä kopio sotilaspassista ja lääkärintodistus. Vastaukseen ei mennyt kauaa. Eversti Urho Leskinen oli hyväksynyt anomuksen. Palvelus alkoi miltei heti vuoden 1967 alussa.

Ikäluokkani ja edeltävät varusmiesikäluokat olivat saaneet varusmiesaikana hyvin kovan sotilaallisen koulutuksen. Eikä siinä koulutuksessa sotilaalliset muotoseikat olleet jääneet kovinkaan vähälle huomiolle.

Rovaniemellä Lapin rajavartioston esikunnassa oli määrätty ilmoittautumisaika.

Siellä olin ja oli joitakin muitakin miehiä. Maailma oli kokolailla uusi tuossa esikunnassa. Meidät esikunnassa vastaanottanut rajavartiomestari Soini Loponen tervehti kädestä pitäen ja kertoi rajajääkärin palvelussitoumuksen sisällöstä ja muista käytännön asioista. Seuraavaksi oli meno komentajan luo. Eversti otti ilmoituksen vastaan. Puhuttelussa tuli esiin ydin. Lisäksi evästys" komppaniassa ja rajavartioasemalla teille opetetaan tinkimätön asenne; Tehkää parhaanne". Lopuksi evästys; esikuntavääpeli näyttää teille palveluspaikkanne  ja antaa litteran matkustamista varten sijoituskomppanianne komentopaikalle. Pidin kuulemastani, ei jäänyt epäselvyyttä. Esikuntavääpeli näytti huoneensa seinältä Lapin kartasta mihin komppaniaan ja rajavartioasemalle kukin meistä sijoitetaan. Miehistön vaihtuvuus lienee ollut kohtalaista, sillä meitä oli ehkä viisi - kuusi miestä astumassa rajamiehen tehtäviin. Minulle karttakepin pää osoitti Utsjokea. Litterat kouraan ja jalkamarssi Rovaniemen linja-autoasemalle. Puolenpäivän aikaan lähti Eskelisen linja-auto kohti lvaloa.

Siitä alkoi pitkä matka Rajavartiolaitoksessa, joka päättyi monen eri paikan ja tehtävän kautta Ivalossa 31.3.1995 eroon Rajavartiolaitoksesta täysin palvelleena rajavartioalueen varapäällikön virasta.

Rajamiehen partiopolun alkutaipaleelta.

Rajajääkärien peruskurssi lmmolassa oli sekoitus tietoa ja taitoa rajajääkärin vastuullista työtä varten. Vähintään toinen puoli opetusta ja harjoituksia sivusi enempi tai vähempi valmiutta toimia rajavartiojoukoissa sodanajan tehtävissä. Saatu koulutus tuntui joskus siltä, että noita oppeja ei oikein voi Lapin perukoilla suoraan käyttää. Mutta saatu opetus antoi ryhtiä ja taidon tuomaa uskallusta rajajääkärin partiopoluilla Tenon varsilla ja tuntureilla.

Nuorgamin vartioasema

Tuohon aikaan ei ollut maantietä kuin Ivalosta Utsjoelle. Tenon varsilta maantiet niin Karigasniemen kuin Nuorgamin suuntaan puuttuivat. Postipolut seurailivat Tenon rantamaita ja niitä meidänkin sotilassaappaat polkivat tai sukset sujutteli. Rannassa oli pitkä Tenolainen jokivene perässä monia Tenon kiviä kokenut perämoottori. Nuorgamin sekä Näätämön rajavartioasemat huollettiin maanteitse, siten Suomella ja Norjalla oli valtiosopimus huollon suorittamiseen kuningaskunnan maanteitä pitkin. Utsjoella Karninjargassa oli lossi, jolla pääsi Tenon yli. Sieltä tavoitti Norjanpuolen tien, jota ajettiin lähelle meren rantaa Tanabruhun, jossa oli silta Tenon yli. Sitten käännyttiin Skippaguraan, josta tie haarautui Nuorgamiin ja toinen haara Varangenbotteniin. Vuonon etelärantaa seuraten käännyttiin kohti Kirkkoniemeä Neidenissä  oli tiehaara heti Näätämäkosken sillan jälkeen. Siitä pääsi Suomen Näätämöön, jonne se haarautuva tie loppui.

Näätämön vartioasema 70 luvulla

Rajavartioston karhunpäillä merkityt autot saivat ajella tuota huoltotietä. Mukana olevilla sai olla rajavartio virka-asu päällä. Niitä kuormia ei tullattu eikä tarkastettu. Me emme riisuneet rajajääkärin palvelusmerkkejä pois. Mutta kun eversti Leskinen meni kuorma-auton kyydissä noille rajavartioasemille, riisui hän kelsiturkin hihoista matkan ajaksi everstin arvomerkit pois.

Joitakin toimiamme lienee hyvä muistella, ehkä ne pieneltä osin kertovan työtämme sen ajan rajoillamme. Talvella 1968 nousimme useaan kertaa partio kerrallaan Utsjoen Ailigastunturin päälle yöksi tähystämään ja kuulostelemaan. Yöllä  oli jäätävä viima. Kaksi tuntia kerrallaan oli toinen tähystämässä, toinen nukkui hankeen peitettynä paperisessa  pukupussissa tähystäjän vieressä. Tilanne, mikä silloin Iie ollutkin vaati semmoista valvontaa silloin.

Utsjoen Ailigastunturi

Partiossa meillä  oli lupa käydä Tenon Norjanpuolella ostamassa tarvitsemia elintarvikkeita. Aseet piti jättää Suomen puolelle. Utsjoen ja Nuorgamin puolessa välin oli rajavartiostolla Alapeuran turvekammi joen töyräällä. Heti Norjan puolella oli pieni tila, josta kävimme ostamassa maitoa ja joskus leivän. Maksuksi kelpasi Suomen markka, jos ei sattunut kruunuja olemaan. Olin kevättalvella sunnuntaipäivänä partiossa, johtaja rajavääpeli Pentti Mikkola. Hän ei kuulunut vartion vakihenkilökuntaan, enkä muista miksi hän ylipäätään oli siellä. Mutta siinä aamusella heräsin kammin ritsiltä, kun kammin oveen koputettiin. Katsoin vääpeliä, josko kutsuisi koputtajan sisään. Sisään kuului vääpelin komento. Aukaistusta ovesta tulvi hämärään kammiin häikäisevä kirkkaus. Miesääni toivotti hyvää huomenta. Hän esitteli itsensä ja mukana olleen vaimonsa. Sanoi olevansa urakoitsija Remes Rovaniemeltä. Olivat lähteneet hiihtelemään ja katselemaan tulevan maantien maapohjia ja maisemia. Vääpeli käski laittaa heti kahvit kiehumaan ja tahtoi vieraat sisään "nääs kyllä tänne mahtuu". Vieraat joivat kahvit ja kertoivat lisää, että kyllä teitäkin helpottaa kunhan maantie saadaan rakennettua Nuorgamiin. Kiitosten jälkeen vieraat poistuivat. Heti oven mentyä kiinni pyöritti vääpeli etusormeaa ohimonsa kohdalla sanoen "nääs ei pidä kaikkea uskoa, ei tänne ikinä voi tietä rakentaa näihin tuntureihin ".

Vastaavasti Utsjoelta kolme penikulmaa Tenoa ylöspäin Levajokisuun kohdalla oli rajavartioston Saarakiven partiomaja. Sen Norjan rannalla oli Mikelsenin talo. Siellä kävimme kuin kotona. Heillä oli aitassa pieni kauppamakasiini.  Talossa asui kaksi vanhaa poikaa ja heidän iäkäs siskonsa.

Kenties tämä sisko oli henkeni pelastaja. Lähdimme Utsjoelta hiihtäen partioon Tenoa ylöspäin. Pakkasta oli 42 astetta. Suksi naukui ilkeästi pakkaslunta vasten. Jo lähtiessä kulki hartioissa vilun väreet ja kuumetta kenties oli. Viimein tuli Saarakiven kämppä vastaan. Olin sairas, kuume nousi entisestään. Partion lääkepakkauksesta syötti partiokaveri kaikki ropit, mutta eivät ne asiaa auttaneet. Hän hiihti Paltto Jussin talolle Tanssijoelle ja soitti sieltä valtion puhelimella tilanteen Utsjoen vartioasemalle. Vartiopäällikkömme rajaylivääpeli Urho Nuutinen, joka oli saanut aikoinaan lääkintäaliupseerin koulutuksen ilmoitti asiasta Ivaloon komentopaikalle.

En tiedä kuka päätöksen teki, mutta Niilo Tarvajärven hankkima ja Ivaloon rajakomppaniaan sijoitettu Agusta Bell ilmasiltahelikopteri nousi ilmaan minua hakemaan. Kone laskeutui tankkaamaan Utsjoelle Onnelan törmälle ja siihen jäi kahdeksi viikoksi. Pakkasta oli tuolloin 47 astetta, eikä kone lähtenyt käyntiin. Lentäjänä oli ohjaajaluutnantti Antti Pesonen, mekaanikosta en tiedä. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin olivat suunnitelleet olisi minun paikkani ollut ulkopuolisessa helikopterin jalaksissa kiinni olevassa kuljetuslaatikossa. Jälkeenpäin ajatellen hyvä, että kone jäätyi, Kyyti lämmittämättömässä ulkolaatikossa niissä pakkasissa olisi ollut kylmää. Tilanne muuttui kohdallani huonommaksi, olin alkanut mennä tajuttomaksi. Partiokaveri oli vienyt sanaa tuohon Mikkelsenin taloon asiasta. Norjan vastarintaliikkeen entinen lääkintälotta hommasi paikalla sattumoisin olleen poromiehen vedättämään minut porolla ja reellä ensin heidän kotiinsa ja sieltä sitten Norjan puolella edelleen Tenoa alas Yläkönkään ohitse Borssejoen suuhun, johon siihen aikaan tuli pienoinen hiekkatie Tanabruun suunnasta. Kaikki tuo kuljetus oli minulle tietämätöntä, olin heikon tajunnan rajamailla ja muistin ulkopuolella. Milloin minut sitten ja miten tuotiin Suomeen ja Ivalon lasarettiin ei enää tule muistiin. Tuossa Inarin kunnan vanhassa puurakenteisessa sairaalassa potilashuoneiden ovet olivat kuin entisajan saluunoiden. Eli aukesivat keskeltä kumpaankin suuntaan. Siellä potilashuoneessa sitten yöpuolella, kun Ivalon matkailumaja oli sulkeutunut saapui kunnanlääkäri tohtori Taage Hastrup, siis vapaa-aikanaan katsomaan minunkin vointi. Pyöreähkö täyteläinen konjakin tuoksu seurasi kunnioitettua kunnanlääkäriä. Hän kokeili lääkärin ottein kurkun seudun ja imusolmukkeiden alueet. On nyt vielä täsmennettävä se seikka, että hän oli todella vapaalla ja osoitti suurta lääkärin etiikkaa tulessaan minua katsomaan ilmeisesti sairaanhoitajan ilmoituksen perustella.

Tenon vartta kulkiessamme olivat vaikeat kulkupaikat Ylä-Tenolla Baktivaaran kohdalla, jossa tunturi putosi jyrkkänä Tenoon ja toisaalta alaspäin Nuorgamiin mennessä Vetsipahdan kohdalla, missä tilanne oli samankaltainen.

Utsjoen vartioasema

Utsjoen rajavartioaseman portin kohdalla oli valkoinen pieni tullikoppi, jossa vuoroja tehden teimme tullivalvontaa ja tarkastuksia. Eipä niissä rajaseudun asukkaiden kuormissa jauhoja, kahvia, sokeria ja piipputupakkaa kummempaa tullattavaa ollut. Meillä, niin minullakin oli valokuvallinen passintapainen "rajaseudun asukkaan tullauskirja", johon kirjattiin tulissa tuomisemme Norjasta.

Rajavartioasemamme  oli tuiki arvokas turva kaikille, olihan siellä sentään kymmenkunta verevää miestä ja yhteydet Tasavallan muihin osiin sekä puhelimella, että sähkötysradiolla. Eräs pikku sivutehtävä oli toimia kirkonkylän vapaapalokuntana. Vartion tallissa oli maitokärrin päällä moottoriruisku. Autoahan ei vartioaseman kalustoon kuulunut. Niinpä erästä kuolpunan pikkumaastopaloa lähti tämä uljas palokunta sammuttamaan niin, että rajajääkäri Paavo Katajamäki sitoi maitokärrin aisan moponsa tavaratelineeseen ja muu "palokunta" savuavan mopon perään rajavartioston vihreillä polkupyörillä ketjut kireällä.

Utsjoen ainoana poliisina toimi ylikonstaapeli Olavi Kantojärvi. Valtiolla oli hulppean kokoinen miltei valkoinen poliisin virkatalo. Siellä Olavin poliisiasema toimi. Virka­-apuja hän pyyteli suoraan rajaylivääpeli Urho Nuutiselta. Kerran saavutti jälleen virka-avun pyyntö vartioaseman, nyt aamupuolella yötä.  Tilanne oli, että tunteet olivat kuumenneet miesporukalla eräässä Tenonvarren talossa. Olipa siellä jo puukkojakin näytelty. Utsjoen majalasta juuri vartioasemalle  saapunut rajajääkäri oli asettunut makuulle punkkaansa, kun päivystäjä nyki olkapäästä. Tehtävä kuului päivystäjältä, Urho määräsi että sinun on lähdettävä selvittämään humalaisten puukkohippaa. Suoraan sanoen laskuhumalainen virkamies ja toinen partiokaveri, joka myös herätettiin ottivat pyörät alle ja lähtivät.

