Rajamies muistelee

Rajaylivääpeli Janne Koponen, syntynyt 2.3.1923 Juankoskella,

Olin rajavartioston palveluksessa vuodesta 1946-30.4,68. Varsinainen varusmiespalvelus oli minulla sikäli erikoinen, että sain ensin ennen mitään sotilaskoulutusta määräyksen 10.6.1941. Olin Rautavaarassa uitossa ja sinne oli tuli iltasella määräys, että huomenaamuna klb 6.00 oltava Juankoskella, jonne oli noin 92 km. Uitosta sain illalla vähän vaille 11 ja sen jälkeen lähdin polkupyörällä ajelemaan JuankoskeIle. Välillä poikkesin kotimökille ja siellä oli lappu, että on otettava hevonen kärryineen mukaan ja rehua vähintään viikoksi hevosel­le.

Itse en tiennyt, eikä kotonaan selvittäneet muuta kuin että lapun antajana oli Sotilaspiirin esikunta. Luutnantti Syrjänen oli paikallisena suojeluskunnan pomona. Juankosken Kaunisharjussa oli meillä ko­koontuminen. Sinne oli kasaantunut näitä 18-vuotisia pojankloppeja, kaikkiaan meitä kertyi 60 poikaa. 
11 tuli vanhempaa miestä, jotka jo olivat suorittaneet asevelvollisuutensa. He olivat reserviläisiä, jotka läksivät mukaan. Sieltä ajettiin Kuhmoon Kahkivaaraan, jossa oli kääntymispäiVä. Ja sieltä palattiin takaisin Raakin tienristeykseen, josta lähdettiin ajamaan rajalle päin Saunajärven Luvelahteen. Siihen oli matkaa kertynyt noin viikon.

Työkomppaniapalvelusta

Siihen mennessäkö ei oltu annettu mitään sotilaskoulutusta, se oli vain retkeilyä?

Se oli tavallaan retkeilyä, kukaan ei puhunut meille mitään, mitä joudumme tekemään. Seuraavana aamuna oli herätys klo 5.00, jossa rupesimme korjaamaan tietä Luvelahden kohdalla. Metsästä haettiin puuta pehmeisiin kohtiin ja peitettiin maalla. Tietä tehtiin siitä rajalle päin ja mentiin aivan Löytövaaraan ja Riihivaaran takaa ruvettiin te­kemään suoraan tietä rajalle. Hiilloksesta oli mennyt vanha tie rajal­le, mutta ei menty sinne asti. Oikaistiin Riihivaaran alta ja avattiin aivan uusi tielinja metsään ja siitä rajalle. Ja kesä-heinäkuun valhteessa tie ylitettiin Venäjän puolelle olevaan tiehen, joka oli aivan lähellä rajaa.
Sitten jouduimme menemään sotilasosastojen mukana eteen­päin. Kuljettiin Kolvasjärvelle. Siinä Kolvasjoen Järven kylässä ole­vaan Salmeen purettiin pari taloa pioneerien kanssa. Jatkettiin Repolaan, Jossa oli uusi sillan teko. Meitä nuoria poikia pidettiin varsinaisen hyökkäysportaan takana pioneerien apuna tietä korjaamassa. Sinne oli perustettu työkomppania. Näissäkin tehtävissä minäkin menin sinne Ontajärvelle ja matka päättyi Jolmajärven eteläpuolelle olevaan Kokonvaaraan. Siellä olimme muutaman vuorokauden.

Miten tällainen vaikutti 18-vuotiaaseen poikaan, kun mitään ei selitetä. Nykyään sanotaan, että tulee mielenterveysongelmia, kun ei pääse ensimmäisenä pyhänä lomalle?