Olihan se heille hyvin hikinen reissu päästä paikanpäälle. Ilmeisesti partion johtaja oli päättänyt selvittää asian ilman suurempia neuvotteluja. Pistoolikourassa hän tempaisi ulko-oven auki ja painui eteiseen. Sen hämäryys haittasi näkemästä lytyssä olevaa mattoa seurauksella, että lainvartija rojahti karmeasti kiroillen eteisen lattialle. Samassa laukesi hänen pistoolinsa. Ylös päästyään tempaisi kaatunut mies pirtin oven auki. Osa humalikoista nosti kätensä ylös, osa heitti puukkonsa lattialle. Virka-apupartion johtajan tyly käsky raikui pirtissä. No alaiset painuu nyt omalle puolen ja muut taloon kuulumattomat heti kotimaisemiin. Tyyneys ja rauha palasi taloon. Poliisi sai raportin, annettu virka-aputehtävä hoidettu. Väki poistui talosta virkavaltaa kunnioittaen.

Taisi mennä tuosta parikin viikkoa, kun kerran tapasin kylänraitilla pari Utsjokista miestä, heillä oli raatia eli tulivat puhumaan. Hieman nauravat miehet sanoivat; Rajamiehet ne panivat ryypiskelijät ojennukseen. Sitä ne olivat talossa ihmetelleet, miten se rajamies osasi ampua lasisen ison astian säpäleiksi porstuan kaapista, vaikka ei taatusti sitä nähnyt. Astiassa oli ollut kiljua käymässä.

Vastaus oli, kaipa se koulutuksen tuomaa varmuutta.

Utsjoen vartioaseman miehistössä palveli aikanani -toivottavasti en unohda ketään- ylirajajääkäri Vilho Pelkinen, rajajääkärit Pentti Kainulainen, Pentti Holopainen, Veikko Guttorm, Ilmari Mattus, Juhani Lilja, Kalevi Lehtonen, ylirajajääkäri Ensio Jannula, Juhani Riipi,  ja aiemmin mainittu Paavo Katajamäki. Pentti Kainulainen oli ollut samoin Ilmari Mattus YK:n rauhanturvaamispataljoonassa Kyproksella. Pentti toimi vartion radistina, hänellä oli kansainvälisen luokan sähköttäjätaito. Sähkötysradiona toimi saksalainen  Bertta- radio, joka oli tarkkaviritteinen. Sillä Pentti nappasi radioviestejä Jäämerta myöten kertoillen meillekin, mitä niistä nyt voi yleensä puhua.

On vielä mainittava rajajääkäri Juhani Liljan rajajääkärin urasta. Jussi kertoi, että ilmoittautuessaan rajajääkärien peruskurssille  lmmolaan oli koulun johtaja eversti Eero Naapuri pyytänyt häntä käymään koulunjohtajan virkahuoneessa. Hän meni, Eero katseli ikkunastaan ulos ja rykäisi kysyen. Mitä te olette suunnitelleet kun olette hakeutuneet rajavartiolaitoksen  palvelukseen. Jussi kertoi ensin, olin hieman ymmällä, mutta oletin tietäväni kysymyksen aiheen. Vastasi haluavani palvella rajajääkärinä pohjoisilla alueilla. En tarvitse muuta tietoa oli everstin vastaus. Juhani palasi takaisin Utsjoen rajavartioasemalle rajajääkärien peruskurssin suorittaneena. Oudon kysymyksen taustana oli se, että Jussi oli valmistunut teologiksi yliopistossa, mutta ei ottanut pappisvihkimystä vastaan.

Tuohon Utsjoen vähälukuiseen väestöön levisi pikkuhiljaa tieto rajoja vartioivasta papista. Jussila oli kyllä reppunsa uumenissa uusi testamentti, mutta ei hän meille koskaan uskon asioita tuputtanut, mutta ei tietenkään uskontoa kieltänytkään. Gulsnit sätkätupakka paloi sangen usein Jussin suupielessä.

No, kevättalvinen partiomme Jussin kanssa saavutti Nuvuksen, jonne on Utsjoelta noin kuusi penikulmaa. Siellä saimme yöpyä Guttormin talon yläkerrassa vihreää lippua vastaan, jonka annoimme talon emännälle. Hänen kulkunsa osuttua Karigasniemen kylälle, sai hän postista korvauksen majoittumisesta lippua vastaan. Kun oli sunnuntaipäivä oli pirtissä pyhäpukuisia Lapin ihmisiä sekä Suomesta että Norjasta. Saimme heti kahvit oikein posliinikupeista ja nisua päälle. Emäntä pyysi, että kun pappi on nyt lähtenyt oikein tänne asti niin sanotko jotain uskosta tänä "sootnapeävänä" s.o. sunnuntaipäivänä. Niin heläji joku virsi ja hyvin jäsennelty uskon puhe. Jussi käänsi ruotsiksi varmuuden vuoksi puheestaan  ne kohdat, jos epäili etteivät norjalaiset suomea ymmärrä.

Itsenäisyyspäivänä istuimme ryhdikkäänä Utsjoen kirkon etupenkeillä virka-asu päällä. Kirkonmenot olivat pohjois-saamen ja suomen kielillä.

Kalaa pyysimme  tunturijärvistä, pääasiassa rautuja.

Rajavartioasemilla vallitsi luottamuksellinen sosiaalinen ilmapiiri. Asuttiinhan Rajavartioasemalla miehistötuvissa. Kyllä siinä oppi palveluskaverit tuntemaan monipuolisesti.

Nykypäivän vaurauteen verrattuna on hyvä mainita muutamia pikku tapahtumia sen ajan toiminnasta.

Virkakirjekuoret tehtiin itse vanerisapluunan avulla. Kuoriaines oli ruskeaa rullalla olevaa pakkauspaperia. Kun kuoren aihiot oli leikattu, taiteltiin ne kuoren muotoon ja liimattiin saumat kiinni. Sitten kuoren etupuoli jaettiin mustekynällä neljään eri lohkoon. Tämä tarkoitti sitä, että samaa kuorta voitiin käyttää neljän lähetyksen lähettämiseen. Vanhentuneet merkinnät kuoresta ruksattiin yli.

Rajavartioaseman emäntä teki maukkaita ruokia. Metsän viljaa ja kalaa tuotiin välillä emännälle. Niistä tuli piristävä makuelämys vankan sotilasmuonan jatkoksi. Vartion muonavarastosta luovutti emäntä kunkin tarvitsemat partiomuonat ja ne maksettiin tilistä emännälle.

Sitä mukaa kun hevoset poistuivat vartioasemilla vihreimmille laitumille Karjapohjolan auton kyyditseminä alkoi tilalle tulla moottorikelkat. Ensimmäiset mallit olivat harjoittelukappaleita. Utsjoelle ilmestyi Lumikko merkkinen moottorikelkka. Siinä oli hyvin raskas Valmetin kone. No se upposi reki perässä Äimäjoen vaaran rinteeseen. Kone oli leikannut kiinni ja koko kelkka vietiin kuorma­-auton lavalla pois.

Ahkion hihnat kireällä vedettiin reessä olevat Vuoguljärven kammin rakennustarpeet perille rakennuspaikalle.

Rajajääkärien arvokas työ alkoi jäädä kohdaltani taakse.

Rajakomppanian päällikkö majuri Urho Salonen otti minut rajajääkärien harjoituspäivillä Ivalossa komentopaikalla puhutteluun. Puhuttelun luonne oli selvä. "Teillä on varusmiesaikainen sotilasjohtajakoulutus, jossa olette menestynyt hyvin samoin kuin rajajääkärien peruskurssilla. Teidän tulee hakeutua raja-aliupseerin uralle". Tuolta tai sitten edellisiltä harjoituspäiviltä on mainittava eräs kuvaava tapahtuma, jota ei varmasti puolustusvoimain puolella ole sattunut.

Makoilimme vanhan kasarmin yläkerran miehistötuvan punkilla ruokalevolla hieman ennen puoltapäivää Rajakomppaniaan  oli tullut sanoma edellisen päivän illansuussa, että rajajääkäri lsto Kinnunen on nimitetty rajavartiolaitoksen kersantti ap toimeen seuraavana päivänä. Seuraavan päivän aamupäivälläkään ei lsto ollut saanut tietoa nimityksestä, kun vasta vähän ennen ruokatuntia. Ruokatunnilla sitten varusvarastolta ilmestyi kersantin kauluslaatat ja arvomerkit lston kaulaan. Riihikuiva kersantti astui tuohon meidän lepotupaan siten, että nosti kätensä oven yläkarmiin ja työnsi jalan tuvan puolelle. Valpas rajajääkäri Aamo Ryynänen huomasi kersantin ja pomppasi pystyyn huutaen huomio. Silloin lsto torui Ryynästä "no no rajajääkäri Ryynänen, älkääpäs alkako nuolla esimiestä". Voi sitä naurun remakkaa, kun huomasimme Istosta tulleen herran, sangen lojaalisti hän torui rajajääkärikaveriaan.

Vuona 1969 monen lukemisen ja harjoittelun jälkeen oli pääsykokeet Lappeenrannassa kanta-aliupseerikoulussa. Sanoma tuli ja hyväksyntä kanta-aliupseerien peruskurssi 29 oppilaaksi. Se koulu oli niin kova kuin sotakoulun tulee kantahenkilökunnalle  olla. Fyysinen ja henkinen kunto punnittiin, osalle koetus oli liikaa. Matka oli tällöin varusteiden luovutukseen ja opiskelun keskeytykseen. Saimme hyvän pohjan toimia opettajana ja kouluttajana, sekä sotilasjohtajana omissa aselajeissamme.

Lisäksi koulutus sisälsi aimo annoksen sotakouluihin liittyviä vuosisataisia perinteitä ja niiden vaalimista.

Tammikuun alussa 1971 oli valmistumisen jälkeen ilmoittautuminen Lapin rajavartiostossa, sijoituspaikka 5/LR opetusaliupseerin tehtävään. Vanhemmat kouluttajat vitsailivat" hoitakaa te tämä homma, kun olette viimeksi sieltä herra koulusta tulleet".

Voi sanoa ettemme olleet läheskään valmiita kouluttajia. Meillä kyllä oli kouluviisautta, mutta ei käytännön tietoa. Vuosien saatossa meistä tuli sissikouluttajia. Siinä koulutuksessa ei oltu kaukana viime sodan aikaisesta kaukopartiotoiminnasta.

1971 kesällä oli edessä rajavartioaseman päällikkökurssi Rajakoulussa lmmolassa. Siellä käsiteltiin asioita, joita ei edes sivuttu Lappeenrannan sotakoulussa. Kouluttajan työt jatkuivat tämän kurssin jälkeen Rovaniemellä.

Lapin rajavartioston sissikomppanian kasarmi

Sitten oli edessä lomake, jossa oli suostumus toimia sodanaikaisten räjähteiden raivaajana. Oli siinä teksti korvauksesta, jonka jälkeenjäänyt sai, mikäli raivaus olisi johtanut kuolemaan. Halu sodanajan miinojen raivaustehtävään oli oma-aloitteinen. Raivausvalmius harjoiteltiin ja testattiin Sarriojärvellä. Varmemmaksi vakuudeksi siitä oli merkintä LR:n päiväkäskyssä toimia kouluttajana ja johtajana räjäytystöissä, sekä sodanaikaisten räjähteiden raivaajana ja raivaustyön johtajana. Tuonnempana kerron joitakin kokemuksia miinojen, kranaattien ja erilaisten ammusten raivauksesta. Nämä raivaukset olivat jälkiraivausta. Eli räjähteet tulivat esiin lisääntyneen rakennustoiminnan ja muun maankäytön kaivuutöiden aikana. Lisäksi osa raivauksesta oli heti vetäytyvien saksalaisjoukkojen  jäljessä tieuria raivanneiden suomalaispioneerien pikaraivauksen jälkiraivausta.