Siinä ei ollut minkäänlaista ongelmaa. Aamusella 5 oli herätys. Ja puoli kuudelta oli aamutsaikka. Sen jälkeen ruvettiin töille ja yhdeksän paikkeilla saatiin toisen kerran tsaikkaa. Ja yhdentoista paik­keilla oli ruokatauko, joka kesti puolisen tuntia. 14-15 välillä oli taasen tsaikkatauko. 17 paikkeilla oli ruokatauko, joka kesti puoli tuntia. Ja ilta 9 oli ruokatauko. Yöllä kahdentoista aikaan oli lepotauko. 5 1/2 tuntia oli varattu lepoon vuorokautta kohti. Minullakin oli heinäkuun loppuun asti sellainen kiire, ettei kerinnyt muuta ajattetelemaan, kun jouduimme olemaan liikkeellä jatkuvasti. Meille vain naurettiin, että vartiomiestä vaihdetaan, ettei tule ikävä, kun töitä tehdään. Ainut vaikeus oli jano tuolla Omelian ja Tsiikkanjärven kankailla. Ja siellä oli Helsingin puhtaanapitolaitoksen auto, joka kas­teli tietä. Ja se kulki 10-15 kilometrin tuntivauhtia. Ja joku toinen auto oli kaverina. Ja sinne kuljetettiin,vesi tynnyreillä. Tällä kei­noin toimittivat vettä porukalle. Nyt mm jouduttiin sillä keinoin nykyiseen Tiiksan lentokenttään, jonka venäläiset olivat rakentaneet. Sinne tulimme yöllä. Siinä silta paloi ja venäläiset olivat joen takana asemissa ja me autolla ajaa humautettiin palavan sillan viereen. Mutta naapuritkaan eivät ampuneet kertaakaan. Silloin oli ollut laki, ettei meitä saa viedä 30 kilometriä lähemmäksi rintamaa, kun emme ole saa­neet asekoulutusta.

Asepalvelus

Miten kauan tämä työkomppaniapalveIus kesti ja missä vaiheessa pojista tehtiin sotilaita?

Vuosiluokka 23 otettiin tammikuun 13. päivän iltana. Silloin olin Ontajärvellä. Käskettiin nousta autoon ja ottaa mukaan kaikki vehkeet. Tulimme Rukajärvelle, meitä oli autossa parikymmentä poikaa. Siellä sanottiin, että teillä on huomenna Lieksassa kutsunnat. Siellä on ol­tava aamulla yhdeksältä, jonne teidät viedään. Sinne oli parisataa ki­lometriä. Lieksan Särkalassa on kutsunnat ja sieltä joudutte menemään koulutuskeskukseen koulutettaviksi ammattisotilaiksi. Rukajärveltä läksi meitä kolmessa autossa ja yksi linja-auto oli meidän edessä, jossa lomalle meneviä upseereita ja lottia istumassa. Repolassa oli puolen tunnin tauko. Aamulla olimme pikkusta vaille kahdeksan Partalanmäellä. Partalanmäellä oli parakeissa tsaikset, jotka joimme. Ja sen jälkeen lähdimme kävelemällä Sarkalaan. Kutsunta kesti koko osastolle suunnil­leen puolitoista tuntia. Minäkin jouduin vaille yksitoista lähtevään junaan, joka meni Pieksämäkeen ja sitten kotia. Antoivat loman, että sai olla kotona jonkun aikaa. 27. päivä piti ilmoittautua Kiuruvedellä, jossa alkoi virallinen 2 vuoden pituinen asevelvollisuusaika.

 

Siviilistä oli otettu suoraan asevelvollisia, jotka olivat menneet sinne jo 10 päivää aikaisemmin. Meille, jotka olimme olleet rintamaporukoissa, annettiin loma välillä, että saimme pois. Kiuruvedellä oli koulu­tus koululla, siellä välillä kävimme Nurmeksessa valtion rautateiden halontekokomennuksella. Tehtiin kuukausi halkoja Aatamilan metsässä. Sen jälkeen menimme takaisin Kiuruvedelle, josta meidät vietiin Syvärille. Siellä tämä palvelus kesti suurin piirtein sodan loppuun asti.

Oliko siellä Rukajärvellä ollessa mitään tekemistä Raappanan kanssa?