Tähän on hyvä kertoa yksi pieni episodi tuosta ajasta. Rajakersantti Teuvo Kaukonen oli pioneerijoukkueen kanssa Inarin Hyljelahdessa miinojen raivauspuuhissa, kun hän sai tiedon taloa rakennuspuuhissa olevalta Yrjö Lietoffilta, että heidän talonsa lähettyviltä löytyi automiina. Tapahtumien kulkua minulle selvitti vuona 1968 Yrjön vaimo Hilja Lietoff- Yrjö oli jo kuollut. " Niitä pioneereja johti sellainen sotainvalidi kersantti, sillä oli puujalka polvesta alaspäin. Kersantti sanoi menkää te tuonne kellariin ja ovet kiinni. Tulette sitten ulos kun tullaan hakemaan, me räjäytämme tämän miinan tässä. Kului pitkältä tuntuva aika, sitten maa vavahti ja kellarin katosta tuli hirsien välistä hiekkaa meidän päälle. Meni siitä aikaa, kun joku tuli aukaisemaan ovet sanoi voitte tulla ulos. Taivaalla kieppui vielä iso musta savurengas. Iso mänty, jonka Yrjö oli säästänyt pihapuuksi oli rojahtanut poikki melko tyvestä ja kaatunut melkein suoraan talomme päälle. Talossa ei ollut vielä kattoa, mutta kurkihirsi ja sen päällä lapehirret päällä. Rojahtanut vankka mänty oli kaatuessaan katkaissut kurkihirren ja nojasi tasakaton seinää vasten. Minulta tuli itku. Silloin kersantti tempaisi vyöltään pistoolin ja sanoi miehilleen. Sen, joka aukaisee viinaputelin ennen kuin tässä talossa on ehjä katto, ammun vaikka joutuisin iäksi vankilaan. Varmaan ne monta päivää siinä tekivät töitä, ja saimme ihan hyvän valmiin katon. Sano se kersantti Yrjölle, että olivat sakemannit laittaneet monta automiinaa päällekkäin raivausten hidastamiseksi".

Raja-Joosepin rajavartioasema

Vuoden 1973 syksyllä tuli komentajan käsky, siirtyä Raja-Joosepin rajavartioasemalle vartioaliupseerin tehtävään. Poikamiehen omaisuus koostui ostetuista palvelusasuista ja siviilivaatetuksesta, sekä pienistä kotiesineistä. Ne mahtuivat mainiosti 'Tippa  Relluun", jolla ajella köryyttelin kohti Ivaloa, ruskan palaessa tunturien kyljillä. Ivalossa oli reipas ilmoittautuminen komppanian päällikkö majuri Pertti Veijolle. Pidättyväiseltä sodan kokemuksen omaavalta majurilta oli käsky karun eleetön, mieleeni tuli mielikuva kuin käsky etulinjan joukkueen johtajalle tilanteen vakiinnuttamiseksi. Seuraavaksi oli suunta "Joosepin mutkaiselle, viivyttäjän unelmatielle" kohti Raja-Joosepin rajavartioasemaa. Rajavartioasema seisoi pienellä kummulla Karhulammen läheisyydessä. Tein muotopuhtaan ilmoittautumisen toimistossa paikalla olleille rajavartiomestarit Osmo Sissalalle ja Tapani Räisäselle sekä rajaylivääpeli Mauno Ala-Kahrakuuselle. Pienessä toimistossa leijui väkevänä norjalaisen Gulsnit sätkätupakan lemu ja savu. Arvon esimieheni tuntuivat olevan kaukaa menneisyydestä. Heidän hiljainen osin arvoituksia sisältä puhetyylinsä loivat kiinnostusta lisäävää ilmapiiriä. Varsin pian selvisi, että herrat arvostivat tulijaa. Vartiopäällikkö Tapani Räisänen esitteli toimiston kirjoituskoneen, joka oli varustettu kyrillisin aakkosin. Ihmettelin asiaa kirjoitettiinhan sillä asiakirjat komppanian suuntaan Ivaloon eikä Neuvostoliittoon. Koneen olemus henki menneisyyttä, mistähän ja milloin lienee tänne tullut. Herrojen täyttymys oli se, että tulija osasi kyrilliset aakkoset ja taitoi - kuten rajavartiomestari Osmo Sissala ilmaisi -jonkin verran venäjän kieltä. Pian huomasin olevani tuon armoitetun "esikunnan" kirjuri ja kynätöiden päätekijä

Tämä kirjoituskone aiheutti pienen kurinpidollisen konfliktin. Rajavartiomestari Tapani Räisänen hermostui perin juurin tuohon kyrilliseen masinaan ja otti sen kerran Angliansa kyytiin. Matka ohi komppanian jatkui Rovaniemelle Lapin rajavartioston esikuntaan. Huoltomies kun alkujaan oli, osasi hän asetien kiertotiet ja vaihtoi esikunnan varastosta kiroamansa kirjoituskoneen latinalaisilla aakkosilla olevaan Adler- merkkiseen kirjoituskoneeseen. Tuntui mahtavalta takoa tuota nykyajan -joskin sekin viisikymmentäluvun mallia olevaa - kirjoituskonetta. Mutta sotilasorganisaatiossa  kaikki on varmistettu. Koneen vaihdosta tuli aikanaan viralliset lähetys ja vastaanottolistat komppaniaan kirjanpidon saattamiseksi siltä osin ajan tasalle. Puhelin soi ja vanha rajavartiomestari sai käskyn tulla komppaniaan selvittämään pahaa virhettä, rajavartioasemalta ei asetie kulje ohi komppanian. Suullisilla ankarilla nuhteilla evästettynä, saapui rajavartiomestari vaisuna takasin rajavartioasemalle.

Raja-Joosepissa  oli päivystäjän huoneessa Bertta sähkötysradio ja 30-linjan puhelin keskus.

Raja-Joosepin vartio 40 luvulla

Niin kului viikot mutta joskus sentään taitojen ylläpitämiseksi pääsin vetämään rajapartiota koko pitkällä rajaosuudella. Rajanylityspaikka oli rajavartioasemalta noin 7 kilometrin päässä. Siellä oli punainen hirsitalo ja tie Neuvostoliittoon. Rajanylityspaikalla oli muutaman miehen ylikulkua valvova partio johtajana raja­-aliupseeri yötä päivää. Tulo- ja lähtöleima ikuistui ylittäjän passiin, kun rajaylitysasiakirjat olivat kunnossa. Muussa tapauksessa edessä oli käännytys tulosuuntaan. Monia eri vaikeitakin tapauksia oli, ja tietysti tavanomaisiakin pääosin.

Ei auttanut unohtaa miksi siinä oli ja mitä teki. Hermot oli pidettävä tyynenä, mutta lujana. Väliin oli olo kuin suuremmallakin päätöksen tekijällä, väliin pohti, että paljon meihin luotettiin. Seuraavaksi oli rajanylittäjän tavaroiden tullitarkastus. Senkin hoiti tuo rajamiesten "puomipartio". No niihin tullitehtäviin mahtui koko se kirjo, jota jokainen valtakunnan rajan ylittänyt matkustaja on nähnyt ja kokenut matkoillaan.

Yhteyden ottaminen Neuvostoliiton puolen Lotan rajavartioon tapahtui esimiehen käskystä. Lähellä rajaa oli omassa hirsipuun rakennetta muistuttavassa rakennelmassa roikkumassa ainakin metrin mittainen rautakisko. Sitä lyötiin pajavasaran kokoisella vasaralla lujaa monta kertaa ja samalla yhteyssalossa oli meillä sininen lippu, yöllä sininen taskulampun valo. Kun naapuri huomasi aikeemme kongitti sekin ja veti yhteyslipun salkoon. Siitä puolen tunnin kuluttua oli kohtaaminen rajalla. Kohtaamisessa johtajan piti olla aina vähintään rajatoimiupseeri, ennen raja-aliupseeri. Vastaavasti menetteli Neuvostoliiton puolen rajamiehet halutessaan yhteyttä Suomen puolelle. Pimeällä ja yöllä, kun naapurin miehet olivat siirtyneet kauemmaksi rajalta omalle vartioasemalle, yhteyspyyntö suoritettiin ampumalla ilmaan kiväärillä sovittu laukausmäärä Tämä toistettiin varmuuden vuoksi. Mieltä tummentavaa oli ottaa rajalla vastaan Muurmanskissa kuollut suomalainen, karkeasta lautatavarasta tehdyssä puulaatikossa. Sekin laatikko oli naulattu melko lujasti kuorma-auton lavalle. Keskellä raja-aukkoa tien päällä kangettiin laatikko irti auton lavasta ja työnnettiin odottavaan ruumisautoon. Arkun painosta johtuen, arkku ei liukunut kiskoillaan auton sisälle kuin raakaa miesvoimaa käyttäen. Luonnollisesti arkun kansi kammettiin ennen luovutuspöytäkirjan tekemistä auki, varmistuaksemme sen sisällöstä.

Vuoden 1974 alussa loppui aliupseeri järjestelmä. Se näkyi täällä "etulinjassa" sanomassa, jossa luki aliupseerien olevan toimiupseereita. Kohdallani lisäksi sanomassa maininta, ylennys rajaylikersantiksi.

Puolustusvoiman sotilasarvoilla ei rajavartiolaitoksessa sinänsä ollut merkitystä. Puolustusvoimista haki silloin tällöin kanta aliupseereita, kuka mistäkin syystä rajavartiolaitokseen. Niinpä Raja-Joosepin rajavartioasemalla palveli kaksikin rajajääkärin tehtävissä ja palvelusarvolla, vaikka sotilasarvo toisella oli ylivääpeli ja toisella ylikersantti. Näidenkin esimies olin, joskin asiaa ei koskaan mitenkään korostettu. Toiseksi heidän koulutustaan ja taitoja oli helppo käyttää ns. toimistotöihin. Myöhemmin heidät nimitettiin ensin Rajavartiolaitoksen kersantin ja sitten ylempiin toimiupseerin arvoihin.

Vielä on mainittava yksityiskohtana se, että jouduin ottamaan virka-asuntona kaksi huonetta ja keittiön asunnon. Sen täytti kuitattu sotilassänky, reppu, ja valtion virkapuhelin. Ajanoloon tutustui poroaitavahteihin ja poromiehiin. Niistä Hirvas Jussi ja Paulus Magga tulivat joskus kylään ja jäivät yöksikin, tilaahan oli. Voin sanoa että näistä vieraista jäi leijumaan melko alkukantainen tuoksu heidän kääriessä porontaljansa lattialta ja lähtiessä omille teilleen. Toisaalta kirjasin etenkin Hirvas Jussilta monia kairan tarinoita jo hänen muistoistaan 1920 luvulta alkaen. Suomujoen varren Jääkärikämpän alkuaikojen, vääpeli Teiran vartioiden otteet Jussin kertomusten perusteella olivat enempi omintakeisia ja korpilakia soveltavia.

Ivaloon kouluttajaksi

Rajavartiolaitoksessa lisättiin varusmiesten koulutuspaikkoja. Ivaloon rajakomppanian kasarmialueelle oli rakennettu kokonaan uusi rajakomppanian päärakennus entisen kaksikerroksisen puukasarmin tilalle ja vielä isompi varusmiesten kasarmi.Siellä varusmiesten koulutus alkoi syksyllä 1974. Sanomassa luki, että paikkani on tuon uuden sissiosaston koulutusupseerina. Nyt oli muutto Ivaloon edessä. Oli kiinnostavaa luoda sisseille uusiin maisemiin vakioharjoitusten koulutussuunnitelmat ja ottaa oma joukkue johdettavakseen.

Ivalon komentopaikka. keskellä sissiosaston kasarmi

Erään vakiopaikan, jolla ei ollut kartassa nimeä nimesin munakukkulaksi. Se nimitys vakiintui niin, että sissiosaston päällikkö kapteeni Jaakko Kaltio selosti koulutustarkastuksessa komentajalle alkavaa harjoitusta "viivytyksen takaraja on tässä Munakukkuloilla". Komentajan evl. Einari Närhisalon suupielissä oli aistittavissa hymyn kare. Olihan se kuuluisampi Munakukkula Uhtuan suunnalla kaikkine lauluineen.

Portipahta-altaan pohjoispuolella  oli menossa laaja sissiharjoitus. Siihen osallistuivat sekä 5/LR sissikomppania että Ivalon sissiosasto. Viikko oltiin kairoja miinoitettu ja tiedusteltu. Telttaani toi torstai aamupäivällä lähetti, esikunnan sanomaa. Lapin rajavartioston komentaja on siirtänyt minut Muonion rajakomppaniaan Munnikurkkion erämaavartion päälliköksi. Sanoma tiesi kävelyä maantienvarteen ja ylirajajääkäri Arvi Jemisen -syntyjään Sortavalan poika - ohjastaman transitin kyydissä Ivaloon. Pikaisen lähdön syy oli käskyn lopussa. Saman päivän iltana klo 20.00 lähtee Ivalosta Alajärven lentosatamasta Rajavartiolaitoksen Beaver vesitasokone kohti Munnikurkkiota. Minun oli lähdettävä heti valmistelemaan päällikkyyden vaihtoon liittyviä asioita.

Munnikurkkion erämaa vartioasema

Kauniissa ilta-auringossa nousi ärjyen ilmoihin voimakasmoottorinen vesitaso Alajärveltä minä kyydissä. Konetta ohjasi ohjaajayliluutnantti Harry Yletyinen ja mekaanikkona lentomestari Mauri Pankkonen. Kone kehräsi korkeutta ja nokka hakeutui kohti läntä Käsivarren tuntureita. Ilta-aurinko kimalteli kirkkaasti siivissä. Tiesin parivaljakolla olevan pitkä lentokokemus. Katse osui koneen sisäpeiliin ja kysyin mitä lentäjä teki, kun peilistä näkyi vihollishävittäjän tumma täplä. Sitä ei olisi näin jälkeenpäin ajatellen pitänyt kysyä. Beaverin jyhkeä moottori väliin ärjyi tai vihelsi kun siipiliukua pudotettiin huimaa vahtia kohti maata ja sitten veto miltei täyteen immelmanniin. Lähempänä Hetan kylää lento vakiintui vaakalentoon. Karttalaukkuni oli puolillaan oksennusta ja silmissä pyöri erikokoisia palloja. Hiljaisena poikana istui takapenkillä, kun koneen ponttoonit kahahtivan Munnikurkkion rajavartioaseman lähellä Melalammen pintaan. Nopeasti oli kone kiinni pienen laiturin kupeessa. Astuin ihanaan viileään hapekkaaseen maailmaan. Sauna oli lämmitetty Lätäsenon rannalla. Siellä saunottiin ja pulikoitiin. Uni tuli etsimättä silmään. Seuraavana päivänä käytiin lävitse henkilöstö, tehtävät, kiinteistöt, ja kaikki asiakirjoista lävitse. Lento jatkui tämän jälkeen välilaskulla Muonion Särkijärven kautta Rovaniemelle Norvajärvelle Lapin rajavartioston venelentosatamaan.

Muonioon

Elokuussa oli sitten Ivalossa muuttokuorma Betfordin lavalla ja matka kohti Muoniota alkoi. Asian yksityispuoli ei kuitenkaan ollut aivan näin selvä. Olin nimittäin mennyt naimisiin. Itse vihkiminen oli joulukuussa 1975 Ivalon kirkossa ja hääjuhla komppanian kerholla. Ensimmäinen lapsi Jarmo Syntyi elokuussa -76. Olin tehnyt päätöksen ja laitoin komentajalle kirjeen, jossa esitin siirron perumista. Oli uhkarohkeaa viedä kuukauden ikäinen lapsi 50 kilometrin päähän tiestä tunturimaahan. Henkilötoimiston päällikkö majuri Mauri Kontkanen välitti komentajan tulikivenkatkuiset terveiset. Siirto Munnikurkkioon lykkääntyy toistaiseksi, mutta nyt palveluspaikka on Karesuvannon rajavartioasema ja siellä tehtävä vanhempi vartioupseeri. Ei tästä mitään säröä komentajan ja minun välilleni jäänyt. Kun hän tuli käymään Käsivarressa oli keskustelut aivan muussa kuin menneessä siirrossa. Tämä Käsivarren aika oli omalla tavalla opettavaista aikaa. Siellä sai myös kokea Urho Kaleva Kekkosen hiihdon järjestelyt ja kaiken mitä siihen liittyi, joskaan en ollut itse mukana varsinaisessa hiihtoporukassa.

Oli aika alkaa lukemaan, nyt vuona 1977 rajavartiomestarikurssin pääsykokeisiin. Se luku onnistui, edessä oli matka lmmolaan ja rajavartiomestarikurssi 10 oppilaaksi. Kurssi meni arvosanoilla mitattunakin hyvin, liiankin hyvin. Rajakoulun puolelta oli valmisteltu kurssin loppupuolella esitys, siirtämisestäni koulun opetusupseeriksi. Sain asiasta tiedon, pommi oli pudonnut. Perheeseemme oli syntynyt toinen poika. Olimme vaimon kanssa lujasti päättäneet "tuntureilla alkoi meidän yhteinen taival ja sinne me kuulumme niin kuin lapsemmekin". Pitkän pohdinnan jälkeen kirjoitin henkilökohtaisen kirjeen Lapin rajavartioston komentajalle eversti Jarmo Mattilalle. Pidin suurena kunnianosoituksena ja luottamuksena sitä, että minut oli hyväksytty tuon rajamiesten pyhän akatemian opettajakuntaan. Mutta loppu oli vähemmän johdonmukaista tunteeseen perustuvaa ja vailla virkakuvaan kuuluvia perusteluita saada palvella Lapin rajavartiostostossa. Paperit seilasivat, puhelimet pirisi, sanomat lenteli. Lopputulos oli sain jatkaa palvelusta Karesuvannon rajavartioasemalla.

Elokuussa vuona 2013 Rajakillan tapaamisessa nauroi rajaeversti evp. Martti Kukkonen lmmolan upseerikerhon iltaistumisessa, tuota siirtosuunnitelmaa ja sen tapahtumaa muille kertoessaan. Ilmeisesti Martilla oli ollut aikanaan Rajakouluun siirtooni lujasti sormet pelissä.

Karesuvanto

Karesuvannon ajalta olisi monia paikallista elämää kuvaavia kertomuksia. Mutta kerron erään hieman toiselta kantilta paikallisen tapahtuman. Karesuvannon naapurikylä Ruotsin puolella heti Könkämäenon rajajoen toisella puolen on Karesuando. Tutustuimme tuohon kylään ja sen asukkaisiin hyvin kauppareissujen ja muun kanssakäymisen myötä. Tutustumista lähensi se seikka, että Pajalassa asui sukulaisperheemme, joilla oli myös läheiset tuttavuus- ja ystävyyssuhteet Karesundoon. Esson huoltoaseman/korjaamon omistaja toimi Elias Gustafson puhekielessä "Gystä" Niin Karesundossa kuin koko Norbottenissa puhutaan vanhaa suomea Meijän kieltä. Oli syksy ja kodinturvajoukkojen ammuntaharjoitus Karesuandon ampumaradalla. Räntää satoi ja päivä haljun hämärä. Gystä - kodinturvajoukkojen "fänrikki" soitti minulle etteivät nämä äijät menhe makkuulle kun minä tahon. Meijän on määrä ampua tauluihin kymmenen panosta. Tuu tänne ja sanot äijille mitä pithää tehhä  jotta het hoksaavat miten sovasta selvitäähän. Keltainen Wolksvagen 411 E, jonka omistin lähti sutjakkaa vauhtia ampumakentälle. Siellä paloi koivuista tehty nuotio ja sen ympärillä kymmenkunta miestä.

Karesuvannon vartio

Esittelin itseni ja sanoin kuulleeni täältä pauketta. Sotilasta kiinnostaa aina kuinka pyssy käy kohdalleen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki nuotiolla olleet puhuivat "meijän kieltä". Gystä sanoi ettei äijät taho panna maata kun on huono paikka. Sanoin paikan olevan loistokunnossa. Met ammuimpa tuolla Sakkarajängällä Karesuvannossa vasta kovapanosamuntoja munat vesijäisessä jängässä. Ei tehonnut, esitelmä jatkui. Sanoin ettei näissä hommissa keliä katsota, siinä ammutaan missä käsketään. Jatkoin- vetäistään nyt kunnolla jokkainen omaan tauluun tällä kynällä selvästi oma nimi. Sitten ammumme niin hyvin, että rohkenemme vaimoillekin näyttää ynnä läpeille miten äijällä ossuu. Kun panokset on ammuttu keskelle tauluun lähemme Kelottijärvellelle Gystän "sdyykälle" lujasti saunomahan, vai mitä sanot tähän Gystä. Minä soitan Kaisalle justiinsa ja tahon sen lähteä "vulvulla" kämppää ja saunaa lämmittää oli fänrikin vakaa järkähtämätön päätös. Absolutia otamma myös kuului jatkoajatus. Ampuma-asentojen korjauksen jälkeen kajahti käsky tuli vapaa. Garl Gustav kiväärit paukkuivat. Tauluille oli kaikilla kiire. Voi niitä naurun remakoita, "minhän ammuit paremmin kuin silloin "Buudenissa" sotaväessä" oli Tornesinsin Svennin kommentti.

Akseli Töyräs ilmoitti "vievänhsä taulun makasiinin seinälhe, kläppien ihaltavaksi".

Anterin päällikkyys ja muutto

Muonion rajakomppanian päällikkö - rehti ja suora rajaupseeri- majuri Pentti Kaskama sanoi ,ettei minun paikka ole enää koulutustaustaani nähden vartioupseerin tehtävissä.

Sitten Karesuvannon rajavartioaseman  radisti rajajääkäri Jarmo Laukkanen otti sanoman vastaan ja esitteli sen vartioaseman päällikölle. Rajaylivääpeli Väinö Kronqvist sanoi. "Itään lähdet, otat tämän sanoman mukaan Anterin rajavartioaseman päällikkyyden  vastaan 1.1.1978".

Anterin vartioasema

Tiesin heti, se on minun ja perheeni paikka, vaikka Anterista oli lähimmälle tielle Raja-Jooseppiin matkaa 30 kilometriä.

Niin tuli Betford nyt Karesuvannon rajavartioaseman pihalle ja muuttokuorma siihen. Ivalossa tavarat lastattiin helikopterin ulkopuoliseen pussiin ja muutamalla lennolla ne saatiin rahdattua Anteriin perhe mukaan lukien. Kova pakkanen jäädytti kukat kivikoviksi patsaiksi, jotka sitten sulaessaan muuttuivat hyytelöksi. Peilin hopea taustamaalaus ei kestänyt pakkasta vaan hilseili pois. Rajaylivääpeli Aarne Erävuori (kuva alla) oli lähdössä eläkkeelle ja hänen tilalleen oli minulla päällikön posti. Neljä päivää tehtäviä vaihdettiin. Toimistossa käytiin kaikki se lävitse mikä sinne kuuluu.

Kiinteistöt tarkastettiin samoin lukuisa kalusto. Rajaosuus tarkastettiin jokaisen rajamerkin tarkkuudella. Tekniikasta ja taktiikasta puhuttiin. Lopuksi tarkastettiin valmiussuunnitelmat ja käskyt ml. salaiset vain päällikön kirjekuoret. Sitten lähettiin sanoma rajakomppaniaan päällikkyyden vaihtumisesta. Se vaihtui siis tuohon sanomaan. Erävuori lähti vaimonsa Elsan kanssa moottorikeikalla reki perässä kohti Raja-Jooseppia. Rajatapahtumat ja koko erämaatukikohdan päällikkyys kaukana kaikesta ja esimiehistä, koulutti minua silloin vielä tietämättömiin tuleviin tehtäviin. Pohjimmiltaan päällikkö on aika yksinäinen mies noissa "etulinjan" olosuhteissa. Ei ole vieressä eikä lähelläkään ketään.

Normaalit johtajarutiinit soljuvat niin kuin ohjesäännöissä ja toimintaohjeissa on määrätty. Korvessa jos missään päällikön on oltava sellainen vakaa vatupassi.  Siellä punnitaan johtajuus. Natsat kyllä näyttävät sotilasarvon, mutta miesten luottamus on lunastettava. Vaihtelevissa moninaisissa tilanteissa punnitaan päällikön johtajuus. On uskallettava ottaa päällikkyys täysillä, käskyt on oltava yksiselitteisiä ja harkittuja. Mitalit jos hyvin menee ja linnareissut - jos huonosti menee- jaetaan myöhemmin. Miehet olivat kovakuntoista väkeä. Eräskin lähti iltapäiväkahvin jälkeen Ivaloon tulevaa vaimoaan tapaamaan. Seuraavana aamuna se sama mies seisoi klo 08.00 vaihtamassa päivystystä vartiopäällikön huoneessa. Eli 63 kilometriä jalan ja 1OOkm autolla, eivät tuntuneet tai näkyneet tuon rajojemme vartijan ulkoisessa olemuksessa missään.

Susia ja karhuja oli niissä kairoissa luonnolliseen erämaahan kuuluvan määrän verran. Jonain kuutamo yönä, kun aukaisi asunnon ikkunan, kuulu susien ulvonnan Purnupään ja Puolipään suunnista. Niiden jälkiä saattoi helposti havaita partiomatkoilla.

Vartioupseeri Pekka Harju ampui maatalousministeriön erityisluvan mukaisesti 1978 keväällä poroja tappaneen karhun Kiertämäpäätunturin kuruun rajavyöhykkeellä. Olipa iso uroskarhu. Karhu, se vietiin kelkanreessä Raja-Jooseppiin, ja sieltä ilmeisesti poliisille.

Kiertämän vedenjakajalla hiihteli pari kevätvaelluksella ollutta naista vastaan, kun annoin heille polannetietä ajamalla siitä sivuun. Voi niitä kyselyjä ja filmin paloa.

Anterissa oli hyvä valmistautua luutnanttikurssin pääsykokeisiin. Asuntomme seinät olivat taktisia piirroksia täynnä. Jäsentelyjä eri aiheisiin oli vihkollinen. Ohjesäännöt kulkivat repussa joka paikassa.

Läpäisin seulovan rajavartiolaitoksen  luutnanttikurssin pääsykokeen, joka pidettiin lmmolassa, totesin olevani jälleen tuossa "akatemiassa" oppilaana. Kurssilaiset olivat pääosin tuttuja, olihan he seuloutuneet jo monen yhteisen kurssin parhaimmistosta tänne.

Opetus rajavartioluutnanttikurssi 5:llä vuona 1980 oli edellisiin kursseihin nähden aivan toisenkaltaista. Meistä koulutettiin upseereita sanan isolla U:lla. Koko opetuksen ajan oli jokaisella työn alla oman tutkielman valmistus. Tämä "gradu" vei totta vie aikaa ja pani hakemaan tietoa. Oma tutkielmani koski siihen aikaan täysin uusia elektronisia valvontavälineitä, niiden perusominaisuuksia, jatkokehittelyä, käyttötekniikkaa sekä tietysti taktiikkaa. Kaiken kukkuraksi se määrättiin salaiseksi, aiheen sisällön ja osin yritysten tuotekehittelyn johdosta. Sen arvioinnissa tuli merkintä K kansilehden oikeaan yläkulmaan ja taputukset, sekä tietysti hyväksyntä.