Virallisesti se kuului Raappanalle. Majuri Laajarinne oli meidän komentajana. Sitten insinöörikapteeni Kaarlo Heikkinen oli oikeastaan tiepiirin miehiä. Majuri Takala oli myös meidän perään katsojiamme. Pääasiallinen tehtävämme oli siltojen teko. Mm Ontrosenvaaraan tehtiin palaneen sillan tilalle pukkisilta.

Elokuussa tehtiin sitä siltaa ja siellä kylmässä vedessä joutui sahaamaan palaneita pukkeja paikalleen. Siellä ei kukaan kuullut milloinkaan purnaamista, kaikki otettiin vä­hän niinkuin huumorin kannalta. Ajateltiin, että kyllä tämä aina kotiolot voittaa, kun saa olla luonnon helmassa. Meitä siitä alkuperäisporukasta joutui vangiksi sotavankeuteen. Sodan jälkeen tuli 2 varkautelaista poikaa takaisin sieltä sotavankeudesta. Tiettävästi kaikki ei koskaan tulleet pois. Muutamia kuolemantapauksia oli sattunut.

Selvisikö syy, miksi näin meneteltiin?

Ei aivan tarkkaa selvyyttä ollut, mutta ne epäilivät, kun sodan loppu­vaiheessa järjestivät erikoiskursseja Hämeenlinnassa. Siellä neuvottiin vähän niinkuin pahantekoon. Meitä oli siellä evl Vänttinen kouluttamassa. Meitä oli 40 poikaa ja näille joille annettiin pikalähtö. Nämä kaikki olivat olleet siellä Vänttisen kurssilla. Siellä opetettiin esimerkik­si ratakiskojen katkaisua ja puhelujen kuuntelua jne. Koulutus kesti noin kolmisen viikkoa. Ne arvelivat, että jos ne jää palvelukseen, ne rupeavat niitä oppeja käyttämään.

Kun te pakkasitte niitä aseita, niin eikö epäilty, että olisi menty nii­hin asekätkentäjuttuihin?

Ei näissä pystynyt menemään, koska ne olivat niin pakattu, että valvon­takomission miehet tarkastivat kaikki. 2 luutnanttia oli valvomassa näitä laatikoiden laittoa.

Rajamieheksi

Niin kävi, että mies tuli kotiin. Ja aikanaan rupesi rajavartiosto uu­delleen kiinnostamaan?

Siellä meillä päin oli yleensä savottatöitä ja kesällä tein rakennus­töitä. Talvella 1946 rupesi ilmenemään jonkinlaista painostusta puolus­tuspolitiikan takia. Olisi pitänyt liittyä vasemmalle, että olisi saanut, sitten kunnon työpaikan. Työmailla alkoi sattua kaikenlaista rettelöintiä. Työrauhaa ei oikein ollut. Lehdessä ilmoittivat, että rajavartiolaitokseen ottavat henkilökuntaa. Ja minäkin panin ilmoitukseen vastauksen ja panin Kaakkois-Suomen rajavartiostoon hakemukset. Siellä ne vii­pyivät noin kuukauden päivät ja sitten tuli ilmoitus, että on hyväksytty palvelukseen Onttolaan. Pitäisi ilmoittautua 16.3.1946. 17. päivä maalis­kuuta tehtiin sopimus. Meitä läksi sitten 20 poikaa rekkaauton lavalla Ilomantsiin. Alkuun olin Möhkön vartiolla. Välillä olin vuoden 1947 kokonaan täällä Onttolassa. Sen jälkeen palvelin Ilomantsissa loppuun asti.

Minkälainen sodan jälkeen oli tämä Ilomantsin kirkonkylän tilanne?