Joka maanantai alkoi miekkasulkeisilla. No eräs upseerin alku oli ollut viikonlopun Imatralla tutustumassa hennompaan kanssaihmiseen. Kiire tuli kun maanantaiaamulla heräsi. Asepuku löytyi muuten mutta päällyshousut oli jossain. Nopea vilkaisu kelloon todisti, että nyt on astuttava portaikon edessä kehräävään taksiin. Kursimme oli koulun edessä "pladalla" jokainen omassa "ruudussa" miekat ylväästi edessä. Majuri Vilho Kuosa taktiikan pääopettaja ihaili opin perille menoa ennen seuraavaa komentoaan. Samalla hieman iäkäs taksimersu kaarsi joukon sivulle ja ovi avautui autosta sangen nopeasti. Ilmeisesti maksu oli suoritettu matkan aikana. Taksin luota poistui omaan II joukkueen takarivin kulmapaikalle kiireinen henkilö. Sulkeiset jatkuivat, sivuille ei vilkuiltu, ryhti oli seipään suora. Vuorossa oli miekan tupsun uudelleen punominen miekan kahvan ympärille. Silloin oli hyvä aika luoda silmäys tulijaan. Ei ollut hänellä miekkaa ei päällyshousuja, mutta paikka ruudussa oli ylväästi täytetty.
Varjoharjoitellen solmi hänkin "portepeen" poissa olevaan miekkaansa. Sen harjoituksen lopuksi sanoi Ville " ruutu ei jäänyt, se on hyvä alku, selvittäkää minulle yksityiskohdat ennen seuraavaa harjoitusta". Ville oli sanonut, onhan hänkin ollut nuori ja kaikkea silloinkin sattui. Älkää toiste tehkö liikkeitä ilman miekkaa.

Niin sitten koitti päivä kun valmistuimme. Voi sitä onnen tunnetta ja iloa opiskelun onnistumisesta. Ilta huipentui lmmolan funkkistyylisessä upseerikerholla. Tämä jo kolmekymmentäluvulla rakennetun entisen lentorykmentti 4 esikunnan salin pitkän pöydän ympärillä nostimme koulun johtaja evl. Jorma Jokisen kehotuksesta maljan isänmaalle.

Päällikkyys Anterin rajavartioasemalla jatkui kurssin jälkeen. Puhelu tuli, sinut siirretään Raja-Joosepin rajavartioasemalle ja otat siellä päällikkyyden vastaan. Päällikkyys jäi lyhytaikaiseksi, sillä 1 rajajoukkueen johtaja luutnantti Osmo Hattunen sai siirron muihin tehtäviin ja otin rajajoukkueen johtajan tehtävät vuonna 1983, kauluksessa luutnantin arvomerkit, vastaan. (kuvassa yliv Paananen luovuttaa Anterin päällikkyyden rvmest Majamäelle)
Rajajoukkueen johtaja antoi kerran kuukaudessa kirjallisesti alaisilleen - tässä tapauksessa Raja-Joosepin ja Anterin rajavartioasemien päälliköille rajapalvelukäskyn, jonka perusteella päälliköt tekivät viikottaiset ja kolmiviikkoisjakson tarkat rajapalvelusuunnitelmat. Rajakomppanian päällikkö ja rajajoukkueiden johtajat kokoontuivat päällikön käskystä ajoittain yhteisiin harjoitustilaisuuksiin. Niissä käytiin tietenkin hyvin tarkasti lävitse missä mennään ja saatiin tarkentavat käskyt.

Rajavartioston komentaja kävi noin kaksi kertaa vuodessa tarkastusmatkoilla. Oman joukkueensa rajaosalla oli aina rajajoukkueen johtaja seurueen jäsen. Nämä ja vielä rajavartioaseman päällikköportaan tapaamiset loivat tiiviin joukon. Sen merkitys, että komentaja tunsi alaisensa, heidän ajatusmaailmansa ja tapansa loi vahvan luottamuksen nopeissa ja toimintaa vaativissa rajatapahtumissa. Yksityiskohdista  vaikenemisella en hae mitään arvoitusten ja huhujen maailmaa. Tapahtumat ovat aikanaan tutkittu ja selvitetty. Jossain muussa yhteydessä ne ovat varmaan joskus luettavissa.

Rajatapaamiset

Joka vuoden heinäkuussa kohdattiin rajavaltuutettujen sopimana aikana ja paikassa Neuvostoliiton rajaupseerit. Sitten kohteliaisuuksien jälkeen sovittiin miten pitkä päivä rajaa sinä päivänä tarkastetaan ja missä pidetään tauot. Joka päivälle sovittiin asiat samoin, niin että koko käsketty rajaosuus tuli tarkastettua. Suomen puolella rajatarkastusta johti komentajan määräämä upseeri apunaan asianomaisen rajaosuuden vartiopäällikkö tai mahdollisesti rajajoukkueen johtaja ja yksi tai kaksi rajajääkäriä.

Erään heinäkuisen rajantarkastuksen  aikana olin Suomen puolen tarkastusosaston johtajana. Neuvostoliittolainen evl esitteli englanniksi itsensä ja luutnantin sekä kersantin arvoiset apulaiset. Esittelin omat suomeksi, jota hän ainakin viittelyni sävyttämänä varmaan ymmärsi jotenkin. Seuraavaksi esittelin venäjäksi oman porukan. Kättelyn jälkeen tataaria kansallisuudeltaan edustava luutnantti kysyi englanniksi mitä rajajääkäri tarkoittaa. Johtaja käski luutnantille puhua venäjää. Selvitin venäjäksi mitä "pagranitsk" oikein tekee työksi. Niin nekin kolme päivää menivät rajaa ja rajamerkkejä tarkastaen. Lopuksi Venäjän puolen rajavaltuutetun majalla syötiin maittava päivällinen maan pöytätapojen mukaisesti. "Protokolaan"­ pöytäkirjaan - totesimme asioiden tarkastamallamme rajaosuudella olevan Suomen tasavallan ja Neuvostoliiton valtioiden kesken solmitun rajajärjestyssopimuksen mukaisessa kunnossa.

Karhuja oli myös Raja-Joosepin kairassa kiitettävästi. Niistä oli monia näköhavaintoja. Perheen jäsenetkin niitä näkivät. Tietenkin metsästys kuului joka paikassa harrastuksiin. Anterin Talkkunäpään länsirinteelle kaatui viisi piikkiä puolellaan ollut hirvi. Samoin Raja-Joosepin Näätämoroston kupeelle. Kalastusta harjoitettiin  Lutossa ja hyvin sieltä syömäkalaa tuli.

Ylennyksiä ja esikuntapalvelua

Rajajoukkueen johtaja ylennettiin yliluutnantiksi vuona 1986 ja kapteeniksi kahta vuotta myöhemmin. Samalla viimeisen ylennyksen jälkeen oli siirto rajakomppanian komentopaikalle Ivaloon komppanian upseerin tehtäviin. On harmillista etten enää muista käytettiinkö tuolloin rajakomppaniasta uutta rajavartioaluenimitystä. Siksi käytän tuota tuttua perinteistä yksikkönimeä.

On selvää, että toimenkuva muuttui perusteellisesti. Se oli niiden tehtävien oppimis­ ja koulutuspaikka. Virallisesti olin varapäällikön sijainen eli teimme yhdessä hänen alan töitä. Täten esimerkiksi lomat meillä oli limittäin, niin että "konttorissa" meillä oli aina miehitys !omista ja muista menoista huolimatta. Viimeiset vuodet ennen eläkettä olin tämän maineikkaan rajakomppanian- rajavartioalueen varapäällikkö-. Virkaa seurasi valmiustehtävät ja niiden asioiden valmistelu, sekä oma sijoitus entistä vaativampaan joukkoyksikkö tason tehtävään.

On varsin helppo havaita kerrotun rajavartiomiestieni hyvin tarkkojen yksityiskohtien sijoittuvan sen alkukaarille ja keskivaiheille. Keskipuolen jälkeen alkoi esikuntapalvelu, se on niin toisenlaista. Siinäkin on lukuisia hauskoja ja toisinaan vähemmän hauskoja juttuja. Mutta kun itse oli tapahtumista vähintään toisessa portaassa, ajatellen rajapartioita ja rajavartioasemaa, niin asioiden luonne ja jatkotoimenpiteet olivat luonnollisesti laajempia, tässä niitä sen enempää selvittämättä.

Mutta on mainittava jotakin, jotta avautuisi miten komentopaikka- myöhemmin johtopaikka toimii.

Rajavartioalueen päälliköistä otan esille ketään muitakaan unohtamatta vilkkaan karjalaispojan majuri Ari Sorvalin. Hänen virkahuoneensa oli varapäällikön huoneen vieressä. Kerran viikossa pidettiin päällikön virkahuoneessa tilannekatsaus. Siihen osallistuivat päällikkö, varapäällikkö  ja huoltopäällikkö. Joskus muitakin oman toimialansa johtajia. Ellei päälliköllä ollut mitään erityisen kiireistä sanottavaa, tilaisuus alkoi varapäällikön tilannekatsauksella. Siinä käytiin tietenkin rajatilanne, ja muut operatiiviset asiat lävitse. Henkilöasiat keskusteli päällikkö ja varapäällikkö aina vain keskenään. Sitten oli huoltopäällikön vuoro esitellä huollolliset asiat ja niitä oli.

Lopuksi päällikkö käski ja opasti miten meneillään olevissa asioissa menetellään, sekä tietyt varautumiset, joihin oli ryhdyttävä hyvissä ajoin. Päällikön lomien aikana toimi varapäällikkö päällikön sijaisena oto varapäällikön tehtävät. Varapäällikön loman aikana toimi komppaniaupseeri varapäällikön sijaisena.

Valmiusasiat keskustelivat päällikkö ja varapäällikkö keskenään. Varapäällikön huoneessa oli iso kassakaappi, jossa olivat yksikön kaikki tärkeimmät asiakirjat. Sitä ei saanut aukaista kuin päällikkö tai varapäällikkö. Varapäällikkö piti yllä sijoitusluetteloa niin henkilökunnasta kuin perustettavien joukkojen osalta. Päällikön hyväksynnän jälkeen lähtivät asiakirjat esikuntaan.

Voin sanoa, että systeemi toimi. Muita asioita ja toimenpiteitä ei ole tarpeen selvittää. Olin tyytyväinen esikuntani toimintaan ja sen myös annoin alaisilla näkyä kuin yhtälailla  senkin, mitä pitää korjata. Kurssikaveri kapteeni Raimo Kostamovaara toimi huoltopäällikkönä. Ei tarvinnut esittää majuri Majewskin aikanaan esittämää kysymystä "lähteekö huoltopäällikkö mukaan". Raimo oli esikunnan oikea käsi.

Rajavaltuutetun apulainen ja Petsamon näyttely

Tehtävien moninaisuutta osoitti sekin, että minulla oli Suomen kultaisella leijonalla varustettu valtakirja kassakaapissa, tilanteita varten jolloin oli käsky mennä kohtaamaan rajavaltuutetun apulaisen ominaisuudessa SNTL:n Rajakosken alueen rajavaltuutettua tai hänen apulaistaan. Tehtäväkuvaus kuului suorittamaan Suomen tasavallan Hallituksen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Hallituksen kesken Helsingissä 23 päivänä kesäkuuta 1960 allekirjoitetun, Suomen ja Neuvostoliiton välisellä valtakunnan rajalla noudatettavaa järjestystä ja rajatapahtumain selvittämisjärjestystä koskevan sopimuksen 27  artiklan perusteella.

Eräässä kohtaamisessa Virtaniemessä oli istunto rajavaltuutettujen Suomen puolella sijaitsevalla neuvottelumajalla. Niissä kohtaamisissa on aina viralliset tulkit mukana molemmin puolin. Sovimme kohtaamiseen kuuluvat asiat kohta kohdalta ja tulkit vetäytyvät sivuhuoneeseen takomaan pöytäkirjoja. Saunomisen ja päivällisen jälkeen oli sovitun allekirjoitusvuoro. Huomasin toiseksi viimeisen kappaleen verbin aktiivimuodon on muuttuneen  passiivi muotoon oli. Sinänsä harmiton, mutta tässä nimenomaisessa  asiassa vähintään sekoittava, ellei ahtaasti tulkittuna koko asian kumoava aikamuotovirhe. En tiedä mistä syystä se oli neuvottelun jälkeen noin muuttunut. Mutta näin vastapuolen ilmeistä, että he ottivat kovasti itseensä, kun tulkit menivät takomaan korjausta pöytäkirjaan tältä osin. Asia tuli kuitenkin kuntoon ja rajalla käteltiin ennen eroamista.

Maailma on kuitenkin joskus pieni. Vuonna 2000 esittivät Inarin kunnan johto ja sittemmin opetusministeriö minulle hyvin isoa juttua. Tiivistetysti asia kuului. Alkaisitko järjestämään kesäksi 2000 Petsamoon Nikkelin - Suomen aikana Kolosjoen - kaivoskaupunkiin Petsamon Suomen ajan näyttelyä. Esitin opetusministeriölle nopeasti näyttelyn perusperiaatteet, tukijärjestykset, tiedottamisen ja valtioiden välisen tarpeellisen sopimuksen tekemistä näyttelyn järjestämisestä. Juna lähti liikkeelle. Inarin kunta järjesti tarvittavat apulaiset ja maksoi tulkin palkan. Kunnan talon yhteen huoneeseen sain johtopaikan, jossa käytiin lävitse aineiston saantia, ja itse näyttelyaineiston varastointia ennen näyttelyä.

Kolosjoki 1942

Pidin tiimilleni johtavana ajatuksena esittää Suomen Petsamon historia niin monipuolisesti kuin elämä siellä Suomen aikana oli. Tämä tarkoitti esineistöä lähes jokaisen ministeriön alaisuudesta ja yksityisiltäkin tahoilta.

Niin sitten Kolosjoen Suomen aikaisen kaivosyhtiön johtajan komeaan asuntoon sen toiseen ja osin ensimmäiseenkin kerrokseen muotoutui näyttelymme. Venäjällä ei mikään oikein onnistu ellet saa luotettavia yhteistyökumppania ja luottamusta heihin ja he sinuun. Niinpä heti ensireissulla pyysin audienssia kunnanjohtajan puheille. Se järjestyikin, mikä yllätys ja hämmästys. Tuo Virtaniemen neuvottelussa vastapuolena ollut rajavaltuutettu istui nyt kunnanjohtaja. Emme puhuneet menneistä mitään, vaan selostin tulkkini välityksellä ja asiakirjoihin nojautuen koko näyttelyn sekä asemani siinä. Niinpä tämä johtaja kutsui muutamana päivänä lähettinsä välityksellä minut istumaan iltaa Kuotsjärven rannalla olevaan upseeritaloon. Sovittuna aikana tuli majapaikkamme pihalle Uaz maastoauto, jonka rattia pyöritti tykistön luutnantti. Tulkkini Kari Pääkön kanssa nousimme puvut päällä autoon. Matka oli ehkä kilometri tai enintään kaksi ja niin auto pysähtyi sinisen rapatun talon eteen. Kuljettaja opasti meidät eteisaulaan, johon tuli kunnanjohtaja seurassaan pari univormuista upseeria. Pitkä pöytä lähelle pöytään ulottuvine lappuineen odotti ja siihen istuimme heti kunnanjohtajan oikealle puolen, joka istui pöydän päässä. Hienosti järjestetty ilta omine osin tuttuine sotilaallisine perinteineen. Puolen yön maissa vahvan ruuan höysteet olivat tehneet tehtävänsä.

Nikkeli vuonna 2015

Kahdestakymmenestä  kuudesta istujasta oli viisi jäljellä. Nyt illan isäntä kilisti lasiaan ja nousi vakaasti ylös. Katse etsi kuin paikalla olisi ollut paljonkin väkeä. Puhe alkoi, sanat kohdistuivat minuun, tulkkini osasi suomentaa tiivistetysti. "Olet patriootti ja pikkutarkka kolega". Kari kysyi minulta, mihin puhuja viittaa, näytin kädellä "sut sut". Jatkui se puhe senkin jälkeen, mutta se oli yleistä kehumista ja vanhojen muistelua. No näin vähästä yhdestä aikamuodon korjauksesta  voi joutua tilille vieläpä vieraassa maassa. Muutaman kurkkua voitelevan juoman jälkeen pidin lyhyesti venäjäksi kiitospuheen. Se sisälsi kiitoksen illan kutsusta ja kaikesta siitä tuesta mitä olemme saaneet näyttelyn onnistumiseksi. Liikuttunut "kolleega" pyörähti puheeni jälkeen syleilemään "ruspaa" avoimesti toivottaen.

Seuraavana päivänä lounastimme kunnanjohtajan kanssa, eikä hän sen koomin menneitä muistellut. Päinvastoin hän lupasi kaiken avun mitä tarvitsemme ja vanhoille autoille Suomesta avajaisiin tuleville suoran rajanylitysoikeuden vanhaa Petsamon tietä Virtaniemen kautta. (alla)

Tuossa kaivosyhtiön johtajan asunnossa sijaitsi museo, jonka johtajana toimi filosofian maisteri Veronika Matsak. Museossa tuotiin esille sen tavanomaisessa käytössä isänmaallisen sodan voittoja ja varustusta oikein runsain mitoin. Katselin seinällä olevaa karttaa. Veronika sanoi, ettei hän ole ollut karttaa laatimassa. Ei siitä siten keskusteltukaan ja hyvä niin. Sen sijaan hän kertoi klassisesta kirjallisuudesta, erityisesti Tolstoin Sota ja Rauha suurteoksesta. Korostin Tolstoin tyyliä kertoa Napoleonin kokolailla mynkään menneestä sotaretkestä Venäjälle. Veronika laajensi kerronnassaan ulottuvuutta koko Venäjän tuon ajan yhteiskuntakuvaan ja sitä kuinka monitahoisesti esimerkiksi Leo Tolstoi sitä kuvasi jättiläisromaanissaan.

Näyttelyn avaus oli juhlava. Suomesta oli paikalla aika lailla valtiovallan ja eri järjestöjen  edustajia ja tietysti Kuolan alueen edustajia sekä alueen väkeä. Olipa jopa kolmeluvun vanhoja automobiileja, joissa keulassa oli jääkarhun tunnus, jonka silloin sai jos kävi Petsamossa. Venäjän ykköstelevisio kuvasi ja haastatteli. Auringon kauniisti paistaessa lännen suunnalta nostin ison siniristilipun kaiteeseen kiinnitettyyn lippusalkoon. Silmänurkat kastuivat muistellessa historiaa. Jääkärikapteeni Kurt Martti Wallenius kohotti jo vuona  1920 ensikerran siniristilipun salkoon Parkkinaan Petsamovuonon päähän kolmentapauksen kukkulalle.

Kävijöitä kävi näyttelyssä joka päivä. Kunnanjohtaja sanoi, että hän järjestää sinulle viisi sotilasta joka päivä apuriksi. Lisäksi joka päivä tuli aamulla kello 08.00 Moskovan aikaa komppania "rota" pihalle. Milloin jalkaväkeä, rajakomppania, tai panssarijoukkojen  osasto. Parasta oli, että se ilmoitettiin minulle. Ei sentään sotilasarvoa mainiten, vaan esimerkiksi herra "kaspadin" 5. panssarivaunukomppania paikalla.

No kun sitten Ivalon näyttelyn jälkeen näyttely purettiin ja vieraskirja lähetettiin opetusministeriöön, tuli jonkin ajan kuluttua Inarin kuntaan sihteerinä näyttelyssä toimineelle henkilölle soitto. Kuinka ihmeessä sinne Petsamon näyttelyyn saitte niin paljon henkilöitä Venäjällä käymään. Sihteeri sanoi johtajan hoitaneen asian sen puolen.

Rajamiesten historian vaaliminen, sotahistoriaa unohtamatta

Ei historiaan loikata, se on monipolvinen omasta innostuksesta kiinni oleva hieno asia. Raja-Joosepissa palvelun aikana sain kerran silloiselta komppanian päälliköltä majuri Juhani Herraselta tehtäväkseni laatia puitteet valmiiksi Raja-Joosepin asuinkentälle tarjoiluja myöten. No nehän oli helppo telekoida, mutta käskyn toinen puoli vaati minulta suurta tutkimuksellista ja muuta perehtymistä Raja-Joosepin raja-aseman, tietysti itse Luton törmällä asuneen Raja-Joosepin eli Joosef Sallilan elämähistoriaan.  Haastattelin Kattajärvellä poikasena asuneen Niilo Hurun, täydensin tietoja Juhani Hirvasvuopiolta. Kyselin kauan Joosepissa palvelleilta. Tarina alkoi koostua. KOP:n pääjohtajan Matti Wirkkusen seurue käsittäen saman tason pari muutakin pankkimaailman silloista pomoa apulaisineen saapuivat rajakomppanian päällikön kanssa Raja-Joosepin kenttään. Pidin esitelmän. Siitä lähti ainakin osin Joosepin juttu elämään. Luovutin esitelmän vartioasemalle kerrottavaksi kiinnostuneille.

Joosef Sallila ja Tilda

Samalla alkoi kiinnostus Luton miesten historiaan syventyä  Paperille syntyi Er.Os.P:n tarina. Sitä täydensi Talvisodan aikaisen ErP:n tarina.

Historia veti jo Lappeenrannan aikana. Loppuarvosana siellä opinahjossa sotahistoriasta oli 9 ja stipendi.

Rajamiesten historia erityisesti juuri Er.Os.P:n tarinan eteenpäinvienti aukaisi monia ovia. Ivalon lukion silloinen rehtori Teuvo Huju pyysi kertomaan lukion seitsemäsluokkalaisille kahden tunnin ajan hieman geopoliittista asemaamme ja sodastakin Raja-Joosepin kairoista.  Kiinnostuneena " vanhat" kuuntelivat ja kyselivät. Siitä alkoi muotoutua perinne, jonka vetäjinä ovat olleet Luton miesten historiasta kiinnostunet Inarin kunnan koulujen opettajat. Joka syksy koulujen alkaessa, pidetään elokuussa Raja-Joosepissa Luton kentällä Er.Os.P:n perinnepäivä. Siellä Rajan sissikomppania-virallisesti rajajääkärikomppania - pitää kalusto ja toimintaesityksen. Pappi pienen kettähartauden. Varusmieskomppanian jatkona seisoo Inarin koulujen 8.luokkalaiset. Lopuksi pidän esitelmän karttojen ja näkyvään maastoon osin sitoen Er.Os.P:n taistelujen tiestä. Monen oppilaan isoisät tai viellä sukupolvi vanhemmat palvelivat tuossa maineikkaassa osastossa. Näin sukupolvien ketjut liittyvät toisiinsa. On mahtavaa nähdä maamme kehittymistä siitä, mistä me silmämme avasimme. Kansakuntamme kehittää maataan ja on muuallakin edesauttamassa rauhan ja vakaan kehityksen saavuttamiseksi. Meillä ei koskaan historiamme aikana ole ollut näin vakaata ja tunnustettua turvallista ympäristöä, kuin nyt on.

Raja-Joosepin kennttä Luttojoen törmällä

Toiminta Lapin rajavartioston killan Ivalon osaston puheenjohtajana, Inarin sotainvalidien johtokunnassa, Inarin reservinupseerien hallituksessa antavat sopivaa vireyttä ja kanavia sille työlle mitä teen, niin kauan kuin edellytykseni siihen riittävät.

Valtio ja kansahistoriaa sekä matkakertomus

Oulussa haltioitui erämaiden eläjä kuunnellessaan professori Kyösti Julkun studio Fennikan luentoja. Kyöstin värikkäät erinomaisesti jäsennellyt luennot käsittelivät hyvin laajoja aiheita. Monilla luennoilla hän esitteli seikkaperäisesti Euroopan kansojen ja asutuksen syntyä. Me suomalaiset olemme Kyöstin mukaan Volgan refukiossa. Sieltä jostain nykyisen Ukrainan seutuvilta, lähti osa nykyisistä suomalaisista mannerjään sulamista seuraten tänne Laatokan pohjoispuolitse ja Karjalan kannasta pitkin.

Hänen ja joidenkin muiden tutkijoiden joiden luennoilla kävin, eräs johtava ja kumoamaton lähtökohta oli; me suomalaiset olemme Euroopan vanhempia ellei vanhin kansa ja kielemme todennäköisesti sitä mitä joskus tuhansia vuosia sitten Euroopassa puhuttiin. Tietenkin arvon professori Kyösti piti Neuvostoliittoa koskevia ajatuksia herättäviä luentoja. Minua kiinnosti tarkkuus, jolla hän perusteli puhumaansa.

Veljeä ei jätetä. Opetusministeriön rahoituksen turvin johdin Er.Os.P:n kentälle jääneiden aseveljien etsintäjoukkoa Luton ja Kalastajasaarennon suunnilla. Mukana oli kattava joukko, täydennettynä niissä joukoissa taistelleilla kersantti Uula Mustalla ja alikersantti Jonne Näätsaarella. Tietenkin töihin ei voinut alkaa ennenkuin ilmoittauduimme Muurmanskissa  Luoteisen sotilaspiirin esikunnassa. Esikunta oli neljäkerroksinen rapattu harmaa talo. Jokaisessa kerroksessa seisoi käytävän päässä lepoasennossa upseerin arvoinen kerrosvahti. Jätin osastoni esikunnan pihalle, mukana oli vain tulkkini.  Kolmannessa kerroksessa sen kerrosvahti yliluutnantti ohjasi minut huoneeseen, jossa istui tukevahko eversti.

Eversti otti antamani valtuuspaperit vastaan, vilkaisi niitä pyysi istumaan. Kohta hän tarttui puhelimeen ja puhui kimeähköllä äänellä jonnekin. Kädet kävivät ja puheesta sai selvää, että Kalastajasaarennosta puhuttiin. Everstin sormi osui pöydällä olevaan käyräkaulaiseen mustepullon kaulaan. Se kaatui ja muste valahti meidän paperin päälle ja pääosin jalopuisen pöydän kannalle. Voi sitä huutoa mikä siitä tuli.