Me kun menimme majoituspaikkaan. Siinä oli 3 vakinaista miestä alakerrassa nukkumassa. Siellä oli niin kylmä, että vedet jäätyivät lattialla.Minäkin nukuin keittiön pöydällä ensimmäisen yön.
Se oli vanha raken­nus, joka nykyisin on tuolla Kiteen puolessa metsästysmajana. Kirkonkylän rakennukset olivat vanhoja ja asukkaita oli vähemmän kuin Möhkön kylällä. Möhkön kylä oli suurin Ilomantsin kylistä. Ilomantsin väkiluku oli vajaa 14000. Vajaa tuhat henkeä oli kirkonkylässä. Möhköllä oli yli tuhat asukasta. Hattuvaara oli suurin piirtein samankokoinen asukkaiden suhteen kuin kirkonkyläkin.

Ilomantsista kun lähdettiin vartioasemille? Lähdettiinkö kävellen, linja-autolla vai miten?

Partisaaneja

Kartasta, kun katsotaan tätä aluetta, niin tämähän taisi olla sitä partisaanialuetta? Siinä ei ollut kovin montaa vuotta väliä? Miten se tämä Naarvan seutu oli?

Vuonna 1948 syksyllä sain ensimmäisen kerran kuulla, kun haimme Pihlajavaarasta maitoa Viljo Korhosen talosta, joka oli meidän perheen maitopaikkana. Hän kertoi omasta veljestään, joka oli vuonna 1932 men­nyt Kartitsajärven luota yli Venäjän puolelle ja ollut siellä venäläis­ten käytettävissä. Hän kertoi, että olisi ollut talvisodan aikaan luut­nantin virassa ja silloin jo liikkunut siellä Pihlajavaarassa. Siellä jossain Kuoppakankaan maastossa on ollut samaa porukkaa sekä myös Vehkavaaran maastossa. Jotka sitten jatkosodan aikaan olleet samat miehet liikkeellä. Näitä sitten partioinnin yhteydessä liikuttiin ja katseltiin. Sieltä löytyi näitä partisaanien majapaikkoja. Ensimmäinen oli tässä Alisen Hietajärven ja Ylisen Hietajäryen välinen kannas. Siinä oli hyvä metsä, paitsi että tästä kulkee metsälinja ylä-Hietajärven kärjestä Ala-Hietajärveen ja siitä tänne Joutsikin lähelle Tervalammin eteläpuolelle.

Rajankäyntiä                 

Onko Pihlajavaaran asukkailla ollut rajan takana sukulaisia tai muita tuttavia?

Kyllä niillä todennäköisesti ollut joitain sukulaisia, että siellä Lupasalmella ja Simolanjärvellä, jotta siellä olisi ollut vanhoja kauppakavereita. Tässä Kartitsassa jossa ovat asuneet, ne ovat pitäneet jatkuvaa kauppayhteyttä. Siitä oli jo ennen talvisotaa lääninhallituksen päätök­sellä häädetty asukkaat sen takia pois. Tämä tyhjennettiin jo 30-luvul­la. Ennen sotaa oli ollut rajavartioston majoituspaikat täällä Laukkuvaarassa. Partiossa liikkuessaan oli hyvin pystynyt seuraamaan ja har­rastamaan valvontaa. Kertoivat, että tästä Kartitsajärven pohjoispuolitse ja Palojärvien toinen ja Aittojärvien kohdalta kolmas kulku toi­selle puolelle. Lahnajärven kautta myös kulkenut, jota on sanottu, että se on ollut ns pirtupolku. Siinä on vielä näkyvissä ne vanhat polkupohjat ylikulkuliikennettä varten. Sitä ei tiedetä mistä asti se polku on tullut. Kartitsajärven eteläpuolella Kumpulammilla päin siinä on puro. Puron ja rajan välillä sellainen paikka, jossa oli aikoinaan savotalle tehtynä tukkilenkkiä kaksi kääntöpaalua oli vielä maassa. Ja siitä löydettiin myös yhdet viinankeittovehkeet. Ja toinen viinankeittopaikka oli Pyötikössä ja siitä lähtee Koijanlampiloille puro ja Syväjärveen kaivettu kanavaksi. Kanavan lähellä Pyötikössä oli oikein vahvat viinankeittopaikat.
Ja tässä se ei ollut tullut milloinkaan ilmi.