Kohta oli huoneessa kaksi tiukkaan hameeseen pukeutunutta naispuolista sotilashenkilöä pyyhinliinoineen vahinkoa korjaamassa. Everstikin meni käsiään jonnekin pesemään. Katselin seinällä olevia sotilaskarttoja. Ne olivat samanlaisia kai jokaisessa maailmankolkan esikunnassa maasta riippumatta.

Eversti palasi, pyysi anteeksi ja sanoi nyt niin, että suuni oli jäädä auki."Herra majuri, älkää antako häiritä tämän työtänne". En osannut sanoa muuta kuin, ei se mitään, työt jatkuvat. Mistä tuo eversti tiesi ylipäätään, että olin sotilashenkilö, silloin tosin reservissä ? Toiseksi minkälaisen tiedon varassa hän puhutteli minua majuriksi ?

Mitäpä noista, lupapaperimme tahrattomaan osaan hän löi laajakaarisesti kättä käyttäen kaksi erilaista leimaa ja kauniilla käsialalla nimensä, joka oli yli leimojen. Sitten oli pöydällä olevan valkoisen napin aika painua alas. Kohta huoneeseen tuli nuorehko mies. Hänet esiteltiin rannikkovartioston majuriksi. Saimme kuulla, että tämä majuri tulisi olemaan yhdysmiehemme kentälle jääneitä suomalaisia sotilaista etsiessämme Luton maisemista.

Majuri pyysi aikaa hankkia tarvittavat varusteet  No aikaahan oli eli söimme eräässä ravintolassa, jonka jälkeen otimme majurin kyytiin esikunnan edestä. Ensin suuntasimme Nokikukkulalle. Siinä taistelussa Er.Os.P:sta kaatui viisi miestä, joita ei ehditty haudata taistelun kiperyyden vuoksi. Jonne sanoi vetäneensä pojat sellaiseen pieneen notkelmaan ennen irtaantumista. Sääskien ja sateen uuvuttama majuri esitti jo ensimmäisenä  iltana yllättävän esityksensä. Esitys alkoi kysymyksellä, kauanko meinaatte olla täällä metsässä. Arvioin työmme vievän noin kolme päivää Nyt majuri otti laukustaan paperin, pyysi minua hieman sivummalle. Hänen hieman värisevä ääni sanoi. En ole maastosotilas. Jalkani on hiertynyt. Jos haluat saat olla täällä ihan omin joukoin. Todistat vain tälle paperille, että työmme päättyi tuon kolmen päivän päästä olevana päivämääränä. Luin paperin kahteen kertaan. lskimme silmää, laitoin nimeni. En tiedä mihin majuri lähti, ei ainakaan kolmeen päivään esimiehensä näkökenttään.  Tästä retkestämme tulisi kokonainen kirja värikkäineen tapahtumineen. Mutta kertomus menee nyt olevasta aiheesta liian kauas. Kenties kirjoitan laajasti kokemuksista tuolta Euroopan räystäältä- niin kuin kenraali ja kirjailija Kurt Martti Wallenius- kuvasi kirjoissaan Petsamon lumoavaa seutua.

Sodan-ajan miinojen raivaaminen

Raivasin sodanajan miinoja ja ammuksia ainakin seuraavista paikoista. Rovaniemen uuden postitalon rakennuskaivannosta esille tulleet lentopommit. Räjäytetty näytösräjähdyksenä Sarriojärvellä. Syntyi kaksi noin 20 m halkaisijaltaan olevaa monttua. Toisena räjäyttäjänä rajaylikersantti Paavo Huoponen. Aika paine, sillä oikeasta korvasta korsusta huolimatta alkoi pieni verinoro. Tankavaara, automiina ja heittimen kranaatteja. Tuhoaminen paikanpäällä. Enontekiön kunnan Palojoensuun Äijäjärvenmaa. 120mm tykin räjähtämätön kranaatti ja ansoitettu hyppymiina (kuva). Varmistaja Muonion rajakomppanian varapäällikkö kapteeni Juhani Kulmala - Otoksi sanoimme, niin kuin sanoi päällikkömme majuri Pentti Kaskama. Hyppymiina oli vinosti vanhaa kantoa vasten. Sytyttimenä hyppymiinan kolmipuikkolaukaisin. Mutta se puolestaan kiinni alumiinirunkoisessa lisäosassa, jonka molemmilla sivuilla oli sijat iskusytytin m/42. Niissä oli myös nuo sytyttimet. Toinen niistä oli laukaistu eli iskuri alhaalla, mutta se toinen, joka oli kantaa päin viritetty sokka aivan huulille. Sakasta lähti ruostumaton vetolanka kohtisuoraan maahan johon se oli kiinnitetty tukevaan juureen. Jos olisin nostanut hyppymiinaa sentin, en olisi tätä kirjoittamassa.

Juhani kuvasi kamerallaan miinan tarkasti samoin tykistön kranaatin. Sitten oli hänenkin mentävä varoetäisyyden päähän kun aloitin panostamaan. Laitoin 60 cm aikatulilangalla 200 g rotulia kummankin päälle. Sytytys ja juoksu suojaan. Oikeastaan ne olisivat pitänyt räjäyttää sähköllä, mutta koje ei antanut virtaa. Melko railakkaat räjäytykset ilmoittivat, että molemmat räjäytetyt lähtivät täydellä räjähdystapahtumaan mukaan. Karesuvannon luoteispuolla Järämässä Sturmbock- asemien edessä oli kolmen hyppymiinan kenttä entisen saksalaisen pääpuolustuslinjan edessä. Siinä ne hävisivät savuna ilmaan. Tämän pääpuolustuslinjan takana oli huoltotie Galkoaiviin, jonne tuo noin 30 kilometriä pitkä osin kallioon räjäytetty puolustuslinja päättyi.

Siellä lensi tunturin tuuliin kolme TELAMIINAA (klikkaa). Pikku havaintona on mainittava, että rajavartioston partiomaja Järämä tuolla suunnalla sijaitsivat aivan Sturmbock-linjan alussa rajajokena Ruotsiin olevan Könkämäenojoen rannassa.

Kaamasessa oli suuri saksalainen  huoltokeskus. Siellä pamautin taivaan tuuliin hyppymiinoja sodanajan lentokentän ja maantieväliseltä alueelta. Kaamanen kolmio Karigasniemen ja Utsjoen tien sekä Kaamasjoen välillä. Erilaista räjähdysmateriaalia. Aikatulilankaa  kaksi vyyhtiä, kiväärikaliberisiä patruunoina muutama sata, ilmatorjuntatykin  laukauksia 6.

Vuotsossa Schutzwall-aseman kenttälinnoituksiin liittyen Ylisenvaarassa kranaattien räjäytyksiä ja automiinoja Tankavaaran psv-estelinjalla. Utsjoen Syysjärvi ilmatorjuntatykin laukauksia aivan maantien vierestä. Tulivat esiin tietyön aikana, räjäytys taivaan tuuliin. Raja-Joosepin Pihtijärvi, ilmatorjuntatykin laukauksia ja kevyen kranaatinheittimen kranaatteja. Paikalle jäi iso monttu aivan järven rantaan.

Ivalo Pikkupetsamo Musikan pelto. Raskaan tykin laukaus, räjäytys Kerttuvaarassa. Raja-Joosepin Mokka-Mökin korsun mäki. Kiväärin patruunoita toista sataa. Räjäytys. Inarin kirkonkylä, raskaan kranaatinheittimen räjähtämätön kranaatti tarttui kalastajan verkon alapaulaan. Olivat vetäneet sen talonsa rantaan ja lähteneet evakkoon soittamaan poliisille. Räjäytin Kerttuvaarassa. Oli savukranaatti, josta tuli sankka valkoinen savu laajalti koko Kerttukuruun. Myössäjärvi tykin räjähtämätön kranaatti järven eteläpään vaaran rinteessä. Räjäytys paikalla. Samalta alueelta noin kaksisataa konepistoolin patruunaa taivaan tuuliin.

Rajamiesten toiminta poliisin apuna ja muutakin poliisihallinnon puolelta

Kadonneiden etsinnät olivat vakiona rajamiesten toimenkuvaa kuuluvia töitä. Vastuu oli tietenkin poliisilla, mutta vähälukuinen poliisivoima ei riittänyt laajoihin etsintöihin. Kerron muutamia tapauksia, joiden toivon valaisevan etsintöjen luonnetta. Joskus ilmeisesti vuona 1975 kesällä lähti englantilainen pariskunta Inarin kirkonkylällä kävellen käymään Pielpajärven erämaakirkolla. Sinne kävelyä luonnonpolkua noin 7-8 kilometriä. Vaimo oli suivaantunut miehelleen kuhmuraiseen polkuun ja sanonut kääntyvänsä takaisin. Mies oli vaimon puheiden mukaan sanonut ettei kirkolle ole kuin puolikilometriä enää käveltävää. Ei auttanut, nainen kääntyi takaisin, mies oli sanonut käyvänsä kuvaamassa erämaakirkkoa ja ottavansa vaimonsa kiinni nopealla kävelyllä. Vaimo oli odotellut miestään pariskunnan autolla useita tunteja. Miestä ei kuulunut. Vaimo oli ajanut pariskunnan autolla Inarin kirkolle. Siellä oli hänet ohjattu pankkiin, jossa osattiin englantia. Täältä SYP:sta soitettiin sitten Ivaloon poliisille tapaus ja etsintä käynnistyi. Aluksi poliisin voimin, mutta varsin pian tuli virka-apupyyntö rajakomppaniaan. Raja­ Joosepin rajavartioasemalta lähti kaksi huippu jälkikoiraa ohjaajineen Pielpajärvelle. Aikaa oli kulunut katoamisesta jo yli 12 tuntia. Koirat eivät löytäneet kadonneen jälkeä. Inarin nimismies käynnisti laajat etsinnät. Ensinnäkin rajalle pyyntö varusmieskomppanian saamiseksi etsintään. Toiseksi käytti poliisi erityisvaltuuttaan käskeä siviilejä etsintöihin. Näin saatiin miltei 150 miehen etsintäosasto. Etsintöjen johtopaikka perustettiin Pielpajärven erämaakirkon yhteen kirkkotupaan.

Pielpajärven kirkko

Siellä nuori rajaluutnantti - sittemmin rajaeversti evp -  Urpo Leppäjärvi radioaseman välityksellä johti etsintää Siviilit olivat sijoitettu sopivin välein varusmiesten ja heitä ohjaavien kantahenkilökuntaan kuuluvien väliin. Noin kilometrin levyinen etsintäosasto tutki jokien syvänteen ja muut kuopat. Kaikki kuivuneet risut kiskottiin irti maasta ja näin edettiin, kunnes saavutettiin Sevettijärven tien ja Inarijärven yhtymäkohta, siihen meni viikko. Helikopteri pudotti huoltoa pyydettyihin kohtiin, tarkastaen samalla ilmasta etsintäaluetta. Poliisi teki taustatutkimusta asiasta. Tiedettiin, että kadonnut oli Lontoosta ja siten kehnosti erämaassa pärjäävä. Lisäksi hän tarvitsi sokeritautiinsa insuliinihoitoa mittaustuloksesta riippuen noin 12 tunnin välein. Nimismies määräsi viikonlopuksi tauon etsintöihin. Maanantaina etsintöjen jatkuessa oli joukkoihin levinnyt monenlaista huhua. Eräs niistä huhuista kertoi ettei etsittävä ollutkaan siellä kairassa, vaan hänet oli heitetty puntit jalassa Itämereen. No viikko vielä haravoitiin, nyt joukot ryhmitettynä Sevettijärven maantievarteen ja sieltä avorivissä kohti lnarijärveä. Ei löytynyt etsittävää ja niin etsinnät näiltä osin keskeytettiin. Kolme vuotta tuosta oli Lapin kansassa uutinen. Inarijärven rannalta Kotkaniemen päästä löysi eräs paikallinen ihminen kiveen nojaamassa miehen luurangon. Luurangon päällä kesäiset asusteet ja saappaat jalassa. Kaulassa roikkui hihnassa kamera. Sellainen oli etsittävän Alain Johnstonin karu loppu Inarin kairassa.

Sallittakoon näistä etsinnöistä vielä toinen kertomus. Se kuvannee, niin toivon, edellistä täydentäen rajamiehiä etsintätyössä poliisin apuna. Oli talvi ehkä vuona 1976. Inarin nimismies pyysi rajakomppaniasta etsintäapua. Saariselän Kiilopäällä oli mieshenkilö kadonnut jäljettömiin. Oikeastaan tilanne oli se tarkennettuna, että kadonneella oli mökki Hangasojan varressa muutama kilometri Kiitopään retkeilykeskuksesta länteen. Poliisin virka-apupyyntöön vastasi raja siten, että kaksi varusmiesjoukkuetta annettiin etsintöihin. Näissä etsinnöissähän raja järjesti aina oman huoltonsa, olihan sekin jonkinlaista koulutusta varusmiehille. Haljun päivän ollessa puolessa tulimme kahdella linja-autolla Kiilopäälle. Sissijoukkueet käskettiin majoituspuuhiin pieneen sekametsään. Niissä puuhissa heillä kului pitkälti iltaan tulipuita ja makuhavuja telttaan kanneskellessa. Lisäksi saivat sissit tarkan tilanne- ja tehtäväselostuksen tulevasta etsinnästä. Kouluttajina lienee lisäkseni ollut rajavääpeli Olavi Tähkänen ja rajavääpeli Pertti Kujala. Käsky oli ilmoittautua Inarin piirin nimismiehelle vihreässä majassa Kiilopäällä. Helppo homma löytää maja, kun muita vihreitä majoja ei ollut. Majassa näkyi palavan pöydän yläpuolella valo. Koputus oveen ja sotilaallisen reipas astuminen sissään. Kättely ja sitten itse asiaan. Nimismies Väinö Alapeteri oli vanha mies. Häntä oli sota ja sairaudet runnelleet. Lampun varjostin rajasi tehokkaasti valon pöydälle levitettyyn Suomen taloudelliseen karttaan. Ensiksi nimismies kertoi lisää kadonneen henkilötietoja kaikkea mitä oli saanut selville hänestä. Kadonnut oli kotoisin Helsingistä. Hän oli joutunut aiemmin onnettomuuteen, jonka seurauksena oli häneltä murtunut melko pahoin jalan reisiluu. Rykäisy ja täsmennys, se reisiluu oli kuulemma korjattu kaiken muun lisäksi kultanauloin. Henkilö oli saanut lääkäriltään luvan tulla hiihtämään kämppänsä lähimaastoihin hyville laduille. Siellä reisilihakset ja muutoinkin kuntoutus etenisi jouten oloa paremmin. Aluksi hiihtoa oli näin toteutettu, mutta eräänä kauniina kevään päivänä oli kuntoutuja intoutunut hiihtämään Kiilapäälle ja kiivennyt toisten hiihtäjien mukana huipulle asti. Poliisi oli kuullut joitakin silminnäkijöitä, jotka olivat kertoneet nähneensä etsitynlaisen miehen huipulla. Etsintä polveili kadonneen kämpältä Kiilapään suuntaan ja tunturien rinteitä.

Jokaista lumesta kohoavaa möykkyä tonki etsijän sauva.  Ei ollut haastateltavat vastaantulijat etsittävää nähneet. Etsintä loppui aikanaan. Kevät tuli yhä voimakkaammin, niin myös retkeilevät vaeltavat ulottaen retkensä yhä kauemmaksi itään. Pari kuukautta etsintöjen päättymisestä saapui pari naisvaeltajaa Kiilapään hiihtokeskukseen Raututunturien  suunnasta. He kertoivat vastaanotossa oudosta havainnosta Raututunturista. Aivan huipun tuntumassa, oli erään ison kiven viereen lyöty hiihtosauvat pystyyn ja niihin kietaistu punainen kaulaliina. Jonkin ajan kuluttua soitti vastaanottotyötekijä poliisille kuulemastaan oudosta havainnosta.

Sauvojen vieressä oli iso lumikinos, jota kaivamalla tuli käyrään jäätynyt mies näkyviin. Surullinen loppu, niin ihmisen elo voi päättyä monella eri tavalla ja tässä tapauksessa jäi Hangasojan kämppä vaille isäntää.

PV   RVL   POLIISI   TULLI   Osana turvallisuutta

Otaniemessä silloisessa poliisikoulussa  oli jossain vaiheessa kaksi ulkomaalaisasioita  käsittelevää kurssia. Niiltä molemmilta löysin itseni, ei siellä paljon muita rajamiehiä näkynyt. Kakkoskurssilla oli tupakaverina komissario Esko Laitinen. Hänen elävä kerronta poliisiuransa  muutamista komelluksista sai naurun monesti suupieleen. Opiskelu meni syvälle ykköskurssin perusteiden jälkeen. Siellä opetettiin ja harjoiteltiin monipuolisesti ulkomaalaisasioiden hoitoon ja päätöksen tekemiseen liittyviä kysymyksiä. Hakematta voi ajatella, että komennukseni taustalla oli ajatus, että koulutan omalta puolen pohjoisen rajamiehiä ulkomaalaisasioihin liittyvissä asioissa. Niin tietysti teinkin ja erilaisilla harjoituspäivillä ja itse työn ohella. Poliisikoulun johtaja P. Luntiala painotti pilke silmäkulmassa, ettei ole syytä antaa taksiosoitteeksi Capitolin menoista palatessa poliisikoulua. Viereinen palo-opiston piha oli parempi osoite. Poliisikoulusta muistuu opettajista erityisesti mieleen tarkastaja Hannu Siljamäki hyvine case­ harjoituksineen.

Sotaharjoitukset

Sodankylän jääkäripataljoona -myöhemmin  jääkäriprikaati- oli monessa harjoituksessa meidän vastustaja, me tietenkin heidän vastatoimien kohde. Toisaalta silloin kun olimme osa heidän harjoituksiaan meidän roolimme oli toimia tiedustelijana. Sekös yrmi niin rajan sissejä kuin kouluttajia. Tietenkin kouluttajat tiesivät, että prikaatien komentajat ja muut johtajat käyttivät rajamiehiä  tiedustelutehtävissä. Siihen rajasisseillä oli paras koulutus. Mutta kun rajavartiosto itse koulutti sissejään myös taitamaan kaikenpuolisen miinoitus ja hävitystoiminnan. Niihin tehtäviin olisivat rajan sissit tiedustelun ohessa olleet halukkaat vaikka missä päin Tasavaltaa.

Ei yksistään henkilökunta vaan rajan varusmiehet pitivät itseään ammattiylpeänä asiansa osaavana kovakuntoisena erämaissa toimeentulevana joukkona. Puolustusvoimain  joukoista, kenties omaa rajan idententtiään korostaen vilisi puhekielessä  sana "töpsävän väki".

No saatiinhan mekin oppitunti mitä tämä töpsävän väki teki. Riittävän suurilla joukoilla voitiin ahdistaa hyväkin sissijoukko ahtaalle, jos ei pitänyt varaansa.

Kerran tuli käsky olla seuraamassa  Rovajärvellä uusien raskaiden kenttätykkien ammuntaa. Olimme tietenkin maalialueesta turvaetäisyyden päässä eräällä kummulla.  Meille selostettiin noin 400 metrin päässä näkyvällä harjualueella olevia maalilaitteita. Siellä oli vihollisen majoitus ja muita rakennelmia rakennettu laudoista ja pahveista. Ei kuulunut tykkien laukauksia silloin kun niiden piti ampua. Puheissa vitsailtiin tykkijullien menosta. Jonkin ajan kuluttua tuosta alkoi ilmasta kuulua huminaa, joka voimistui voimistumistaan kuin rajumyrsky. Äskeinen maalialue nousi ikään kuin ilmaan. Ilmeisesti usea patteri ampui torjuntamaaliin. Tulen loputtua ja savun hälvetessä maalialue oli kuin valtava soramonttu laajalla alueella. Rajan sissit totesivat, onneksi emme ole tykistön ensimmäisiä maaleja. Kyllähän se meille rajan ammattisotilaille oli päivän selvää sotakoulujen myötä kuinka tärkeä osa on tykistön ylipäätään epäsuoran tulen voimalla, taistelujen kokonaiskuvassa.

Henkilöitä uran sieltä täältä

Muisteluksessa jo henkilöitä pujahtanut esille. On aluksi mainittava, että rajamiehet olivat tuohon aikaan läpileikkaus Suomen kansasta. Rivissä palveli silloin urani alkupuolella vielä koko joukko Karjalan poikia.

Rajaylivääpeli Kaarlo Salonen oli syntyjään Harlun poikia Sortavalan koillispuolella. Rajaylivääpeli Alvar Rusi Kuolemajärven poikia Suomen lahden rantamilta Viipurista kaakkoon. Viestiylivääpeli Eero Pusa Raudusta Käkisalmen itäpuolelta. Ylirajajääkäri Ensio JannuIa ja rajajääkäri Pekka Turkki Viipurin Tienhaarasta, ylirajajääkäri Arvi Jeminen Sortavalasta. Rajavartiomestari Eino Repo Laatokan rantamilla, en muista pitäjää. Oli muitakin, mutta en osaa nyt hakea heitä muistin sokkeloista.

Muualta nyky-Suomen alueelta oli rajamiehiä niin pohjanmaalta, kuin Helsingistä ,ja tietenkin sisäsuomen poikia kaikista maakunnista aina Hangosta Nuorgamiin. Heistä rajajääkäri Veikko Guttorm Nuorgamin Ala-Könkäältä. Rajajääkäri Ilmari Mattus Syysjärven rantamilla Inarin Kaamasesta. Rajajääkäri Rauno Sanila Sevettijärveltä. Isänsä maineikas rajamies ja Luton sissi rajakersantti Pauli Sanila entiseltä nimeltään Gerasimof Luton Päiväjärveltä. Lapin miehet olivat myös hyvin esillä pohjoisen rajavartiojoukoissa.

 Omalta kohdaltani muistuu mieleen eräitä peitenimiä, joita käytettiin. Oli niitä muitakin, mutta nämä olkoon esimerkkinä. Mottona oli, muista vihollinen kuuntelee. Seitsemänkymmen luvun alkupuolella toimi Ivalon rajakomppanian varapäällikkönä entinen mestarihiihtjä kapteeni Seppo Salonen. Omassa pienessä piirissä voitiin puhua puhelimeen melko vapaasti, jos esimerkiksi sanottiin "Sulfigar Ali Butto tulee siellä käymään"

En itse aluksi osannut yhdistää, että Herman tai Herkko tarkoitti minua. Kaltion Jaska soitti kerran Sarriojärvellä komentotelttaani ja sanoi puhelimeen vastanneelle varusmiehelle "Onko Herkko kaukana". Varusmies oli ihmeissään. Asian laukaisi, kun tväl-upseeri rajaylikersantti lsto Kinnunen kysyi puhelinmieheltä, mitä kysyttiin. Ihmisten sanonnat tai käytös antoi myös ihmisille erehtymättömät peitenimet. Kova sadattelija, milloin asiat eivät menneet hänen mieleen, oli rajaylivääpeli Alvar Rusi. Niinpä hänen puheessa vilisi s...tana,v...tu.p....kele. Ei mahdollinen kuuntelija oikein osannut yhdistää kenestä on puhe, kun puhuttiin svp tulee käymään.

Urjalan mies rajavääpeli Pentti Mikkola oli "Nääs". Ivalon rajääkärikomppania vääpeli rajavartiomestari Eero Kankaanpää oli "nätti". Hänen tukkansa oli hienosti laineilla ja olo muutenkin siloinen.

Ihmetyksen aiheita

Kansakunta rakensi hyvin köyhinäkin aikoina tarpeelliset rakennelmat myös rajajoukoille. Ne maksettiin kulloisenkin ajan tilanteen mukaisesti valtion budjeteista eli verovaroin. Myös rajamiesten omatoiminen rakentaminen oli hyvin kattavaa, erityisesti partiomajojen, tähystysmajojen, siltojen ja pitkosten sekä sen sellaisten osalta.

Nykyisin kuulee hyvin usein, että niistä tiloista ja niistä on luovuttava kalliin vuokran johdosta. Sitä ei voi oikein ymmärtää. Tilat ja rakennukset ovat maksettu jo ajat sitten. Nyt ne on luovutettu tilaliikelaitokselle, joka perii niistä vuokraa. Mitä kauemmaksi tullaan maalikylistä, sitä tarpeellisempia ovat partioiden tukeutumisrakennukset. Tietenkään ei tarvita ylläpitää tarpeettomaksi käyneitä rakennuksia. Asian selkeyttämiseksi on tuotava joku esimerkki. Rajamiehet rakensivat aina 1980-luvulle  asti paikanpäältä otetuista komeista tukeista hyvin suojan ja levon antavia partiomajoja. Olisi niistä keskeisimmät  voitu jättää edelleen rajamiesten käyttöön. Tai sitten nämä uudet hienot kasarmit tai vaikkapa vanhemmatkin. Kyllä ne ovat maksettu jo täydellisesti veromarkoilla. Mikä ihmeen kokonaistaloudellinen säästö tulee siitä, että rajavartiolaitos joutuu niistä maksamaan vuokraa valtionliikelaitokselle. Kun kiinteistöt olivat rajavartiolaitoksen hallinnassa, kyllä asioista vastaavilla rajamiehillä ja muilla virkamiehillä oli riittävästi älyä ja kykyä luopua tarpeettomista kiinteistöistä.

Olen siis jyrkästi erimieltä nykymenosta tältä osin. Puolustusvoimat ja rajavartiolaitos ovat itsenäisen kansakunnan viimeinen lukko. Jotain niissä silloisissa rakennelmissa  oli ajateltu toistakin tilannetta varten. Pystyttiin nopeasti luomaan painopistettä ja tukeutumiskohtia tilanteen niin vaatiessa.

Ehkä olemme sokaistuneet tekniikan ja koneiden salamavauhtiin. Kuitenkin loppupeleissä, ihminen on aina asioiden lopullinen tekijä ja ratkaisija. Koneen voi jättää odottelemaan seuraavaa käyttöä, kameran rapsimaan kuvia. Mutta kokeneen rajamiehen ja hyvän koiran yhdistelmää ne eivät voita. Apua ne tarjoavat runsain mitoin, mutta eivät lopullista ratkaisua. Ainakin silloin ennen, monet asiat tahtoivat vaatia toimenpiteitä ja partioiden lähettämistä säässä, jossa ei mikään lennä, mutta partiot tekivät työnsä aina.