Minä olen kuullut, että Syväjärven.pohjoispuolella olisi ollut karhujen liikkumistie? Oliko täällä 40-luvulla karhun metsästystä? Siellä on muutama lavakin vielä jäljellä?

Minä en varsinaisesti kuullut Syväjärven pohjoispuolella, mutta Syväjärven ja Hoikan alueella ja myös tässä Aittojärven eteläpäässä siinä oli myös kaksi karhun metsästysaluetta. Hirvien reitti kulki tästä Jorkan lampien kautta. Tässä on kapea maa-alue, josta ne kulkivat, kos­ka tästä Palojärveltä alkaa Hietajärville yhtämittainen suo. Tässä Lakojärven ympärystä, tämä oli karhujen vakituinen paikka

Minä olen kuullut, että Suopo, ennen Valpo olisi ollut kiinnostunut näistä alueista? Sillä epäiltiin, että ihmiset vielä 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa, rajan yli tietoja kuljettivat ja vaihtoivat voita ja viinaa? Tuliko rajamiesten tietoon tällaista?

Ei varsinaisesti sen jälkeen kun Kartitsan homma on ollut. Nämä jotka asuivat vartion lähettyvillä, niin ne eivät harrastaneet mitään luvatonta.Pääasiassa luvaton liikenne tapahtui Haapajoen pohjoispuolitse. Siellä havaittiin jälkiä, mutta ketään ei tavattu. Yksi tapaus oli, että venäläiset luovuttivat miehen Vainikkalassa, mutta jäljestä päin saatiin tietää, että hän oli mennyt tästä Haapajoen pohjoispuolelta yli.

 

Metsästys

Olothan olivat niin ankeat, että vuosikymmeniä jopa satoja totuttu met­sästämään milloin haluttiin ja rajamies oli lain edustaja silloin?

Siellä harrastivat hirven metsästystä sinkkivaijerilla pyytämällä. Sattui sellainen tapaus, että Huhuksessa toimivalle poliisille oli ilmoitettu, että tässä Elimolampien ja Naarvaan ja Hattuvaaraan päin, lähellä pohjois­puolella olevan lähteen luona on hirvi mennyt sinkkiin. Soittaja oli  vielä kertonut, että siellä oli sen ja sen miehen pyydys. Poliisi oli mennyt sitä miestä jututtamaan. Mies oli sanonut, ettei hän ole sellaista hommaa tehnyt. Mutta hän on kuullut, että se toinen mies pyytää näätiä syksyllä rauhoitusaikaan. Ja tämä mies joka niitä näätiä olevinaan pyytänyt oli ollut sama mies, joka oli ilmoittanut hirven metsästäjän nimen. Kun poliisit olivat menneet hirviansaa katsomaan, siinä oli ollut hirven nahka ja suolet, mutta lihoja ei löytynyt mistään, muuta kuin kaksi takajalkaa. Kaikki muu oli hirvestä hävinnyt. Kukaan ei tiennyt kuka oli pyydystänyt hirven. Tämä johtui varmasti siitä, että tämä ilmoittaja itse on laittanut sen ansan, mutta se kaveri on löytänytkin sen ansan, otti lihat ja vei. Jätti nahkan ja suolet pyydyksen laittajalle.

Eikös se tuntunut siltä, että siellä on vuosikymmeniä ainoa keino tulla toimeen metsästämällä?

Tämäkin, joka vei ne lihat. Hänellä ei ollut kuin kaksi lehmää talossa. Siitä omalle perheelle maidon hain. Sieltä kävi mies talvella tukinteossa. Koskaan ei hirven lihoja nähty talon läheltä, ne oli piilotettu sen ver­ran kauan talosta Näillä ihmisillä ei ollut muuta mahdollisuutta hank­kia elantoa kuin savotassa käynti. Ja talvella ei ollut mitään.

Niitä maisemia kun katsoo, niin nehän ovat ihan toivottomia viljelymaisemia?

Kellä oli hehtaarin ja parin läntti peltoa,niin se katsottiin olevan hyvä viljelijä. Perheet olivat yleensä 6-7-henkisiä.

Oliko näin rajamiehillä ja poliisilla, kun he tunsivat nämä olot, että he eivät halunneet elämää lopettaa?

Nämä pienet metsästysjutut eivät varsinaisesti rajan koskemattomuuteen vaikuta mitenkään. Nämä tapahtuivat sen verran kaukana rajasta. Minun tietoon ei tullut 5 km:ä lähempänä rajaa yhtään hirven kaatoa. Yhden kerran jäljitettiin täällä Kivivaarassa päin tuoreet jäljet. Lunta oli jotain 5 cm. Meidän edellä paineli melkoisella vauhdilla mies järven taakse.Syväjärven eteläpäässä oli vene. Ja se mies meni siihen veneeseen. Sen miehen jälkiä seurattiin Sivakkavaaraan ja sieltä sotkeutui Sivakan tielle. Siellä oli jäljittänyt hirveä. Tämä oli ainut tapaus Kivivaarassa ollessa.

Elämä vartioasemalla

Tuossa tuli tuollainen asia mieleen, että kuka nuori rajamies vei perheen­sä Kivivaaraan? Minkälaista perheen elämä oli? Maito käytiin? Entäs las­ten koulunkäynti?

Meidän molemmat vanhemmat pojat syntyivät Kivivaaran vartiolla. Maito haettiin 4 1/2 kilometrin päästä joka toinen päivä. Muut ruokatarvikkeet käytiin repulla Naarvasta, jonne on matkaa 11 km. Naapurin pellossa kas­vatettiin perunaa ja pellavaa sekä juurikasveja. Asuntona oli 1 huone ja keittiö. Siellä olimme vähän yli 3 1/2 vuotta.

"Uittoja katsomassa"

Täällähän ei paljon sattunut, kuin muutama. Kesällä 1950 heinäkuussa Rajakosken kämpällä olimme yötä ja aamulla 5 paikkeilla hyvin matalalla lensi Haapajoelta päin venäläisten kaksimoottorinen kone. Lensi 100 metriä Haapajoen linjassa ja paineli rajasta yli. Oli meille näkyvissä noin 10 sekunnin ajan. Yksikin tapaus oli, että kun menimme vartiolle. Vartiolle oli 9-10 km matkaa nähtiin kone. Ilmoitettiin kömppaniaan ja komppa­nian päällikkö sanoi, ette te ole mitään nähneet. Sellaista ei saa tapah­tua ja siitä ei saa puhua kellekään. Silloinen ajan henki oli sellainen. Vuonna 1948 kesällä olin Aijonvaarassa. Yhtenäkin aamuna ensimmäinen kone lensii viiden paikkeilla, vähän vaille kuusi meni kaksi konetta sekä pikkusta vaille kahdeksan meni yksi kone. Venäjän puolella lensivät hävittäjäko­neet. Sen jälkeen lopettivat lennon. Minä menin Leminahon vartiolle ja soitin komppaniaan ja sieltä sanottiin, että mitään ei ole tapahtunut. Kellekään ei saa puhua. Minkäänlaista tutkimusta ei saa ruveta tekemään. Tämä oli sen aikainen tyyli, muttta joskus 1951-52 rupesi muuttumaan. Sen jälkeen ruvettiin pitämään jo tarkempaa kirjanpitoa ja suorittamaan jonkinlaisia tutkimuksia ylilentotapauksissa. Siellä ei pitänyt mitään mielenkiintoista olla naapurille. Ei ollut muita kuin uittoja.

Vasemmalta oikealle: Kallioniemi, Tikkanen, Kakkonen, Hautala, Koponen, Keränen, Turjama, Syrjälahti, Rosengren ja Leinonen

 

© Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistys ry